Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Yhdestoista luku

Kymmenes luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Yhdestoista luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Kahdestoista luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 55]

YHDESTOISTA LUKU.
Mitä mainiolle don Quijotelle Mustalla vuorella tapahtui.

Tuntien sekä sielun että ruumiin tuskia virkkoi don Quijote seuralaiselleen; »Ystäväni Sancho, olen kuullut sanottavan että hyväntekeväisyys kehnoja kohtaan on yhtä turhaa kuin kirjoittaa hiekkaan runoelmia. Jos sinua olisin kuullut, olisi tämä ikävyys säästynyt; mutta tapahtunut mikä tapahtunut; — kärsivällisyyttä vain, sillä kokemus tekee meidät alati viisaammiksi.» — »Sen totisesti uskon», vastasi Sancho, »tahdonpa olla turkkilainen, jos te tulette tästä sen viisaammaksi; mutta koska kerran sanoitte, että jos olisitte minua totellut niin olisitte säästynyt tästä [s. 56] selkäsaunasta, niin pyydän teitä edes tällä kertaa tottelemaan minua, jotta pelastuisitte vielä pahemmasta pulasta. Sillä nyt on kysymys Pyhästä Hermandadista, joka teidän ritaritöistänne yhtä vähän välittää kuin kuolleesta kanasta. Oih, luulenpa jo tuntevani korvissani niiden nuolien suhinan!» — »Olet luonnoltasi pelkuri, Sancho», sanoi don Quijote; »mutta jottet sanoisi minua yksipintaiseksi ja itsepäiseksi, niin tahdon kuulla neuvoasi tällä kertaa ja vetäytyä kauvemmaksi tuosta hirmuisesta Hermandadista, jota niin pahoin pelkäät. Mutta sen panen ehdoksi, ettet ikinä, et elävänä etkä kuolleena, sano kellekään minun täältä paenneen. Muulloin en koskaan ole väistänyt vaaraa missäkään muodossa, mutta nyt teen sen yksinomaan sinun hartaasta pyynnöstäsi ja sinun mieliksesi. Jos toisin puhut niin valhettelet, ja tästä hetkestä alkaen sanon sinulle joka tilaisuudessa, että olet valhetellut ja valhettelet joka kerta kun siitä puhut ja siitä ajattelet. Elä yhtään vastustele! Sillä ajatellessani että pakenisin ja väistyisin minkäänlaista vaaraa, saatikka sellaista vaaraa joka saattaisi olla todellinenkin, tahdon mieluummin istua tässä tuomiopäivään saakka ja odottaa ei ainoastaan Pyhän Hermandadin veljeksiä, joita niin pelkäät, vaan vaikkapa kaikkia Israelin kahdentoista sukukunnan veljeksiä, seitsentä Makkabealaista, Kastoria ja Polluxia ja kaikkia veljeksiä, veljeskuntia ja veljeyksiä mitä taivaan alla on.» — »Hyvä herra», sanoi Sancho, »eihän peräytyminen ole pakenemista!»

Ja vetäen perässään Rosinantea tunkeutui hän isäntänsä kanssa Mustaan vuoristoon.

Seikkailijamme viettivät yönsä keskellä tätä vuoristoa, hirvittävän kolkossa paikassa, missä Sancho arveli parhaaksi viipyä muutamia päiviä tai ainakin niin kauvan kuin heidän eväänsä riittäisivät. He asettuivat kahden kallion väliin pyökkipuiden alle, missä luulivat olevansa turvatut kaikenlaisilta ikävyyksiltä. Mutta kohtalo, joka kaikkia asioita ohjaa oman oikullisen mielikuvituksensa [s. 57] mukaan, toi tänne myöskin Ginès de Passamontin, tuon kuuluisan veijarin ja suurvoron, joka don Quijoten toimesta päästyään vapauteen piileili P. Hermandadin vainukoiria ja nyt luuli täällä kallioiden keskellä löytävänsä rauhaisan tyyssijan; hän sattui tulemaan samaan paikkaan missä ritari ja tämän asemies olivat, ja tunsi heidät kyllä puheestaan, mutta antoi heidän nukahtaa. Ja niinkuin ilkeät ihmiset aina ovat kiittämättömiä ja epäkohteliaita ja pakko opettaa heitä menettelemään vähemmin luvallisella tavalla, niin Ginèskin nyt seikkailijaimme nukkuessa anasti itselleen Sanchon aasin, Rosinante kun näytti hänestä niin kurjalta, ettei olisi sitä milloinkaan saanut kaupatuksi tai pantatuksi; ja ennen päivänkoittoa lähti hän tiehensä niin hiljaa, etteivät nukkujat siitä heränneet.

