Kristinopin ydin unhotettu

Kristinopin ydin unhotettu. Kreivi Leo Tolstoin mukaan. Kirjoittanut Leo Tolstoi

Venäjän sydämmessä lähellä suurta Moskovan kaupunkia asuu maatilallaan vanha, harmaapäinen uros. Itse hän kyntää maansa, itse neuloo vaatteensa ja kenkänsä, itse keittää ruokansa sekä antaa apua ja hyviä neuvoja kaikille, jotka kääntyvät hänen puoleensa. Työ on hänen elämänsä arvo, lepo hänen nautintonsa ja armeliaisuus hänen onnensa. Ja tyytyväisenä hän siellä elää, kaukana kaupungin seuraelämästä ja huvituksista.

Tämä 61 vuotias vanhus on synnynnältään Venäjän rikkaimpia ja ylhäisimpiä aatelismiehiä. Nuorena oli hän komea ja miellyttävä upseeri, sankari pääkaupungin hienoissa seuroissa. Miehenä hän kirjoitti teoksia, jotka kohottivat hänet suurimpain kirjailijain joukkoon. Mutta sitte häntä alkoi inhottaa elämänsä liiallinen hienous ja epäilyttää ne olot ja ajatustavat, joissa hän oli kasvanut. Vähitellen hän tuli siihen päätökseen, että elämä luonnon helmassa maalla oli parempi kuin kaupungin elämä; ja vielä että kristinoppi puhtaudessaan sisältää kaiken sen viisauden, mitä ihminen tarvitsee. Hän herkesi kirjoittamasta romaaneja hienosti sivistyneiden säätyluokkien huviksi, sillä hänestä oli tarpeellisempaa opettaa suurta tietämätöntä kansaa. Ja sen jälkeen hän on kirjoittanut kansalle.

Semmoinen on kreivi Leo Tolstoi, kenties ainoa vakava kristinopin julistaja meidän aikanamme. Ei hän huoli yhteiskunnan järjestyksestä, ei hallituksen säännöistä, ei pappien saarnoista eikä kansojen tavoista ja ajatuksista, vaan pelkäämättä hän julistaa Kristuksen ylevää ja selvää oppia, jota hän ennen nuorempana oli ymmärtänyt väärin.

Minulle kävi, sanoo kreivi Tolstoi, niin kuin miehelle, joka koettaa väärän piirustuksen avulla kyhätä kuvapatsaan pienistä marmorin palasista, mutta joka yht’äkkiä jostain isommasta palasesta arvaa, että onkin kysymys ihan toisesta taideteoksesta. Silloin hän alkaa uudestaan, ja sen sijaan kun hän ei ennen saanut siitä syntymään mitään kokonaista, huomaa hän nyt, että palasien reunoissa olevat mutkat ja syvennykset sopivat yhteen ja että niistä saa kokonaisen teoksen.

Lapsuudestani asti oli minuun aina evankeliumia lukiessani syvästi koskenut se osa Jesuksen oppia, jossa hän saarnaa rakkautta, nöyryyttä, itsensä kieltämistä ja pahan palkitsemista hyvällä.

Tämä on minusta aina ollut kristinopin ydin, ja epäuskostani ja epäilyksestäni huolimatta, tunnusti sydämmeni sen olevan totuutta. Sepä saikin minut liittymään siihen uskontoon, joka suurelle ja ahkeralle kansalle on elämän ainoa ja todellinen sisällys – oikea-uskoisen *) kirkon uskontoon. Mutta liittyessäni tähän kirkkoon havaitsin heti, ettei sen oppi ollut kristin-opin ydintä. Mikä minulle oli pää-asia, näytti olevan vaan sivuseikka kirkon opissa, ja mikä minusta oli tärkeintä, se ei ollut tärkeintä kirkosta.

