”Vapaita aatteita”

”Vapaita aatteita”.

Kirjoittanut anonyymi


Toimittajat Minna Canth. A. B. Mäkelä. Ensimmäinen vihko.

Eräässä ylioppilas-osakunnassa nostettiin mennä kevätlukukautena ehdotus ruveta toimittamaan ja mitä laajimmassa määrin levittämään kansantajuista kirjallisuutta, joka tutustuttaisi kansamme varsinkin luonnontieteellisten tutkimuksien viimeisiin tuloksiin. Niin sanottiin tarkoituksen olevan. Nämät lukijamme jo ennaltaan tietävätkin.

He tietävät sen ohessa, että sanomalehti ”Savo” on ottanut tämän asian omaksensa, ja erityisellä innolla sitä puolustanut. Mainittu lehti on myös antanut yleisölle tiedon siitä, että ennen kaikkia olisi tarpeellista kansan tutustua kehitysoppiin siinä muodossa, kuin varsinkin Darwin on sitä kannattanut.

Yritys, toimittaa ”Vapaita Aatteita”, on silmännähtävässä yhteydessä yllämainitun kehoituksen ja puolustuksen kanssa. Sen huomaamme tämän ensimmäisen vihon sisällyksestä, ja saamme siihen lisäksi vahvistuksen siitä, että toinen toimittajasta A. B. Mäkelä, on ”Savon” lehden toimittajia.

Nyt ilmestynyt vihko sisältää kolme kirjoitusta, joista ensimmäinen käsittelee luonnontieteellistä, toinen uskonnollista ja kolmas yhteiskunnallissiveellistä kysymystä.

Yritys sietää huomiota yleensä, mutta erittäin vaatii meitä se asema, johon jo ennen olemme sen suhteen asettuneet, tekemään lukijoillemme selkoa sen laadusta, kun se on valmiina toimena julki ilmestynyt.

Vihon eri kirjoitusten erikaltaisuus vaatii meitä niitä erittäin tarkastamaan.

I. Maailman synty ja maailman loppu, professori Rudolf Falbin mukaan.Muokkaa

Ei sovi kieltää, ettei olisi heti suurellaisesti ryhdytty työhön. Maailman synty ja loppu! – Kun tieteellisellä varmuudella ne asiat selitetään, kyllä ovat tosiaan tiedemiehemme osoittaneet pystyvänsä mihin tahansa.

Pyhässä raamatussa on myös, kuten tiedämme, meille ilmoitettu nämät. Rouva Minna Canth ja herra A. B. Mäkelä suoriutuvat helposti, muutamilla kynän piirteillä sen todistuksista. Ilman raamattua mainitsematta lausutaan lyhyesti että ”vanhoissa kirjoissa ja vanhoissa kertomuksissa sanotaan toisella tavalla”. Raamatun kelpaamattomuutta antamaan meille tietoja mailman synnystä ja lopusta todistetaan sillä, ettei kukaan mene ”vanhoista kirjoista” kysymään, mistä pilvet syntyvät tahi mistä sade. Niistä otetaan, näet, selko ”havaintoja tekemällä, luonnontieteellisillä kokeilla”. Ja ”aivan samalla tavalla”, sanovat uudet valistajamme, ”otetaan selko maapallon, auringon, aurinkokunnan ja sitä ympäröivän tähtisaaren synnystä, sanassa sanoen koko maailman synnystä”. Näemme, että ollaan ripeitä johtopäätöksiä tekemään. Ne ovat sen mukaan.

Raamattu ei pyrikään antamaan meille tietoja niistä luonnon salaisuuksista, joihin rajoitettu ihmisjärki omin voimin voi tunkea, se ilmoittaa meille ainoastaan ne, jolla aina tulevat pysymään tieteellisen tutkimisen näköpiirin ulkopuolella, ja sen se tekee ainoastaan sen verran, kuin on tarpeellista meidän käsittääksemme missä suhteessa Jumala luojana on maailmaan kokonaisuudessaan. Jos ”Vapaiden aatteiden” toimittajat eivät ole huomanneet tätä perinjuurista eroitusta, ovat he älynsä puolesta kykenemättömiä siihen toimeen, mihin ovat ryhtyneet, jos ovat sen huomanneet, ovat he koettaneet päästä siitä irti silmänkääntäjän tempuilla. Eroitus olisi sen selvemmin pitänyt pistäytyä heidän mieleensä, kun he eivät itse voi mitenkään selittää maailman syntyä.

Hypättyänsä raamatun, turvantuvat he toiseen auktoriteetiin, jolla meidän päivinämme on vallan suuri, ainakin kansantajuinen maine. Professori Falb on ilmestynyt ennustajana luonnonilmiöin alalla, ja on siten osoittanut omivansa todellakin hämmästyttävän varmoja tietoja taivaankappaleitten liikkeistä ja vaikutuksista toisinsa.

Uteliaisuudella lähdemme siis tutustumaan hänen kokonaiskäsitteesensä maailmasta, mutta tuskinpa yksikään lukija on loppuun asti lukenut ”Vapaissa Aatteissa” julaistun kirjoituksen tuntematta tulleensa pettyneeksi. – Ei saa koskaan taulua arvostella huonosta kopiosta. Joka tiedemiestä kopioi, hänen tulee itsekin tiedemiehiä olla.

Emme ole tosin lukeneet sitä professori Falbin esitelmää, joka on ollut kysymyksessä olevan kirjoituksen pohjana, mutta emme kuitenkaan luule erehtyvämme, kun sanomme syyn olevan jäljettelijässä siihen, että valitettavasti kirjoituksen laatu tekee sen mahdottomaksi olla tieteellisen arvostelun alaisena. Ristiriitaisuudet ovat niin silmään pistävät, että esitettäväin asiain varsinainen likempi tarkastaminen käy tarpeettomaksi.

Tahdomme sentähden ainoastaan lyhyesti huomauttaa mitä mahdottomuuksia itse katsantokannassa on, ja ainoastaan ohitsemennen mainita muutamia ristiriitaisuuksia yksityiskohdissa.