Aamurusko syttyi idässä ilahuttaen ja lämmittäen hymyllään maanpintaa, mutta luoden pelkkää surua Sanchon kasvoille, kun tämä näki aasinsa kadonneeksi. Hän päästi vihlovia valitushuutoja ja hyppeli hurjana kuin mielipuoli, niin että don Quijotekin siihen havahtui ja kuuli aseenkantajansa sanovan: »Oi, sinä lempilapseni, sydänkäpyseni, kotona syntynyt ainokaiseni, lasteni leikkitoveri, vaimoni hempi, naapureini kateudenaihe ja kuormani keventäjä, joka niillä kahdellakymmenellä pennillä mitä sinulla päivässä ansaitsin hankit meille puolet jokapäiväisistä elintarpeistamme!» Nähtyään Sanchon kyyneleet ja kuultuaan syyn hänen suruunsa don Quijote koetti häntä lohduttaa miten paraiten taisi, sanoen että kärsivällisyys oli vankin turva maailman vastoinkäymisissä. Se ei kuitenkaan Sanchoa niin suuresti lohduttanut kuin ritarin hänelle viimein lupaamat kolme aasia niistä viidestä, mitä tällä oli kotona. Näin painavia perusteita Sancho ei enää voinut vastustaa, vaan kuivasi kyyneleensä, tukahutti huokauksensa ja nyyhkytyksensä sekä kiitti sulavasti jalomielistä isäntäänsä.

Auringon kohottua ylemmäksi taivaalle tunsi don [s. 58] Quijote suurta mielihyvää oleskelustaan näillä vuorisilla seuduilla, missä epäilemättä monet suuret seikkailut häntä odottivat. Hän johdatti mieleensä kaikki ihmeelliset tapaukset, joita vaeltaville ritareille oli sattunut samallaisissa yksinäisissä erämaanloukoissa, ja hän oli niin syventynyt ja ihastunut näihin mietteisiinsä, ettei muuta ajatellutkaan. Sanchokaan, joka näki heidän olevan täällä täysin turvassa, ei pitänyt muusta murhetta kuin vatsansa täyttämisestä eväitten tähteillä. Hän käveli herransa jälessä aasinsa entinen sälytys hartioillaan ja pisteli poskeensa repun sisältöä niin tuimaan kuin kykeni, ajattelematta mitään tämän ihanampia seikkailuja.