Kirkon opista minua vieroittivat sen eriskummaiset opinkappaleet sekä se, että kirkko hyväksyi ja puollusti kuolemanrangaistusta, sotia ja vainoja, joita kaikissa kirkkokunnissa vallitseva suvaitsemattomuus synnyttää. Sillä nuo kirkot kukin puolestaan katsovat toisiaan ala-arvoisiksi. Pahinta minusta oli kuitenkin, ettei kirkko ollut milläänkään kaikesta siitä, mikä minusta tuntui olevan Jesuksen opin varsinainen ydin, ja että se kiivaasti intoili kaiken laista, joka minusta oli vähemmän tärkeätä.

Tunsin tässä olevan jotain, joka ei ollut totta, mutta minun oli mahdoton saada selville, missä kohden vika oikeastaan oli. Sillä ei kirkon oppi ensinkään kieltänyt Jesuksen opin olentoa; päin vastoin se sen täydelleen tunnusti, mutta laittoi vaan niin, ettei se päässyt etusijaan.

Ne säännöt, joita kirkko minulle tarjosi, eivät ensinkään opettaneet kristillisen vaelluksen harjoittamista, jota niin hartaasti halasin; pikemmin ne minua siitä vieroittivat. Hartaasti ja välttämättä halasin semmoista elämää, joka perustuisi kristilliselle totuudelle, ja kirkon säännöt eivät ollenkaan tunteneet sitä totuutta, jota minä rakastin.

Kirkon säännöt uskonkappaleista, oppimääritelmistä, sakramenttein käyttämisestä, paastoista ja rukouksista eivät olleet minulle tarpeelliset, enkä voinut niissä nähdä mitään kristilliselle totuudelle perustettuja elämän ohjeita.

Eikä siinä kyllä, vaan kirkon säännöt heikonsivat ja häiritsivät usein sitä kristillistä mielialaa, joka yksin antoi elämälleni arvoa.

Pahimmin saattoi minut ymmälle, että kaikki ihmiskunnan kurjuus, tapa tuomita ja kirota toisiaan, viha vieraita kansoja ja uskontoja vastaan ja ne sodat ja veren vuodatukset, jotka olivat siitä seurauksena, – että kirkko hyväksyi ja kannatti näitä kaikkia. Jesuksen oppia, joka sanoo: ”Älkää tuomitko, olkaa nöyrät, antakaa toisille heidän vikansa anteeksi, kieltäkää itsenne ja rakastakaa”, saarnasi kirkko suurella suulla, mutta samalla se hyväksyi semmoista, joka ei ollenkaan soveltunut tähän oppiin.

Sitä paitse oli minusta aina tuntunut kummalliselta, että ne Raamatun paikat, joihin kirkon opinkappaleet perustuivat, olivat kaikista vähimmän selvät, mitä Raamatussa on. Sen sijaan olivat ne, joista siveyslaki johtuu, selvimmät ja yksinkertaisimmat. Ja kuitenkin olivat kirkon opinkappaleet ja vaatimukset varmat ja tarkat, kun taas siveyslakia tottelemaan kehoitettiin niitä häilyvimmillä ja salaperäisimmillä sanoilla.

Sitäköhän Jesus on tarkoittanut? Ei mikään muu kuin evankeliumit voineet epäilyksiäni hälventää.

Evankeliumeissa oli Jesuksen vuorisaarna minusta aina ollut erikoisempi ja arvokkaampi kuin kaikki muu. Sitä luvinkin useimmin. Ei missään muualla Jesus puhu niin suurella juhlallisuudella, ei hän missään anna selvempiä ja silmään pistävämpiä elämän ohjeita eikä kaikkein sydämmissä enempää vastakaikua herättäviä. Ei hän missään olekaan lausunut sanojaan suuremmalle yhteisen kansan kokoukselle.

Jos selviä ja varmoja kristinopin peri-aatteita ollenkaan on, niin tässä niiden pitää olla lausutut.

En lukenut yksin vuorisaarnan, vaan kaikkia evankeliumia ja kaikkia jumaluus-oppineiden tekemiä evankeliumien selityksiä. Nämä viimeksi mainitut selittivät, että Jesuksen vuorisaarnassa olevain ohjeiden tarkoituksena oli osoittaa sitä täydellisyyden määrää, mihinkä ihmisen on pyrittävä, vaikka hän, joka aina on halukas syntiin ja siihen vajonnut, ei koskaan voi sinne asti päästä, vaan että ihmisen lunastus riippuu hänen uskostaan ja rukouksistaan ja Jumalan armosta, – mutta nämä selitykset eivät minua tyydyttäneet.