Näkyväisen, aineellisen maailman synty on luonnollisen järjen mahdoton selittää. Kaikki tieteen alalla tähän asti tehdyt yritykset ovat olleet siihen voimattomia. Missä on vilpittömästi menetelty, on sentähden kuten itse Darwinkin tekee, aina lopullisesti vedottu luojaan, vaikka tosin on koetettu niin pian kuin mahdollista hänestä jälleen päästä. Siitä syntyvästä ristiriitaisuudesta ei voi muulla tavalla päästä kuin väittämällä, että aineellisuudella ei ole mitään alkua, että se on ijankaikkinen. Tämän väitteen taakse onkin hra Falb vetäytynyt. Tämä on tavallansa ansio, mutta ainoastaan näennäinen. Sen kautta on tosin siirrytty koko katsantokannan viimeiseen johtopäätökseen, on kerrassaan Jumalasta päästy, mutta itse asiassa ei ole sillä mitään muuta voitettu, kuin että on suoraan tunnustettu maailman syntymisen olevan mahdoton selittää. Mitään muuta ei todellakaan sisällä tuo suunnaton väite: aineellisuus on ijankaikkinen, kysymys: mistä on aineellisuus alkunsa saanut? on sen kautta ainoastaan saanut paljoa suuremman kysymysmerkin.

Eikä olekaan V. A:n kirjoituksessa tehty vähintäkään ponnistusta tätä väitettä todeksi osoittamaan. Se on hra Falbin koko opinsuunnalle välttämätön ”uskonkappale”, ilman sitä oltaisiin jälleen samalla auttamattomuuden asteella kuni tähän asti, ja sentähden se on varmuudeksi otaksuttu.

Vaikka tämä väite on suunnattoman suurellainen, ei ole se kuitenkaan vaikea keksiä ja julkilausua, jos siihen vaan on kyllin rohkeutta. Kun kerran asetetaan aineellisuus Jumalan sijaan, kuten sitä jo aikoja on yritetty tehdä, ja ainoan Jumalan tunnustajat aina ovat uskoneet hänet ijankaikkiseksi, on aivan luonnollista, että hänen ijankaikkisuutensa vastapainoksi pantaisiin aineellisuuden ijankaikkisuus. Syy minkätähden suurimmat luonnontutkijat kuitenkin ovat vetäytyneet tästä viimeisestä loppupäätöksestä, on se, että heidän miettivä järkensä on sen heille mahdottomuudeksi todistanut. Ijankaikkisuus ja aineellisuus ovat itse asiassa ristiriitaisia käsitteitä. Kun Falb rohkenee ne yhdistää – jos hän todellakin niin tekee – ei ole hän sillä mitään muuta varmuudella todistanut, kuin sen ikuisen tosiasian, että ajan ja ijankaikkisuuden suhteitten ratkaisemiseen vaaditaan muutakin järjen käyttämistä kuin ainoastaan tähtien ja niiden liikkeitten tutkimista, ja sen johdosta suunniteltua maanjäristyksien ennustamista.

Tämän väitteen kautta ovat nyt kuitenkin ”Vapaat Aatteet” saaneet täydellisen vapauden. Ei mikään vaikeus niitä enää voi sitoa. Ja sentähden ne lentää liitelevätkin esteettömästi ympäri laajassa avaruudessa huomaamatta enää niitä esteitä, jotka ovat omansa lentoa raskauttamaan täällä alhaalla meidän pienellä ”taivaankappaleella”.

Vaistomaisella mielihyvällä he katsovatkin alas maan pienyyteen. Kopernikon mainiosta teoksesta he ovat lukeneet ”ettei maa enää ole vähäkään parempi näitä kiertolaistovereitaan, eikä sillä ole mitään etuoikeutta ruveta maailman keskukseksi ja luojan lempilapseksi”. Kun on joutunut täydelliseen aineellisuuden valtaan, kun on onnistunut irtautua kaikista muista käsitteistä, kuin ei ole enää muita paremmuuden ja etuoikeuksien määrääjiä kuin ajan ja sijan laajuus, silloin on tietysti myös mahdoton ajatella, että pieni maapallo voisi olla korkeampien olentojen asuntona, kuin ne ovat, jotka asuvat muilla taivaan kappaleilla. Ja päin vastoin, kun maailma ei ole vapaan luojan vapaan tahdon tuotteena, vaan syntyynsä selittämättömien luonnonlakien yksinomaisen vaikutuksen alaisena, silloin ei olekaan ihmettä, että hengen maailma kadottaa arvonsa, että aineellisuus on kaikki kaikissa. Tälle katsantokannalle on tietysti sula hulluus, että se henki, joka avaruudet käsittää, on itse asiassa suurempi kuin nämät avaruudet, ja että siis yhdellä ainoalla kuolemattomassa sielulla on suurempi arvo kuin kaikilla maailman taivaan kappaleilla. Ja se tosiasia että ihmisten lunastaja on ihmisten tähden ottanut maan päällä yhden ihmiselämän elääksensä on sille jotain kerrassaan mitätöntä.

Tämän käsityssuunnan nojalla onkin tietysti kaikki ihmisellinen elämä alennettu oikeasta arvostansa. ”Vapaiden aatteiden” kannattaja, vapaa ihmishenki ei ole enää vapaan ja pyhän tahdon tuotteena, vaan se on itsetajunnan puutteessa olevain ulkonaisten luonnonlakien vaikutuksen synnyttämä.