»Sancho ystäväni», sanoi don Quijote hänelle äkkiä, »tahdonpa tehdä tässä vuoristossa urotyön, joka hankkii minulle ihmisten kunnioitusta, ikuistaa nimeni kuolemattomaksi ja lyö laudalta kaikkien entisten ja tulevaisten vaeltavien ritarien urotyöt.» — »Onko se hyvin vaarallista lajia, herra?» kysyi Sancho. — »Ei», vastasi don Quijote, »vaikka voisi niinkin käydä, että menestyksen sijasta perisimme vastoinkäymisiä. Mutta kaikki riippuu vain sinun ketteryydestäsi.» — »Minun ... ketteryydestäni, hyvä herra?» sammalsi Sancho. — »Aivan niin, ystäväiseni», vakuutti ritari, »sillä jos palaat joutuun sieltä minne sinut aijon lähettää, niin on vaivani lopussa ja kunniani aika alkava. Mutta miksi pitäisin sinua kauvemmin tietämättömyydessä? Tahdon siis ilmottaa sinulle, uskollinen aseenkantajani, että mainio Amadis Gallialainen oli maailman paraita vaeltavia ritareita; tai mitä puhunkaan, hän oli laatuaan ainokainen, ensimmäinen ja ruhtinas kaikkien aikalaistensa joukossa. Ei Belianis yhtä vähän kuin kukaan toinenkaan ollut hänen vertaisensa, eivät edes olisi kelvanneet hänen asemiehekseenkään. Sanon sinulle myöskin, että jos maalari tahtoo saavuttaa mainetta taiteessaan, pitää hänen jäljentää kaikkein etevimpäin mestarien tauluja; sama sääntö on voimassa myös kaikissa muissa ylevämmissä taiteissa ja tieteissä. Kun [s. 59] nyt näin on laita, niin minun mielestäni myös se vaeltava ritari, joka paraiten jälittelee Amadista, pääsee myöskin lähimmäksi kaikkea ritarillista täydellisyyttä. Ja yksi niistä tapahtumista, joissa tämä suuri ritari jaloimmalla tavalla osotti viisauttaan ja hyveellisyyttään, lujuuttaan ja rakkauttaan oli se, että hän vetäytyi Köyhyyden kalliolle tekemään parannusta ja otti nimekseen Beltenebros [1]), joka todella olikin kuvaava nimi hänen uudelle elintavalleen. Mitä minuun tulee, on minun helpompi jälitellä hänen katumusharjotuksiaan kuin halkoa jättiläisiä, tappaa louhikäärmeitä, hävittää sotajoukkoja, hajoittaa laivastoja ja purkaa lumouksia; ja koska tämä seutu on vallan omiaan siihen tarkotukseen, ei ole syytä päästää käsistään näin oivallista tilaisuutta.» — »Mutta, armollinen herra», pisti Sancho väliin, »mitä sitte oikeastaan aijotte tehdä tässä autiossa paikassa?» — »Oh, enkö sitä sulle ole sanonut?» vastasi ritari. »Aijon jälitellä Amadista esiytymällä täällä epätoivoisena, hurjana ja mielipuolena, ja samalla kertaa jälitellä myöskin urhoollista Rolandia, joka saadessaan tietää Angelikan antaneen lempensä Medorille joutui siitä niin suuren murheen valtaan että tuli hulluksi, repi ylös puita, samensi lähteitten kirkasta vettä, hävitti karjalaumoja ja tappoi niiden paimenet, poltti asuntoja ja teki tuhansia muita hullutuksia, jotka ovat ikimuistettavia. Ja vaikken aijokaan jälitellä kaikkia Rolandin, Orlandon eli Rotolandin (sillä häntä kutsuttiin näillä kaikilla nimityksillä) hullutuksia, niin tahdon tehdä niistä tärkeimmät. Mahdollista myös voi olla, että tyydyn jälittelemään vain Amadista, joka ei tehnyt mitään vahingollisia hullutuksia, vaan ainoastaan itkemällä ja valittamalla hankki itselleen suuremman maineen kuin kukaan muu.»