Minusta näytti kummalliselta, että Jesus, jos hän jo edeltä käsin olisi nähnyt ihmiselle mahdottomaksi omasta voimastaan noudattaa hänen oppiaan, kuitenkin olisi antanut tällaiset yhtä selvät kuin ihmeteltävät siveyssäännöt ja suorastaan määrännyt ne itse kunkin yksityisen ihmisen seurattavaksi.

Niitä lukiessani tunsin iloisella varmuudella, että paikalla, siinä silmänräpäyksessä, voin alkaa tehdä niiden mukaan. Hartaasti sitä halasin, yritinkin sitä, mutta silloin vasten tahtoani juohtui mieleeni kirkon oppi, joka sanoo: ”Ihminen on heikko, hän ei voi sitä tehdä,” ja heti tunsin tulevani heikoksi.

Sanottiin minulle montakin kertaa: sinun pitää uskoa ja rukoilla, mutta tunsin, että horjuva uskoni esti minua rukoilemasta. Minulle sanottiin: sinun pitää rukoilla, että Jumala antaisi sinulle uskon, sen uskon, joka kehoittaa rukouksiin, jotka antavat uskon, joka kehoittaa rukouksiin j. n. e. loppumattomiin asti.

Kokemuksesta tiesin tämän keinon vaikuttavan vähän.

Ainoa vaikuttava keino tuntui minusta aina olevan Jesuksen käskyjen noudattaminen.

Ja sitte tehtyäni joukon hyödyttömiä tutkimuksia, perin pohjin tarkastettuani kaikki Jesuksen opin jumalallisuutta puollustavat ja vastustavat kirjat ja kirjoitukset, lukemattomia epäilyksiä ja sielun tuskia kärsittyäni olin taas yksin sydämmeni ja salaperäisen kirjani kanssa.

Sitte vasta, kun olin poistanut mielestäni sekä oppineiden tiedemiesten että jumaluus-oppineiden selitykset, heittänyt ne luotani pois noudattaen Jesuksen sanoja: ”Ellette tule niin kuin lapset, ei teidän pidä pääsemän taivaan valtakuntaan,” – silloin yht’äkkiä ymmärsin, mitä en ollut ennen ymmärtänyt. Ei se minulle valennut tekstiä vertailemalla ja selittämällä, eikä syvällisellä ja nerokkaalla mietiskelyllä, – pain vastoin. Ymmärsin kaikki jättämällä pois mielestäni kaiken sen, mikä selityksen nimellä kulkee.

Ne sanat, jotka minulle tulivat koko opin avaimeksi, ovat Mateuksen 5 luvun 38 ja 39 värssyissä: ”Te olette kuulleet sanotuksi: ’Silmä silmästä ja hammas hampaasta.’ Mutta minä sanon teille: älkää olko pahaa vastaan.”

Kerran välähti mieleeni näiden sanojen yksinkertainen ja selvä tarkoitus; ymmärsin, ettei Jesus niissä sano enempää eikä vähempää kuin mitä hän sanoo. Ja kohta näin kaiken sen kaatuvan, joka minulta oli peittänyt totuuden, ja totuus näkyi kaikessa suuruudessaan.

Te tiedätte sanotuksi vanhoille: ”Silmä silmästä ja hammas hampaasta.” Mutta minä sanon teille: ”älkää olko pahaa vastaan.”

Nämä sanat muuttuivat minusta äkkiä aivan toisiksi, niin kuin en olisi niitä koskaan ennen kuullut.

Ja oikeastaan olinkin aina ennen tätä kohtaa lukeissani jostain kummallisesta epähuomiosta mennyt sivu sanojen: ”minä sanon teille: älkää olko pahaa vastaan,” huomaamatta niitä.