Tosin todistaa meille raamattukin ihmisestä: ”maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman”, mutta nämät sanat koskevat ihmisen ajallista ruumista, joka ”ajan” loputtua viimeisenä päivänä on kuolleista herätettävä, ja kerrassaan asetettava henkisten lakien alaiseksi. Ja sentähden voikin raamattu toisessa paikassa todistaa: ”mitä lihasta syntynyt on, se on liha: ja mitä Hengestä syntynyt on, se on Henki”. Mutta uuden ajan kehitysopille, hra Falb’ille ja ”Vapaille aatteille” on johdonmukaisesti alkuperäisen, vapaan hengen, se on Jumalan olemassa oleminen sula mahdottomuus. Heillä ei ole siis synnyttävää henkeä, mistä sitten syntynyt? Jos on olemassa vapaita aatteita, jos vapaasti ajatteleva ja siveellisesti toimiva ihmishenki, mistä se on tullut? Se on aineellisuudesta kehittynyt luonnonlakien mukaan, vastataan. Se ei ole mahdollista. Koko tuo suunnattoman rikas ihmiselämä aivan omilla pyrinnöillänsä ja vaatimuksillansa, ja ennen kaikkea poistumattomalla ijankaikkisuuden toivollansa, se olisi syntynyt aineellisuudesta hävitäksensä kerrassaan mitättömäksi, se olisi ilman pysyväistä merkitystä ja tarkoitusta! – Tahi onko ehkäpä sekin jo tieteelliseksi varmuudeksi todistettu, että henkisyys jokaisella suurella loppukatastrofilla jälleen usmautuu aineellisuudeksi muodostaaksensa jonkunmoista alkuainetta tulevien maailmain henkielämälle? Miks’ei ”todistettu”, jos oppisuunta sen ”uskonkappaleeksensa” vaatii? – Ja mistä lopuksi nuot maailmassa hallitsevat siveelliset käsitteet. Emme todellakaan voi käsittää, minkätähden Minna Canth, joka on osallisena tämmöisten ”totuuksien” levittämisessä, miksi hän niin levottomalla innolla puolustaa köyhäin oikeuksia, miksi juuri näiden aineellisuuden yksinomaisen alkuperäisyyden väittäjät, miksi he kerskailevat uusista ”aatteistansa”, miksi semmoisena aatteena eritotenkin ajavat naisen oikeutta ja tasa-arvoisuutta miehen suhteen, miksi heidän ”sydämensä sykkivät aatteiden vapauden puolesta”. Minkätähden he ulkokullailevat soimaamalla paavin kirkkoa Giordano Brunon polttamisesta? Eikö heidän valtansa ole ”luonnon” yksinomainen valtaa, ja eivätkö he käsitä että luonnon ainoa vaikutus on voiman ja väkivallan vaikutus? Eikö paavin kirkko siis menettele juuri heidän omain sääntöjensä mukaan, kun se pyrkii väkivallalla sortamaan kaikkea, joka yrittää sen voimaa vastustamaan! – Luonto ja siveelliset käsitteet ovat toisiansa vastaan. Aineellisuuden kehityksen kautta eivät voi ikänä aineellisuuden maailmaan yhtyä ja siinä vaikutusalaansa ottaa henkisyys ja siveelliset käsitteet. – Mutta ”Vapaat aatteet” liehuvat laajassa avaruudessa. Vähät ne huolinevat niistä, jotka liikkuvat tämän vähäpätöisen maanpallon pienissä piireissä – silloin, näet, kun niin tarvitaan.


Falb’in tiedon mukaan on nykyinen maailma kaikkine taivaan kappaleinensa muodostunut seuraavalla tavalla: Suunnattoman kaukaisessa muinaisuudessa oli olemassa yksi ainoa suuri usmamoinen taivaan kappale. Hitaasti pyöri tämä akselinsa ympäri. Lämmön säteilemisestä kylmään avaruuteen jähtyi se vähitellen ja väheni suuruutensa puolesta. Luonnon lakien mukaan alkoi usmajoukko kiivaammin pyöriä akselinsa ympäri, kuta pienemmäksi se tuli. Nopian pyörimisen johdosta litistyi se napainsa kohdalla, siksi kun lopulta sydämensä ympäri kiitävät raja-ainekset irtautuivat renkaaksi, joka sekin yhä vaan jäi pyörimään samaan suuntaan, siksi kun lisääntyvä vauhti singautti siitä ulos kappaleen toisensa jälestä. Näin ovat syntyneet auringot, ja niistä samalla tapaan niiden ympäri kulkevat kiertotähdet, sekä niistä taas niitä seuraavat kuut. Ja näin ovat nyt valmiit nuot tuhannen tuhannet tähtimaailmat. Ja näin on samassa ”yksinkertaisimmalla ja täydellisesti luonnon lakien mukaisella tavalla” selitetty taivaankappaleiden yhdensuuntainen liikunta.

Yksinkertaista on todellakin, sen myönnämme, tämä selitys, mutta epäilemme sen sijaan suuresti, että se on täydellisesti luonnon lakien mukaista. Onko esm. aivan varmaa se, että luonnon lakien mukaan ilmassa vapaasti liikkuva usmajoukko sitä kiivaammin pyörii akselinsa ympäri, kuta pienemmäksi se tulee? Vai lieneekö sekin hra Falb’in ”uskonkappaleita”? Todistettuna totuutena on se kyllä pidettävä, että pyörivästä pinnasta irtautuva kappale viskataan eteenpäin pyörimisen suuntaan. Mutta onko yhtä luonnonmukaista, että se lähtee pyörimäänkin samalla tavalla kuin emäpyörä? Jos tämä pysähtyisi seisomaan siinä samassa silmänräpäyksessä, kun pienempi kappale eriää, niin se kyllä niin kävisikin, mutta eiköhän vaan samalla, jopa yhä kiihtyneemmälläkin vauhdilla pyörivän emäkappaleen viimeinen koskettaminen pane aikaan ihan päinvastaista pyörintää pienemmässä, eriävässä kappaleessa? – Miksi ovat useimmat kiertotähdet ilman kuita, ja miksi näitä yleensä on niin vallan vähän, vaikka kiertotähdet ”usmamaisina” erkanivat auringosta?

”Vapaiden aatteiden” toimittajat eivät tosin ota huomataksensa tämmöisiä vähänarvoisia esteitä, mutta he myöntävät kuitenkin, ettei siltä ole sanottu maailman ihan niin syntyneen, ”vaikka tuo selitys tuntuukin luonnolliselta ja nerokkaalta”. Sentähden mainitsevat paremmaksi vakuudeksi ”muutamia todistuksia, joista näkyy, että tämä selitys maailman synnystä ainakin on hyvin lähellä totuutta”.[1]

Sen pahempi ovat nämät todistukset yhtä arveluttavata laatua kuin todistettava väite. ”Luonnon-opillisilla keinoilla on saatu selville, että maapallossa on aivan samat aineet kuin auringossakin”, siis: ”maa on auringosta irtautunut, liha hänen lihastansa”. ”Spektrali analysia” on vielä liian vähän aikaa käytetty tieteellisenä välikappaleena kysymyksessä olevassa asiassa, käyttämisen tulokset ovat liian puutteellisia, että niihin voitaisiin mitään varmuudella perustaa. Mutta jos niin voitaisiinkin, vaatiiko todellakin ”selvä järki”, että maa on auringosta irtautunut, sentähden kun molemmissa on samat aineet? Semmoinen todistustapa ei saane koskaan tieteessä sitoovata voimaa. – ”Paras todistus on kuitenkin tähtitaivas itse. Kaukaisessa avaruudessa on vielä tänäkin päivällä usmajoukkoja, tuhansin verroin suurempia kuin meidän aurinkokuntamme koskaan on ollut. Mutta kun ne ovat äärettömäin matkojen päässä, näyttävät ne paraimpiinkin kaukoputkiin vaan pieniltä täpliltä, ja niitä on toisten huomattu päässeen pitemmälle kehityksessään kuin toisten, sillä muutamat ovat vielä usmamaisessa tilassa, muutamat taas jäähtyneempiä ja osittain eri aurinkokunniksi jakautuneita”. Tosiaankin paras todistus! Taivaan kappaleiden usmamaisesta tahi jäähtyneestä tilasta, jotka parhaimpiinkin kaukoputkiin näyttävät vaan pieniltä täpliltä, ja joita ei ole voitu huomata eikä tutkia kuin ainoastaan viimeisinä aikoina, siitä meidän pitäisi otaksua totuudeksi ”todenmukaisuuksia”, jotka muutoin tuntuvat olevan kaiken todenmutaisuuden puutteessa.