»Minusta kuitenkin näyttää», vastusti Sancho, »että niillä ritareilla jotka noin käyttäytyivät oli harmi tai joku [s. 60] muu aihe syynä tyhmyyksiinsä ja hullutuksiinsa, mutta mitä syytä teillä olisi ruveta sillä tapaa hulluttelemaan? Mikä nainen teidät on pettänyt ja mitä aihetta teillä on luulla että tuo Toboson Dulcinea olisi tehnyt tyhmyyksiä maurien tai kristittyjen kanssa?» — »Hei, siinäpä se solmu onkin», huudahti don Quijote; »se juuri tekeekin minun hulluuteni niin hienoksi; ajatteles, että vaeltava ritari tulee hulluksi ilman mitään aihetta! Eikö se juuri osota sydämmeni valtijattarelle mihin kaikkeen hänen ritarinsa oikein kykenee! Elä siis, rakas Sancho, koetakkaan peräyttää minua tästä niin harvinaisesta, niin onnellisesta ja erinomaisesta mielenjuohteesta! Hullu olen ja hullu tahdon olla aina siihen hetkeen saakka, jolloin palautat minulle vastineen siihen kirjeeseen, jonka sinun myötäsi lähetän neiti Dulcinealle. Jos vastaus on sitä laatua että se palkitsee uskollisuuteni, niin lakkaa hulluuteni ja katumusharjotukseni; mutta jollei se minua tyydytä, niin tulen hulluksi täydellä todella ja olen siinä tilassa tunnoton kaikelle. Niin että millaisen vastauksen valtijattareni ikinä lähettää, minä kunnialla selviän nykyisistä sieluntaisteluistani: joko voin viisaana miehenä riemuita toivomastani ilosanomasta tai olen hulluna välinpitämätön tuomallesi epäsuotuiselle vastaukselle.»

Näin puhellen he saapuivat erään korkean vuoren juurelle, joka seisoi kuin jyrkkä keila keskellä muiden vuorten kehää. Pieni puronen lirisi vierellä ja ympärillä levisi vihanta niitty. Nurmen raikkaus ja monilukuiset aarniopuut, pensaat ja kukkaset, jotka kallion pintaa peittivät, tekivät tämän mitä miellyttävimmäksi oleskelupaikaksi. Se viehättikin Surullisen hahmon ritaria siihen määrään, että hän valitsi paikan katumussijaksensa ja tervehti sitä niin suurenmoisella riemastuksella kuin olisi todella kadottanut järkensä: »Tämä, oi taivas», huudahti hän, »on se paikka, jonka valitsen itkeäkseni sitä säälittävää tilaa johon olet minut saattanut. Täällä valukoot kyyneleeni kuten tämän puron vedet, ja huokaukseni [s. 61] pankoot näitten puitten oksat ja lehdet väräjämään, jotta koko maailma tulisi tietämään sydämmeni julman tuskan ja liikuttavan vaivan. Oi, te maalaiset jumalat, keitä lienettekin, jotka näissä korvissa asutte, kuulkaa onnettoman rakastajan valituksia, jonka pitkällinen poissaolo armaastaan ja kuviteltu mustasukkaisuus ovat johtaneet näille autioille seuduille itkemään surullista tilaansa ja sen kiittämättömän kaunottaren oikullisuutta, jonka kasvoihin ja muotoon taivas on kiinnittänyt kaiken mahdollisen maallisen kauneuden. Oi, te metsänneidot ja vuorenhaltijat, joiden tyyssija on näiden korpien synkässä povessa, auttakaa minua valittamaan onnettomuuttani tahi elkää ainakaan väsykö kuulemaan siitä! Ah, Toboson ihana Dulcinea, sinä päivieni aurinko ja öitteni kuu, sinä vaivojeni autuus, seikkailujeni loistava pohjantähti, sääli tätä surullista tilaa, johon julma ero sinusta on minut saattanut, ja tehköön se sydämmesi suosiolliseksi minun horjumattomalle rakkaudelleni! Oi, te yksinäiset puut, jotka tästälähin olette ainoa seurani täällä, ilmaiskaa lehtienne värinällä ja oksienne huojunnalla, etten ole haitaksi teille! Ja sinä rakas aseenkantajani, seikkailujeni miellyttävä ja uskollinen toveri, katsele tarkkaavaisesti mitä nyt tulen tekemään, jottet unohtaisi rahtuakaan kertoessasi siitä kaunottarelleni, jonka takia tätä kaikkea teen. Ja oi sinäkin Rosinante, minun erottamaton seuraajani ja hyödyllinen auttajani niin myötä- kuin vastoinkäymisissä; suothan minulle anteeksi että nyt onnettomaksi tultuani mieluummin valitsen yksinäisyyden, ja uskothan minua kun sanon, että vain suurella mielihaikeudella sinusta eroan.» Näin puhellen hän laskeutui hevosensa selästä, riisui siltä suitset ja satulan ja läimähyttäen kädellään sen lanteita saneli hän huoaten: »Vapauden antaa sinulle nyt se, joka itse on kadottanut vapautensa. Oi ratsuni, yhtä kuuluisa suurten tekojesi kuin onnettoman kohtalosi vuoksi, mene nyt minne itse mielit, sinut tunnetaan kaikkialla ja sinun otsaasi on [s. 62] kirjoitettuna, että maineessa voitat kaikki muut jalot ritariratsut.»

