Aalto (Manninen)

Aalto. Kirjoittanut Otto Manninen

Povella aallon pohjatonna yö,

mut partahalla kukat kisaa lyö.

Iloinen läike päällä kiitää, kiiltää,

syvällä ange talven-aatos viiltää.

Noin rintasairaan riemu vallaton

veis harhaan ystävän, jok’ ääress’ on.

Vaan kaikki näin, ja muistokukan kelmeen

äkisti poimin äärelt’ aallon telmeen.

Ja kätkin sydämeni kirjahan

tuon hymyn pienoisimman, hennoimman,

ja virkoin: virka, kukka viisas, hento,

kuink’ yöstä nousee unten heljä lento,

käy hymyks itku, helpoks elon ies,

ett’ alta sen, kun horjuu hongan kanta,

kun aallon turhat kuohut murtaa ranta,

kumartuis, kuin te, pattopäinen mies.

Sa virka, jolle tuoksu-tuokion

syleily syvyyden ja auringon

soi huomen-soiluvainen: kunne haipuu

sun sielus sinikatsehinen kaipuu?

Ken sille airut aamun kartanon?

Vai taittajas sen täyttäjäkö on?

Sa kahden taivashaaveen, taivastarhan

laps ange, lausu lunnas tuonen tarhan!

Ja varroin vait, kuin vastausta ois...

Vait, silmin kyynelhimmein hiivin pois.

Sun tunsin, tumma laine, sieluus sielu

kuvastui, sisin, turhin houre sen:

yks, ehyt olla, yössä sydämen

kun tuijottavi nielun alla nielu,

verinen itku naurun naamioin,

syvyytten itku, jolle ilkamoin.

Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.