Kuinka vallan satumaisia asioita ”Vapaat aatteet” herra Falb’in auktoritetin nojalla rohkenevat lukijoillensa syöttää, osoittaa selvimmin seuraava ilmoitus, joka on luettava heti edellisten jälestä: ”Mutta vielä laveammalle taivaan rakennukseen on tähtien tutkijain silmä ulottunut. Linnunradan pohjattomista syvyyksistä on poimittu noin 20 miljoonaa aurinkoa, joista 16 milj. on itse linnunradassa ja 2 milj. sen sisäpuolella avaruudessa”. Vaikkapa otaksuisikin että näiden aurinkojen lukemiseen olisi käytetty koko 100 vuotta, tulee kuitenkin joka päivän lukemiselle 575 aurinkoa. Ei ole kunnollista kansalle tarjoa tämmöistä tieteellistä tusinatyötä.


Omasta aurinkokunnasta puhuttaessa sanotaan voitavan laskuilla todistaa Neptunuksen, Uranuksen, Saturnuksen ja Jupiter’in pyörivän nopeammin akselina ympäri siitä syystä, että alku-usman ulkokehässä oli suurin vauhti silloin, kun ne erisivät siitä, mutta aivan heti sen jälestä tiedetään, kuten ”luonnonmukaisesti” ennenkin jo sanottiin, että pyörimisvauhti, – ja tietysti juuri pinnan pyörimisvauhti, jos koko jutulla on oleva mitään merkitystä, – että se yhä kiihtyi sen mukaan kuin auringon koko pieneni. Taas aivan vaan kuin tarvitaan.

Auringon pyörimisvauhti, kuten sanottu, kiihtyy sen mukaan, kuin se jäähtyy ja vähenee, mutta ”maan kiertovauhti vähenee vähenemistään sen mukaan kuin maa itse jähtyy ja vähenee”. Minkätähden se seuraa toista luonnon lakia kuin aurinko? Siitä syystä silmännähtävästi, että ainoastaan sitä tietä voi saada aikaan sitä suurta loppukatastrofia, joka on suunnattomien aikojen jälestä tapahtuva siten, että kaikki aurinkokunnat jälleen yhtyvät yhdeksi ainoaksi suureksi usmapalloksi.

Tämän mahdolliseksi käymiselle on keksitty vallan omituinen väite, se, näet, että vaikka maailma ajan suhteen on ijankaikkinen, ilman alkua ja loppua, on se kuitenkin tilan puolesta rajoitettu. Sanotaan, näet: ”vaikka taivaankappaleita on sangen paljon, ei niitä kuitenkaan voi olla äärettömän paljon”. Siis on olemassa ihan tyhjiä avaruuksia. Niin huonosti kuin tämä soveltuu yhteen Falb’in koko oppirakennuksen kanssa, niin välttämätöin se kuitenkin sille on, sillä äärettömästä kappalten lukumäärästä syntyisi ääretön usmapallo, ja silloin ei olisi sitä rajapintaa, josta taas uudet tähtimaailmat loppumattomasti läksisivät irtautumaan.


Nykyisen maailman yhteen sulaminen alkaa siten, että eri aurinkokunnat ensiksi yhtyvät jälleen yhtä moniksi auringoiksi. Kuut yhtyvät kiertotähtiin, ja kiertotähdet aurinkoihin.

Tästä tapahtumasta suuret tiedemiehemme oikein käytännöllisesti todistavat oikeaksi mitä ”Savo” vähän aikaa sitten tiesi ilmoittaa, että, näet, ei ole mitään varmuutta tiedemaailmassa. Toukokuun 4:nä päivänä tänä vuonna olivat ”Savon” mukaan tiedemiehet ”laskeneet ja aprikoinut”, että aurinko on sammunut, ja että se siis on pimeä ja jääkylmä, silloin kun maa siihen törmää. Heinäkuussa ovat he taas ”Vapaiden aatteiden” mukaan tulleet siihen päätökseen, että se on siinä tilaisuudessa sekä palavana (s. 6) että sammunut (s. 12 ja 13). – Toukokuussa tiedetään, että aurinko, maa ja kuu isonevat ja siitä syystä yhä lähenevät toisiansa. Heinäkuussa ne vähenevät, ja lähestyminen tapahtuu siitä, että maan vauhti hiljenee. – Toukokuussa voitiin pitää varmana, ettei elollinen aikakausi kestä kauvemmin, kuin aurinko loistaa. Heinäkuussa on ”kehitys” jo edistynyt niin pitkälle, että voidaan vakuuttaa ihmiskunnan jo vuosituhansia ennen auringon ja maan yhteentörmäystä tottuneen ”hyvin vähään lämpimään ja pilkkoiseen pimeään.”!!! – ”Usko pois, usko pois”, rakas lukija! – Tosiaan ei sovi ihmetellä että moisten ”valon” harrastajain viimeisenä ”uskonkappaleena” ihmiskunnan kehittymisestä on elämä pilkkoisessa pimeässä! Turhaanko heillä olisi viime aikoina ollut niin paljon puuhaamista ”pimeyden vallan” hommissa?


Tämmöisiä ovat ne aarteet, jotka rouva Minna Canth ja herra A. B. Mäkelä ”uusien tieteellisten totuuksien” nimellä tarjovat ”tietoa janoovalle Suomen kansalle”!

II. Kristinopin ydin unhotettu.Muokkaa

Kreivi Leo Tolstoin mukaan.

Kristinoppia on ainakin nimeksi monta lajia. Yksi ainoa on oikea.

Pyrkiihän kristinopin nimeä itsellensä anastamaan semmoinenkin katsantokanta, joka kieltää elävän Jumalan olemisen, ja Kristuksessa näkee ainoastaan suurilla luonnonlahjoilla varustetun ihmisen, jonka siveydenoppi kelpaa malliksi vielä meillekin.