»Kirottu olkoon!» purskahti Sancho huutamaan, »tuhatkertaisesti kirottu olkoon se konna, joka ainaiseksi vapautti minut aasiani riisumasta! Imarteluja ei eläinparaltani nyt puuttuisi, eikä kauniit sanat kielelläni tyrehtyisi. Mutta vaikka harmoni olisikin nyt täällä, en siltä sentään riisuisi satulaa. Mitä sillä olisi tekemistä rakastuneiden ja epätoivoisten ihmisten hullutusten kanssa, kun ei isäntänsä (joka minä vielä äsken olin) ole kumpaakaan. Mutta sanokaas minulle, herrani: jos teidän hulluutenne ja minun matkaanlähtöni todellakin ovat tosia, niin eikö kävisi laatuun satuloida Rosinante uudelleen, jotta se korvaisi minulle suuren tappioni ja samalla tuntuvasti edistäisi matkaani? Sillä jos minun täytyy jalan lähteä, niin en todellakaan tiedä milloin perille saavun ja sieltä tänne takasin, sillä olen perin kehno jalkamies.» — »Tee kuten tahdot, Sancho», myönnytteli don Quijote; »tuntuu kuin et vallan väärässä olisi. Muuten on sinun lähdettävä matkalle vasta kolmen päivän päästä; sillä niin kauvan aijon pidättää sinua täällä, jotta voisit omin silmin nähdä mitä kaikkea aijon vaitijattareni hyväksi tehdä ja siitä sitten kertoa hänelle.» — »Mitä minun pitäisi vielä nähdä sen lisäksi mitä jo olen nähnyt?» — »Nyt sinä totisesti olet aivan ymmällä koko asiasta», vastasi don Quijote; »pitäähän sinun vielä nähdä miten revin rikki vaatteeni, viskaan aseeni hajalleen, isken päätäni kallionkupeita vastaan ja teen tuhansia muita samallaisia hullutuksia, jotka varmasti saattavat sinut ihmetyksiin.» »Taivasten tekijät, armollinen herra», huudahti Sancho, »varokaa ryhtymästä moisiin temppuihin! Voisi sattua että kun iskette päätänne kalliota vastaan, ensimmäinen terävä särmä lopettaisi ijäksi kaikki muut katumusharjotuksenne. Omasta puolestani luulen että jos tuommoiset päänsärkemiset todella ovat niin tarpeen, ettei hommastanne ilman sitä tulisi mitään, voisitte tyytyä [s. 63] tekemään hullutuksenne vain leikillä, esimerkiksi puskemalla päätänne vettä tai satulatyynyä vastaan. Minä kyllä pidän puoltanne valtijattarenne luona ja sanon teidän poukuttavan päätänne raudankoviin kallioihin.» — »Kiitän hyvästä tarkotuksestasi, rakas Sancho», vastasi ritari; »mutta sinun tulee tietää, ettei tämä ole mitään lastenleikkiä tai narripeliä, vaan mitä vakavinta totuutta; muutenhan tulisin rikkomaan ritarilakeja vastaan, jotka kieltävät valhettelemasta ja säätävät siitä saman rangaistuksen kuin kerettiläisyydestä. Jos tekee toisin kuin sanoo, se valehtelee; minun toimieni tulee siis olla todellisia, tarkotettuja, pysyväisiä ja päteviä eikä mitään silmänkääntäjäntemppuja. Sen vuoksi on tarpeen että jätät minulle vähän haavasiteitä vastaisten vammojeni varalta, koska kerran olemme kadottaneet ihmelääkkeemme.» Tämän sanottuaan ritari kirjoitti taskukirjansa lehdelle seuraavan


Kirjeen don Quijotelta Dulcinealle:


»Suurvaltias ja korkea hallitsijatar!