Vast’edes puhellessani sangen useain kristittyjen kanssa, jotka hyvin tunsivat evankeliumin, sain usein nähdä heidän olleen yhtä sokeat näitä sanoja näkemään. Ei kukaan muistanut niitä, ja tästä paikasta puhuttaessa otti useampi kuin yksi kristitty Uuden Testamentin käsille nähdäkseen, oliko siellä tosiaan sillä tavalla.

Minä ja muut olimme tarttuneet vasta seuraaviin sanoihin: ”Mutta jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle toinenkin poski j. n. e.”

Jesus sanoo: ”Älä vastusta pahaa ihmistä, ja jos niin teet, voit kyllä kohdata semmoisia, jotka lyötyään sinua toiselle poskelle, lyövät toisellekin, jotka saatuaan sinulta hameen, ottavat muunkin vaatteen, jotka käytettyään sinun työsi omaksi edukseen, teettävät sinulla työtä yhä enemmän, ja jotka ottavat kaikki eivätkä anna mitään. Mutta vaikka sinun täytyisi kärsiä kaikki tämä, niin elä kuitenkaan missään nimessä tee pahalle vastarintaa. Tee kaikesta huolimatta hyvää sille, joka käyttää väkivaltaa ja tekee sinulle vääryyttä.”

Isä, joka lähettää poikansa pitkälle matkalle, kieltää hänen viivyskelemästä tiellä, mutta ei käske häntä viettämään unettomia öitä, ei olemaan ilman ruokaa ja juomaa eikä kulkemaan sateessa ja pakkasessa. Hän sanoo hänelle: ”Jatka matkaasi pysähtymättä, vaikka kastuisitkin läpi märäksi tai kylmästä kontistuisit,” Niimpä ei Jesuskaan sano: ”Käännä poskesi lyötäväksi ja kärsi,” vaan sanoo: ”Älä ole pahaa vastaan, ja kävipä miten tahansa, älä tee pienintäkään vastarintaa.”

Saatuani selville naiden sanojen yksinkertaisen ja oikean ajatuksen, sen joka niissä on lausuttu, niin heti koko Jesuksen opissa, ei ainoastaan hänen vuorisaarnassaan, vaan myös neljässä evankeliumissa, kaikki mikä oli näyttänyt hämärältä kävi selväksi, vastakkaisuudet hävisivät, ja mikä minusta oli tuntunut tarpeettomalta tuli välttämättömän tärkeäksi.

Kaikkialla selittää Jesus moneen kertaan, että se joka ei ole ottanut ristiänsä ja luopunut kaikesta, eli toisin sanoin että se joka ei ole valmis kärsimään kaikkea mikä häntä voi kohdata noudattaessaan käskyä: ”Älkää olko pahaa vastaan,” että se ei voi olla hänen opetuslapsensa.

Opetuslapsilleen sanoo Jesus: ”Olkaa kuin kerjäläiset, olkaa valmiit kärsimään vainoa, vaivoja ja kuolemaa tekemättä vastarintaa sille, joka on paha.” Itse valmistautuu hän kärsimään ja kuolemaan vastustamatta pahaa, nuhtelee Pietaria, kun tämä osoittaa olevansa siitä huolissaan, ja lopuksi kuolee kehoittaen olemaan vastarintaa tekemättä, vaan aina uskollisesti pysymään hänen opissaan.

Kaikki hänen ensimmäiset opetuslapsensa noudattivat tätä käskyä, viettivät elämänsä viheliäisyydessä, vainottuina, eivätkä palkinneet pahaa pahalla.

Jesus siis on selkeästi sanonut juuri sitä, mitä hän sanoi. Voidaan selittää, että tämän ohjeen seuraaminen on vaikeaa ja vaivaloista, voidaan väittää, etteivät kaikki tuntisi olevansa onnellisia sen seuraamisesta, voidaan sanoa, että Jesus oli uneksija, ihanteissa eläjä, mutta sitä ei voida kieltää, että hän selvimmillä ja selkeimmillä sanoilla on lausunut, mitä on tahtonut sanoa, nimittäin ettei ihminen hänen oppinsa mukaan saa vastustaa sitä joka on paha, ja että niin muodoin se, joka on hänen oppinsa omistanut, ei saa koskaan tehdä vastarintaa. Ja kuitenkaan eivät uskovaiset eivätkä uskottomat tahdo tietää mitään tästä Jesuksen sanojen yksinkertaisesta ja selvästä sisällyksestä.