Tuskinpa vaan luulisi tämmöisenkään ”kristillisyyden” kelpaavan kehitysopin kannattajille, koska sen mukaan on vaikea ajatella, että Kristus, joka eli pari tuhatta vuotta sitten, voisi olla viisaampi ja parempi, kuin nykyajan hänen aikalaisistansa niin suuresti kehittyneet ihmiset.

Koska kuitenkin äsken mainittu opinsuunta on äärimmäinen kanta, mihin Kristuksen väärät tunnustajat tähän asti ovat joutuneet, otaksunee varmaan jokainen, että ”Vapaat Aatteet”, kun ottavat nekin kristinopista puhuaksensa ja jonkummoista kristinopin kantaa omanansa pitääksensä, että ne silloin välttämättömästi itsellensä omivat tämän Jumalan kieltämisen kanssa yhteensopivan opin.

Jos, näet, kerran aineellisuus on ijankaikkinen ja semmoisena ijankaikkisesti on voimiansa oman sääntöjensä mukaan kehittänyt, niin on ijankaikkinen Jumala sekä mahdoton että tarpeeton. Ainakaan ei ole hänellä mitään tekemistä siinä maailmassa, jossa kaikki, mitä olemassa on, kehityksen kautta lähtee luonnon ijankaikkisesti synnyttäväisistä ja järjestäväisistä helmoista.


Niin nyt sen luulisi mainitun opin olevan ainoan ”Vapaille Aatteille” mahdollisen ”kristinopin”. Mutta ”Vapaita Aatteita” lukiessamme saamme vähässä ajassa oppia järjenpuolisia mahdottomuuksia sulattamaan toisen toisensa jälestä. Varmana täytyy meidän kai pitää, että kun kerran ”V. A.” ovat ottaneet alkutarkoituksensa mukaan kansalle levittääksensä tieteelliseen tutkimukseen perustetut totuudet, että ne todellakin itsekin varmuutena pitävät sen, mitä ne palstoihinsa ilman vastustamatta painattavat. Samat ”Vapaat Aatteet”, jotka puhuessansa ”maailman synnystä ja lopusta” tekevät Jumalan olemisen mahdottomaksi, ne heti sen jälestä julistavat tieteellisenä totuutena kirjoituksen, jossa niitä selvimmällä tavalla tunnustetaan personallinen Jumala olevaksi, jossa Jesusta ei myönnetä ainoastaan esikuvaksi, vaan myös ”isännäksi” (s. 23) ja ”isäksi” (s. 22), joka voi meille ”käskyjä” antaa ja vaatia niiden täyttämistä, jossa Jesuksen käskyt kutsutaan Jumalan sanaksi, ja jossa lopuksi monessa paikassa sanotaan, että Jesus Kristus on Jumala. Kaikki nämät hyväksyvät nyt ”Vapaat Aatteet” toisen auktoriteetinsa, kreivi Leo Tolstoin vakuutuksen johdosta.

Kuka on kreivi Leo Tolstoi? Mainiona kirjailijana hän on jo aikoja laajoissa piireissä tunnettu, ja hän sopii siis oivallisesti ”dogmain” rakentajaksi sille kirjalliselle maailmalle, jolla on taipumus yhtä halukkaasti kuin sokeasti kokoella itsellensä auktoriteteja mistä niitä vaan mielen mukaisia saadaan. Niin hän on kirjailijana mainio, mutta mitä on hän uskontoon kuuluvissa asioissa? ”V. Aatteet” antavat hänestä seuraavan mainetodistuksen:

”Tämä 61 vuotias vanhus on synnynnynnältään Venäjän rikkaimpia ja ylhäisimpiä aatelismiehiä. Nuorena oli hän komea ja miellyttävä upseeri, sankari pääkaupungin hienoissa seuroissa. Miehenä hän kirjoitti teoksia, jotka kohottivat hänet suurimpain kirjailijain joukkoon. Mutta sitte häntä alkoi inhottaa elämänsä liiallinen hienous ja epäilyttää ne olot ja ajatustavat, joissa hän oli kasvanut. Vähitellen hän tuli siihen päätökseen, että elämä luonnon helmassa maalla oli parempi kuin kaupungin elämä; ja vielä että kristinoppi puhtaudessaan sisältää kaiken sen viisauden, mitä ihminen tarvitsee. Hän herkesi kirjoittamasta romaaneja hienosti sivistyneiden säätyluokkien huviksi, sillä hänestä oli tarpeellisempaa opettaa suurta tietämätöntä kansaa. Ja sen jälleen hän on kirjoittanut kansalle.”
”Semmoinen on kreivi Leo Tolstoi, kenties ainoa vakava kristinopin julistaja meidän aikanamme. Ei hän huoli yhteiskunnan järjestyksestä, ei hallituksen säännöistä, ei pappien saarnoista eikä kansojen tavoista ja ajatuksista, vaan pelkäämättä hän julistaa Kristuksen ylevää ja selvää oppia, jota hän ennen nuorempana oli ymmärtänyt väärin.”

Pääasia tässä todistuksessa on tietysti, että Leo Tolstoi ”kenties on ainoa vakava kristinopin julistaja meidän aikanamme”. Onko tämäkin väite lähtenyt tieteellisistä tutkimuksista? Ovatko ”Vapaiden Aatteiden” toimittajat tarkkaan tutustuneet edes tähän ainoaan ”vakavaan” kristinopin julistajaan, puhumatta sitten kaikkiin niihin julistajiin, jotka muka eivät ole ”vakavia”?[2] Todellakin on vaikea sanoa, tuleeko enemmin ihmetellä sitä suunnatonta röyhkeyttä tahi sitä suunnatonta tyhmyyttä, joka ilmestyy tässä mainetodistuksessa.


Mitä on nyt tämän uuden profetan oppi, joka ”V. A:n” kirjoituksessa sanotaan kristinopin ytimeksi? Näimme jo, että herra Leo Tolstoi tunnustaa personallisen Jumalan olevaksi ja Jesuksen Jumalaksi. Niissä hän siis pysyy raamatun opissa. Hyvä olisi ollut, jos hän olisi näissä myöskin voinut nähdä kristinopin ydintä. Mutta niin hän ei tee.