Se, jonka sydäntä ero Teistä ja palava rakkaus Teihin on haavoittanut kuin terävä miekka, toivottaa Teille, ihanin Toboson Dulcinea, terveyttä, jota itse ei saa nauttia. Jos Teidän kauneutenne minua halveksii, jos Teidän hyveenne on kylmä minua kohtaan ja vihanne minua kohtaan yhä jatkuu, niin silloin minä, vaikka olenkin karaistu, tuskin enää jaksanen kestää tätä vaivaa, joka käy yli voimieni. Uskollinen aseenkantajani Sancho on tekevä Teille, kaunis ja kiittämätön viholliseni, selkoa nykyisestä tilastani ja kärsimyksistäni, joihin Teidän takianne olen antautunut. Jos suvaitsette auttaa minua niistä, niin olen Teidän; jollette tahdo, niin lopettamalla kurjan [s. 64] elämäni tyydytän teidän julmuuttanne ja omaakin mielitekoani.

Teidän kalpeaan kuolemaan asti,
Surullisen hahmon ritari.»


»Partani kautta», huudahti Sancho, »eikös se ole sievin kirje mitä ikinäni olen kuullut! Heipäs vain, kuinka sujuvasti lausuttekin kaikki mitä teillä on lausuttavana! Totta tosiaan, tietänette varmaan kaikki asiat taivaan alla.» — »Siinä säädyssä johon kuulun», vastasi don Quijote, »täytyy tietää kaikki.» — »No niin, kirjoittakaa paperin takasivulle sitte osotus noista kolmesta aasista ja merkitkää se niinellänne oikein sievästi, jotta kirje tunnetaan teidän käsialaksenne.» — »Tahdonpa tehdä sen», virkkoi ritari; ja osotuksen kirjoitettuaan hän luki sen ääneen:


»Rakas sisarentyttäreni, pyydän sinun tätä osotusta vastaan antamaan asemiehelleni Sancholle kolme aasia niistä viidestä, jotka jäivät talliin; arvo saatu häneltä. Olen hyvin kiitollinen, jos lähetät minulle takasin tämän osotuksen Sanchon kuitin kera.

Kirjoitettu Mustalla vuorella, elokuun 26 päivänä tänä vuonna.»