Minä tiesin ennastaan niin kuin kaikki tiedämme, että Jesuksen opin todellinen tarkoitus on rakkaus lähimmäistä kohtaan. ”Kääntää poskensa lyötäväksi, rakastaa vihamiehiään,” – siinähän on itse kristinopin sisimmäinen olento. Sen olin tiennyt lapsuudestani asti; mutta miksi en käsittänyt näitä sanoja aivan yksinkertaisesti? Miksikä etsin, mitä lienenkään vertauksellista tarkoitusta niistä etsinyt? Älä ole pahaa vastaan, se on: älä koskaan vastusta väkivaltaa, eli toisin sanoin: älä koskaan tee mitään, mikä sotii rakkautta vastaan. Ja jos joku käyttää sitä hyväkseen ja tekee sinulle vääryyttä, niin kärsi vääryys turvautumatta koskaan väkivaltaan, kävipä kuinka tahansa.

Jesus on tämän lausunut niin yksinkertaisin ja selvin sanoin, ettei sitä voi selvemmin sanoa.

Kuinka sitte minä, joka uskoin tai koetin uskoa tämän olevan Jumalan sanaa, kuitenkin väitin mahdottomaksi seurata sitä omasta voimastaan?

Jos isäntäni sanoo minulle: Mene puita hakkaamaan! ja minä vastaan: Se käy yli minun voimaini, niin täytyy olla toinen kahdesta: joko minä en usko todeksi, mitä isäntäni sanoo, taikka en tahdo tehdä, mitä hän käskee.

Kuinka voin minä sitte tästä Jumalan yksinkertaisesta ja selvästä käskystä sanoa, etten voi sitä noudattaa ilman ylenluonnollista apua, kun en ollut edes yrittänytkään totella häntä?

Jumala, sanotaan, on astunut alas maan päälle ihmisiä lunastamaan. Lunastus on sitä, että toinen persoona kolminaisuudessa. Poika kärsi ihmisten edestä ja vapahti heidät synneistä ja lahjoitti heille kirkon, jonka helmassa on se armo, josta uskovaiset tulevat osallisiksi. Mutta sitä paitse on Poika myös lahjoittanut heille opin ja elämänsä esikuvan heidän vapahtamisekseen. Kuinka voin sitte sanoa, että hänen antamiaan elämän ohjeita on vaikea seurata, vieläpä mahdoton ilman ylenluonnollista apua?

Ei sillä hyvä, ettei hän itse koskaan ole sanonut mitään semmoista, vaan hän on nimenomaan julistanut, että joka ei niitä seuraa, ei ole tuleva Jumalan valtakuntaan. Ei hän ole koskaan sanonut, että hänen oppinsa noudattaminen olisi vaivaloista ja vaikeaa, pain vastoin hän sanoo: ”Minun ikeeni on sovelias ja minun kuormani on keveä.”

Ja evankelista Johannes sanoo, että ”hänen käskynsä ei ole raskaat”.

Ja kun Jumala sanoo käskyjänsä helpoiksi noudattaa, kun hän itse ihmisenä on niitä noudattanut ja hänen opetuslapsensa tehneet hänen tavallaan, kuinka, – kysyn sitä vielä kerran – kuinka minä voin ruveta puhumaan, että niitä on mahdoton seurata ilman ylenluonnollista apua?

Jos joku kaikin voimin koettaisi saada jonkun lain kumotuksi, mitä pahempaa hän voisi tehdä kuin sanoa, että sitä on mahdoton noudattaa ja että lain antaja itse on ajatellut sitä mahdottomaksi täyttää ilman ylenluonnollista apua?