Apostoli Johannes todistaa selvästi: ”Te rakkaimmat, älkäät jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaat henget, jos he Jumalasta ovat; sillä monta väärää profetaa ovat tulleet maailmaan. Siitä te tuntekaat Jumalan Henki: että jokainen henki, joka tunnustaa Jesuksen Kristuksen lihaan tulleen, se on Jumalasta. Ja jokainen henki, joka ei tunnusta Jesusta Kristusta lihaan tulleeksi, ei se ole Jumalasta, ja se on antikristuksen henki, josta te kuulitte, että hän on tuleva, ja on jo parhaallansa maailmassa.” Elävään uskoon perustuva tunnustus, että Jumalan ainokainen poika on tullut lihaan, on siis apostolin – ja, kuten vasta tulemme näkemään, Jesuksen omankin – todistuksen mukaan se kristinopin ydinkohta, jonka kanssa kaikki kristillisyys seisoo tahi kaatuu.

Sitä vastoin valitsee herra Tolstoi yhden ainoan yksityisen kappaleen Jesuksen siveyden opista ja asettaa tämän kristillisen elämän ainoaksi asiaksi. Hau suoraan tunnustaa, ett’ei hän parane ”tekstin” – se on pyhän raamatun – ”vertailematta”, että hän siis ylönkatsoo Jesuksen käskyä: ”tutkikaat raamattuja”, ja että hän sen sijaan on tullut oikeaksi kristityksi yksin vaan sen kautta, että hän on ottanut noudattaaksensa Jesuksen käskyä: ”älkäät olko pahaa vastaan”.

Niinkuin kaikkien niiden käy, jotka tällä tavalla valikoivat Jumalan sanassa, että, näet, sekin hyvä, jonka he yksin omavaltaisesti hyväksyvät, muuttuu heille paulaksi, niin on myös käynyt kreivi Tolstoin. Ihana on vallan Jesuksen vastamainittu käsky ja autuaallinen sen täyttäminen, mutta sillä tavalla toteutettu, kuin herra Tolstoi kehuu tehneensä, viepi se suoraa tietä pois kristinopin ytimestä. Hän ei tarvitse tämän kaikkein vaikeimman Jesuksen käskyn täyttämiseen Jumalan armoa ja apua, hän täyttää sen omalla voimallansa. Todistakoon itse:

”En lukenut yksin vuorisaarnaa, vaan kaikkia evankeliumia ja kaikkia jumaluus oppineiden tekemiä evankeliumien selityksiä. Nämä viimeksi mainitut selittivät, että Jesuksen vuorisaarnassa olevain ohjeiden tarkoituksena oli osoittaa sitä täydellisyyden määrää, mihinkä ihmisen on pyrittävä, vaikka hän, joka aina on halukas syntiin ja siihen vajonnut, ei koskaan voi sinne asti päästä, vaan että ihmisen lunastus riippuu hänen uskostaan ja rukouksistaan ja Jumalan armosta, – mutta nämä selitykset eivät minua tyydyttäneet.
Minusta näytti kummalliselta, että Jesus, jos hän jo edeltä käsin olisi nähnyt ihmiselle mahdottomaksi omasta voimastaan noudattaa hänen oppiaan, kuitenkin olisi antanut tällaiset yhtä selvät kuin ihmeteltävät siveyssäännöt ja suorastaan määrännyt ne itse kunkin yksityisen ihmisen seurattavaksi.
Niitä lukiessani tunsin iloisella varmuudella, että paikalla, siinä silmänräpäyksessä, voin alkaa tehdä niiden mukaan. Hartaasti sitä halasin, yritinkin sitä, mutta silloin vasten tahtoani juohtui mieleeni kirkon oppi, jota sanoo: ”Ihminen on heikko, hän ei voi sitä tehdä,” ja heti tunsin tulevani heikoksi.
Sanottiin minulle montakin kertaa: sinun pitää uskoa ja rukoilla, mutta tunsin, että horjuva uskoni esti minua rukoilemasta. Minulle sanottiin: sinun pitää rukoilla, että Jumala antaisi sinulle uskon, sen uskon, joka kehoittaa rukouksiin, jotka antavat uskon, joka kehoittaa rukouksiin j. n. e. loppumattomiin asti.
Kokemuksesta tiesin tämän keinon vaikuttavan vähän.
Ainoa vaikuttava keino tuntui minusta aina olevan Jesuksen käskyjen noudattaminen.”

Jesus on tässä alennettu Mosekseksi.

Turhaan oli apostoli Paavali vuosia vaivannut itseänsä käskyjen täyttämisellä. Laki kuoletti hänet. Vasta silloin, kun hän oppi tuntemaan Jesuksen ansaitsematonta armoa ja siihen perustautuvaa vanhurskautta uskon kautta, sai hän elämän, ja voi ruveta Jumalata hengessä palvelemaan. Silloin hän myös tuli kristinopin suurimmaksi julistajaksi – ehkä vakavammaksi kuin kreivi Leo Tolstoikin kaikkine kiiltävine rakkauden töinensä.

Edellisenä aikana oli Paavali ollut fariseus, jos tosin parhaita niitä. Hän oli mitä herra Tolstoi nyt on. Sen jälestä kun Jumalan ansaitsematon armo Kristuksessa oli päässyt kirkastamaan hänen sieluansa, lausuu hän tästä edellisestä omain töiden tilasta tavalla, joka selvästi osoittaa, että hän piti sitä kadotuksen tilana: ”Jos joku näkyy lihaan uskaltavan, niin minä paljoa enemmin – – joka olen siinä vanhurskaudessa, joka laista tulee, laittamatoin. Mutta ne, kuin minulla olivat voittona, olen minä Kristuksen tähden vahingoksi lukenut, sillä minä luen kaikki vahingoksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jesuksen minun Herrani luulemisen suhteen, jonka tähden minä olen kaikki vahingoksi lukenut ja ne raiskana pidän, että minä Kristuksen voittaisin, ja hänessä löydettäisiin, ettei minun vanhurskauteni laista olisi vaan uskosta Kristuksen päälle, nimittäin se vanhurskaus, joka Jumalalta uskolle omistetaan, hänen tutaksensa ja hänen ylösnousemisensa voimaa.” Niin hän sanoo Filippilaisille, ja samaan tapaan Galathalaisille: ”Te olette Kristuksen kadottaneet, jotka lain töillä tahdotte vauhurskaaksi tulla, ja olette armosta luopuneet”, ja vielä selvemmin Romalaisille: ”Mutta joka ei työtä tee, vaan uskoo sen päälle, joka jumalattoman vanhurskaaksi tekee, hänen uskonsa luetaan hänelle vanhurskaudeksi. Niinkuin myös David sanoi: ”Autuus on sen ihmisen, jolle Jumala vanhurskauden lukee ilman töitä; autuaat ovat ne, joidenka vääryydet ovat anteeksi annetut, ja joidenka synnit peitetyt ovat.” Tosin kyllä Jumalan sana todistaa rakkauden harjoitamista totiselle kristillisyydelle välttämättömäksi. Paavali esim. lausuu, jotka Kristuksen evankeliumi vapaasta armosta väärin ymmärrettäisi: ”Rakkaat veljet, te olette vapauteen kutsutut; ainoastaan karttakaat, ettette salli sen vapauden lihalle tilan antaa, vaan palvelkaat rakkaudessa toinen toistanne. Sillä kaikki laki yhdessä sanassa täytetään, nimittäin: rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi”. Mutta tämän rakkauden sanoo hän heti sen jälestä hengen hedelmäksi, ja tämä henki taas omistetaan yksin niille, jotka uskovat Jesuksen ylösnousemisen voimaan, jotka siis eivät luota omaan voimaansa.