»Se kuulustaa hyvältä, armollinen herra», lausui Sancho; »ja nyt te vain varustatte sen allekirjoituksellanne.» — »Ei tarvita mitään allekirjoitusta», vastasi don Quijote; »panen vain loppukoukeroni, [2]) joka kyllä riittää [s. 65] takaukseksi vaikka kolmestakin sadasta aasista.» — »Sen kyllä uskon», sanoi Sancho, »ja nyt käyn satuloimaan Rosinanten; valmistaukaa siis antamaan minulle siunauksenne, sillä aijon lähteä nyt heti, huolimatta jäädä katselemaan teidän hullutuksianne, joista jo olen saanut tarpeekseni asti.» — »Ainakin tulee sinun», sanoi ritari, »nähdä minun aivan alastonna tekevän pari tusinaa ritarillisia hullutuksia, joihin ei tarvita pitkää aikaa, jotta sitte voit omantuntosi mukaan ja näkemäsi perusteella kuvailla Dulcinealle tilaani.» — »Oh, uskon kyllä sananne», huudahti Sancho; »mutta luojanne nimessä pyydän, herra ritari, päästä näkemästä teitä alastonna. Se mua niin kovin murehuttaisi, etten voisi pidättää kyyneleitäni, joita olen tänä yönä jo tarpeeksi vuodattanut harmoparkaani muistellessani. Jos minun kuitenkin välttämättömästi pitää katsella hullutuksianne, niin tehkää ne pian, sillä minulla on kiire matkaan. Mutta millä ihmeellä te aijotte elää, armollinen herra, sillä aikaa kuin minä olen poissa?» — »Elä siitä pidä mitään murhetta», vastasi don Quijote; »olen päättänyt ravita itseäni vain näiden niittyjen ruohoilla ja näiden puitten hedelmillä, sillä minun yritykseni erityisenä hienoutena on juuri nälkäkuolema ynnä muut senkaltaiset eriskummallisuudet.» — »Mutta, armollinen herra», keskeytti Sancho hänet, »luuletteko että palatessani osaan takasin tähän paikkaan, joka on niin kovin syrjäinen ja aivan kätkössä?» — »Huomaa tarkasti mitä sanon», lausui ritari; »minä en liiku tästä minnekään etäämmälle ja nousen tavan takaa korkeimmalle kallionhuipulle, mistä minut kyllä näet, taikka huomaan minä sinut tiellä. Paremmaksi varmuudeksi leikkaa sentään rautatammen oksia, joita sirotat tielle joka kuuden askeleen päähän siksi kun tulet tasangolle; se olkoon sulle palatessasi merkkinä ja oppaana, kuten Ariadnen lankavyyhti Perseuksen pojalle tämän lähtiessä Kretan labyrintista.» Sancho lupasi työtä käskettyä; ja saatuaan herraltaan siunauksen matkalleen ja molempien [s. 66] itkien syleiltyä toisiaan kapusi hän Rosinanten selkään. »Sancho ystäväiseni», sanoi silloin don Quijote, »minä uskon nyt huostaasi oivan ratsuni. Pidä siitä yhtä hellää hoivaa kuin olisin se minä itse.» Sancho sanoi isännälleen vielä kerran jäähyväiset ja aiotti matkansa, kylväen tielle rautatammen oksia kuten häntä oli käsketty.

Hän ei vielä ollut pitkällekään ennättänyt kun hän käänsihe takasin. Don Quijoten ihmetellessä mitä se merkitsi vastasi Sancho: »Herra, ehkäpä sittekin olitte oikeassa kun vaaditte minun ensin katselemaan hullutuksianne, jotta silminnäkijänä niistä tiedän kertoa kullallenne; vaikka muuten luulen koko tämän katumustemppunne olevan suurin hullutus mitä voitte tehdä.» — »Enkös sitä sinulle jo sanonut, Sancho hyvä», vastasi don Quijote. »Odotahan vähän, niin sillä aikaa kuin luet Isämeidän ennätän jo tehdä puolitusinaa hullutuksia.» Näin sanoen hän riisui takkinsa ja paitansa, paljastaen siten yläruumiinsa, ja teki pari hurjaa ilmahyppyä, läimäytti kämmeniään kantapäihinsä ja löi vielä pari kuperkeikkaa, näin ettei Sancho enää voinut olla epätietoinen herransa hulluudesta. Sitten lähdemme hänen matkaansa aina siihen asti kuin hän palaa takasin Mustaan vuoristoon, eikä meidän tarvitsekaan matkalla kauvan viipyä kuten seuraavassa nähdään.



  1. Beltenebros = kaunosynkkä.
  2. Vanhempina aikoina oli tavallista, että varsinaisen nimikirjoituksen alle liitettiin latinalaiset sanat propria manu (omakätisesti), jotka alkuaan kirjoitettiin selvästi, vaan myöhemmin muodostuivat monimutkaiseksi loppukoukeroksi, jonka kukin aina samantyylisenä piirsi nimensä alle. Tätä »puumerkkiä» don Quijote tässä tarkottaa.