Aloin muistella, mistä olisin saanut päähäni sen kummallisen ajatuksen, että Jesuksen laki kyllä oli jumalallinen, mutta ettei sitä voi käytännössä toteuttaa. Silloin havaitsin, että sitä oli aina lapsuudestani saakka tyrkytetty minuun ihan huomaamattani ja että myöhemmällä ijälläni olin yhä tiukemmin kasvanut kiinni tähän omituiseen erehdykseen.

Lapsesta saakka oli minulle opetettu, että Jesus on Jumala ja hänen oppinsa jumalallista, mutta samalla opetettiin minua kunnioittamaan niitä laitoksia, jotka väkivallan voimalla suojelivat minua pahoilta ihmisiltä; minua opetettiin pitämään pyhänä näitä laitoksia. Minua opetettiin vastustamaan sitä joka on paha, minussa herätettiin se ajatus, että väkivallan tieltä väistyminen on alentavaista ja vastarinnan tekeminen kunniakasta. Minua opetettiin tuomitsemaan ja rankaisemaan. Sitte minut pantiin sotapalvelukseen, se on, vastustamaan pahoja ihmisiä murhalla ja veren vuodatuksella. Ja Jumalan siunausta rukoiltiin sille sotajoukolle, johonka minä kuuluin.

Aina täyteen miehuuteen asti opetettiin minua kunnioittamaan semmoista, mikä oli suoraan vasten Jesuksen oppia, – antamaan väkivallan tekijälle samasta kädeltä ja väkivaltaisesti kostamaan, jos vääryyttä tehtiin minua, perhettäni tai kansaani vastaan. Sitä totuin katsomaan hyväksi ja oikeaksi enkä ollenkaan Jesuksen käskyjä vastaan sotivaksi.

Kaikki mitä ympärilläni oli, sekä oma että perheeni ja omaisuuteni turvallisuus, oli sen lain pohjalla, jonka Jesus on hylännyt, – sen lain että ”hammas hampaasta”.

Hengelliset oppi-isäni saarnasivat minulle, että Jesuksen jumalallista lakia oli mahdoton noudattaa ihmisheikkouden tähden, ja saman opetuksen sain ympäriltäni kaikista ikivanhoista yhteiskunnallisista laitoksista.

Näin tämä ajatus vähitellen valtasi minut niin täydellisesti, tuli niin tavakseni ja niin hyvästi soveltui pahoihin taipumuksiini, etten ollenkaan huomannut, mihinkä ristiriitaisuuden olin joutunut.

En huomannut, että on mahdotonta tunnustaa Jesusta Kristusta, sitä Jumalaa, jonka opin perustuksena on: ”Älkää olko pahaa vastaan,” ja samalla aikaa voimainsa takaa työskennellä omaisuuden, valtion, tuomioistuinten, seisovain sotajoukkojen eteen, – sanalla sanoen asettaa koko elämänsä Jesuksen oppia vastaan ja sitte vaivata samaa Jesusta rukouksillaan, että hän auttaisi meitä pitämään hänen käskyjänsä, antamaan anteeksi eikä vastustamaan pahaa.

Silloin en vielä ollut ajatellut sitä, että olisi ollut paljoa yksinkertaisempaa asettaa elämänsä Jesuksen opin mukaan ja sitte rukoilla häneltä tuomioistuimia, verilöylyjä ja sotia, jos kuka ei voisi olla onnellinen ilman niitä.

Nyt ymmärrän syyn erehdykseeni. Se tuli siitä, että tunnustin Jesuksen sanoilla, vaan töissäni hänet kielsin.

Kun yhtaikaa tunnustin Kristuksen opin jumalallisuuden ja asetin koko elämäni ihan sitä vastaan, – mitä muuta keinoa minulla sitte oli kuin selittää, että tätä oppia oli mahdoton käytännössä noudattaa?

*) Kreikkalais-venäläinen kirkko nimittää itseään oikea-uskoiseksi. Kertojan muist.

Lähde: Vapaita aatteita, ensimmäinen vihko, heinäkuu 1889.