Jesus itse puhuu lakkaamatta rakkaudesta ja rakkauden töistä. Siitä että ihmiset keskenänsä rakkautta harjoittavat, tunnetaan he hänen opetuslapsiksensa. Mutta mitä selvimmällä tavalla hän sen ohessa osoittaa, etteivät ihmiset itsestänsä voi todenperäisesti rakastaa, eivätkä yleensä mitään todellista, siveellistä hyvää aikaan saada. Hänestä ja hänen uudestaan synnyttävästä voimastansa kaikki on lähtevä. Nikodemukselle hän vakuuttaa: ”totisesti, totisesti sanon minä sinulle; ellei joku vastauudesta synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä. – – – Mitä lihasta syntynyt on, se on lihaa, ja mitä hengestä syntynyt on, se on henki.” Ja tämän uudestaan syntymisen sanoo hän lähtevän siitä, että ihminen sydämessänsä pysyy kiinni hänessä, Jesuksessa: ”Pysykäät te minussa, ja minä teissä. Niinkuin ei oksa taida itsestänsä hedelmät kantaa, ellei hän viinapuussa kiinni ole, niin ette myös, jollette minussa pysy. Minä olen viinapuu, te olette oksat, joka minussa pysyy, ja minä hänessä, hän kantaa paljon hedelmätä, sillä ilman minutta te ette mitään voi.” Tämä sydämen kiinni pysyminen Kristuksessa on usko, ja siitä taas sanoo Jesus: ”Älkäät tehkö sitä ruokaa, joka on katoovainen, vaan sitä ruokaa, joka pysyy ijankaikkiseen elämään, jonka Ihmisen Poika teille antava on” – ”se on Jumalan työ, että te uskotte sen päälle, jonka hän lähetti”. Uskon esine on Jesus Jumalan lähettämänä: se Jesus, joka itsestänsä todistaa, että hän on Jumalan poika, ja semmoisena vakuuttaa: ”Minä ja Isä olemme yhtä” ja ” joka minun näkee, hän näkee sen, joka minun lähetti”. – Tämä juuri on hänen oman todistuksensa mukaan kristillisyyden ydin, sillä sanoo hän ”Tämä on ijankaikkinen elämä, että he sinun ainoan totisen Jumalan tuntisivat, ja. jonka lähetit, Jesuksen Kristuksen”. Siihen uskoon ja tuntemiseen taas me tulemme Jumalan sanan kautta: ”Ne sanat, kuin sinä minulle annoit, annoin minä heille; ja he ne ottivat vastaan, ja totisesti tunsivat minun sinusta lähteneen, ja uskoivat, että sinä minut lähetit”. ”Ne sanat, kuin minä teille puhuin, ovat henki ja elämä”. Ja nämät sanan kautta ihmisille välitetyt armonlahjat annetaan niille, jotka ne itsellensä Jumalalta rukoilevat, samassa kuin koko uskonelämä ennen kaikkea ilmestyy sydämen kääntymisessä Herran puoleen rukouksessa. Rukouksen voimasta vakuuttaa meille Jesus itse, kun sanoo: ”Jos te minussa pysytte, ja minun sanani pysyvät teissä, mitä ikänä te tahdotte, niin anokaat ja te saatte.” Ja sentähden hän myös niin hartaasti kehoittaa meitä rukoilemaan: ”Anokaat, niin teille annetaan; etsikäät, niin te löydätte, kolkuttakaat, niin teille avataan”[3] Ja Herransa mukaan samoin apostoli: ”Rukoilkaat lakkaamatta”.

Sekä Vapahtajan oman että hänen opetuslastensa selvimpien todistuksien mukaan on siis kristillisyyden ydin uskonopilliselta kannalta Jesus Kristus, Jumalan poika, ristiin nautittu meidän synteimme tähden ja ylösnoussut meille ijankaikkiseksi elämäksi, sekä siveyden-opilliselta kannalta: Jumalan armo Kristuksessa, joka meidät uskon kautta vanhurskauttaa ja tekee meidät mahdollisiksi pyhyydessä Jumalata palvelemaan. Armon osallisuuteen me tulemme armonvälikappaleiden, sanan ja sakramenttien kautta, ja omasta puolestamme meidän tulee sitä etsiä ahkeralla ja vilpittömällä rukouksella.

Kaikki nämät kieltää herra Tolstoi. Jesus on tosin Jumalan poika, mutta semmoisena hän ainoastaan käskee meitä rakkautta harjoittamaan, jota me voimme omalla voimallamme tehdä. Häntä ”eivät tydytä ne selitykset, että ihmisen lunastus riippuu Jumalan armosta, ihmisen uskosta ja rukouksista”.

Niinkuin jo huomautimme, on hän siinä kohden fariseusten kaltainen. Me tiedämme, että Jesus piti näitä vaarallisimpina ja kiivaimpina vastustajinansa, ja heitä vastaan kääntyvät kaikkein terävimpinä hänen sydämet ja munaskuut lävitsetunkevat nuhdesaarnansa. Mitä Kristus itse julistaa oppinsa jyrkimmäksi vastakohdaksi, sitä julistavat ”Vapaat Aatteet” kristillisyyden ”ytimeksi”. Mikä puoli on enemmin oikeutettu selittämään, mitä kristillisyys on: ”Vapaat Aatteet” vai Kristus itse? Kreivi Tolstoin auktoriteti on höyhenen köyhköinen, kun on hänen vakuutuksillensa ja kokemuksillensa vastapainona Jumalan oma, kallis sana.

Kun ei suostu Jumalan sanan täydelliseen kuuliaisuuteen, eksyy suurinkin nero, ja eksyy pilalle. Niin kreivi Tolstoikin. Hän joutuu Jumalan sanan suhteen niin lapsellisen ja perättömän väitteisin, että tosin olisimme kiusauksessa otaksua ”Vapaiden Aatteiden” ajatuksien vapauden nojalla tässäkin kohden koetteeksi omaa tiedettänsä joukkoon pistäneen, ell’ei hänen lauseitansa olisi sanasta sanaan kerrottu.

Jumalan sanan todisteista sanoo hän, näet, seuraavaan tapaan:

”Ei sillä hyvä, ettei hän itse koskaan ole sanonut mitään semmoista (että, näet, lunastus on sitä, että Poika kärsi ihmisten edestä ja vapahti heidät synneistä), vaan hän on nimenomaan julistanut, että joka ei niitä (Jesuksen elämän ohjeita) seuraa ei ole tuleva Jumalan valtakuntaan. Ei hän ole koskaan sanonut, että hänen oppinsa noudattaminen olisi vaivaloista ja vaikeaa, päin vastoin hän sanoo: ”Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä.”
Ja evankelista Johannes sanoo, että ”hänen käskynsä ei ole raskaat”.
Ja kun Jumala sanoo käskyjänsä helpoiksi noudattaa, kun hän itse ihmisenä on niitä noudattanut ja hänen opetuslapsensa tehneet hänen tavallaan, kuinka, – kysyn sitä vielä kerran – kuinka minä voin ruveta puhumaan, että niitä on mahdoton seurata ilman ylenluonnollista apua?
Jos joku kaikin voimin koettaisi saada jonkun lain kumotuksi, mitä pahempaa hän voisi tehdä kuin sanoa, että sitä on mahdoton noudattaa ja että lain antaja itse on ajatellut sitä mahdottomaksi täyttää ilman ylenluonnollista apua?”

Puhumatta muista paikoista, joissa Jesus sanoo, että hänen seuraamisensa on ristin tietä, ja että sen aikaansaaminen on ihmiselle mahdotonta, Jumalalle yksin mahdollista, lausuu hän vuorisaarnassa, jota herra T. kerskailee niin perin juurin tutkineensa: ”Se portti on ahdas, ja tie kaita, joka vie elämähän, ja harvat ovat, jotka sen löytävät”. Ellei se olisi vaikeata, Jesus ei suinkaan kutsuisi sitä ”ikeeksi”. Se on luonnolliselle ihmiselle ”ies" ja mahdoton kantaa; uudestaan syntyneelle on se kyllä hänen lihansa heikkouden tähden kuorma, mutta kuitenkin se on sovelias Jumalan lapsen uudistuneelle mielelle, se on hänen armonsa kautta keveä kantaa. Johannes sentähden kyllä voi sanoa: ”hänen käskynsä eivät ole raskaat”, mutta hän liittää myös siihen heti: ”sillä kaikki mitä Jumalasta syntynyt on, se voittaa maailman, ja meidän uskomme on se voitto, joka maailman voitti”. – Juuri sentähden on Jumala tullut käskyjänsä ihmisenä noudattamaan, että meidän ihmisten oli mahdotonta itsestämme niitä noudattaa, ja hän nuhteli usein omia opetuslapsiansakin sydämen kankeudesta.

Kuinka on herra Tolstoi lukenut vuorisaarnaansa, koska hän ei muista, että se alkaa sanoilla, jotka auttamattomasti maahan kaatavat hänen oman voiman oppinsa? ”Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta”, ovat Jesuksen ensimäiset sanat vuorisaarnassa. – Ja millä tavalla tahtovat meidän uudet rakkauden käskyn julistajat selittää apostoli Johanneksen sanat: ”Siinä on rakkaus, ei että me rakastimme Jumalata, vaan että hän rakasti meitä, ja lähetti poikansa sovinnoksi meidän synteimme edestä”, ja ”Sen kautta ilmestyi Jumalan rakkaus meidän kohtaamme, että Jumala lähetti ainoan poikansa maailmaan, että me hänen kauttansa eläisimme”, ja ”jokainen kuin rakastaa, se on Jumalasta syntynyt”.

Jumalan sanaa vastaan on siis kerrassaan se oppi, jonka ”Vapaat Aatteet” meille kristillisyyden ytimenä tarjoavat. Oman vanhurskauden oppi on asetettu Jesuksen evankeliumin sijaan, joka antaa meille armon ilman ansiota, ja joka armon kautta kasvattaa meitä Jumalan synnyttämään rakkauteen ja pyhyyteen. Eksyttää eivät voi kauniille kaikuvat sanat niitä, jotka uskollisesti Herran sanassa pysyvät.

III. Kuinka rikasta haudataan.Muokkaa

Tämä Norjan kielestä käännetty kertomus voi kyllin olla monelle sekä papille että maallikolle varsin hyödyllinen lukea, mutta mitä sen on tekemistä niiden kansantajuisia mukailtuin tieteellisten totuuksien kanssa, joista on ”V. A:n” tarkoitus julistaa, on meidän vaikea käsittää. – Jos sen on tarkoitus olla jonkummoisena hyökkäyksenä kirkkoa vastaan, on se varsin epäonnistunut.


Emme voi muuta kuin surkutella sitä silmäänpistävätä taitamattomuutta, niillä toimittajat ovat tehtäväänsä ryhtyneet. Surullisempaa nähdä, kuin tämä tieteellisen perustuksen puute, on kuitenkin se levoton kiihko, millä joka haaralla etsitään aseita, minkälaisia tahansa, lyödäksensä niillä kumoon Jumalan sanan ijankaikkista totuuksia.


  1. Meidän harventamamme.
  2. Joko nyt jo on ennättänyt valistus-filosofiemme suosiosta ”kehittyä” heidän entinen uskon-auktoritetinsa, ”tuo hurskas ja lahjakas sananpalvelija” herra Henry Ward Beecher?
  3. Nämät sanat ovat lausutut vuorisaarnassa, josta kreivi Tolstoi itse tunnustaa: ”Evankeliumeissa oli Jesuksen vuorisaarna minusta aina ollut erikoisempi ja arvokkaampi kuin kaikki muu. – Ei missään muualla Jesus anna selvempiä ja silmäänpistävämpiä elämän ohjeita.”


Lähde: Suomi 14.8.1889, 17.8.1889, 31.8.1889, 4.9.1889.