Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Toinen luku

Ensimäinen luku Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet
Toinen luku
Kirjoittanut Miguel de Cervantes
Kolmas luku
Suomentanut O. A. Joutsen


[s. 5]

TOINEN LUKU.
Don Quijote lähtee ensimmäisen kerran ulos maailmaan.

Kun ritarimme täten oli saanut kaikki matkavarustuksensa valmiiksi, ei hän enää tahtonut viipyä hetkeäkään astuessaan julkisuuden tantereelle, peläten viivyttelemisensä antavan vain aikaa pahuuden kasvamiseen maailmassa ja tilaisuutta uusiin konnuuksiin hirmuvaltioille,[s. 6] joille hänen oli määrä verinen kosto valmistaa. Eräänä kauniina aamuna, ennen auringonkoittoa eräänä heinäkuun kuumimmista päivistä, hän siis kellekään virkkamatta aikeistaan ja kenenkään edes hänen lähtöään huomaamatta, nousi kiireestä kantapäähän asestettuna Rosinantensa selkään, ripusti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja ratsasti erään takapihalla sijaitsevan salaportin kautta ulos kedolle, ollen vallan hurmautunut ilosta kun näki miten helposti niin jalo tehtävä voi alkaa; mutta tuskin hän oli päässyt sadan askeleen päähän talostaan, kun yhtäkkiä hirmuinen epäilys sai hänet miltei palaamaan takasin ja hylkäämään koko yrityksensä.

Hänelle nimittäin johtui mieleen, ettei hän ollutkaan ritariksi lyöty ja ettei hän vaeltavan ritarikunnan lakien mukaan voinut eikä saanut ilman ritarilyöntiä antautua kaksintaisteluun minkään toisen ritarin kanssa; ja vaikka hän tämän arvon olisi saavuttanutkin, piti hänen vastaleivottuna ritarina kantaa valkoista kilpeä ilman mitään tunnusmerkkiä, kunnes käsivartensa voimalla sellaisen oli ansainnut.

Nämä mietelmät saivat hänet hetkisen horjumaan päätöksessään; mutta hulluus oli hänessä voimakkaampi kuin järkisyyt, ja sen vuoksi hän päätti lyöttää itsensä ensimmäisellä vastaantulijalla ritariksi, kuten kirjoissaan oli monesta muustakin sankarista lukenut.

Tämä ajatus tyynnytti jälleen hänen mieltänsä, ja hän jatkoi matkaansa antaen hevosen kulkea omin ohjinsa, sillä hän luuli umpimähkäisen matkustamisen olevan seikkailujen herkullisimpana ytimenä. Hän ratsasti täten melkein koko päivän, ilman että mitään mainittavaa tiellä tapahtui; tämä oli saattanut hänet miltei epätoivoon, sillä niin kovin kärsimätön hän oli saadakseen näyttää käsivartensa valtavaa voimaa.

Katsellessaan joka taholle, eikö missään näkyisi aatelislinnaa tai edes talonpoikaistaloa, johon voisi poiketa [s. 7] yöksi, äkkäsi hän tien varrella majatalon, jolloin hänestä tuntui kuin olisi joku hyvä tähti johtanut hänet itse terveyden portille. Hän kiiruhti hevostaan sen väsymyksestä huolimatta ja saapui majatalon edustalle päivän juuri tehdessä laskuaan.

Portilla oli sattumalta pari neitosta, jotka muutamain muulinajajain mukana matkustivat Sevillaan ja nyt olivat jääneet tänne yöksi. Seikkailijallamme kun oli pää täynnä romaanihaaveita, joiden mukaan hän kaikkea arvosteli, niin hän majatalon huomattuaan jo kuvitteli näkevänsä edessään kokonaisen linnan monine tornineen, nostosiltoineen, juoksuhautoineen ja kaikkine muine kompeineen, joita romaaninkirjoittajat antavat tarumaisille linnoilleen. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän tästä uudesta linnoituksesta, odotellen jonkun kääpiön tavan mukaan ilmoittavan vallinharjalta torventoitotuksella ritarismiehen saapumisesta; mutta kun kääpiö hänen mielestään liian kauvan hidasteli ja Rosinantekin kärsimättömästi odotteli talliin pääsemistä, ratsasti hän suoraan majatalon portille, missä näki edellämainitut tytöt; näitä luuli hän korkea-arvoisiksi neitosiksi, jotka olivat tulleet jaloittelemaan raittiissa ilmassa. Samassa hän kohtasi talon sikopaimenen, joka puhalsi pari kolme kertaa pilliinsä kaitsettaviaan kootakseen; ja don Quijote oli heti valmis luulemaan (kuten oli toivonutkin), että tämä nyt oli kääpiö, joka ilmotti hänen tulostaan. Heti paikalla, sanomatonta ihastusta tuntien, hän läheni portilla seisovia tyttöjä, jotka pyrkivät pakenemaan sisään nähdessään hampaisiin asti varustetun miehen. Mutta don Quijote, joka heidän paostaan arvasi heidän pelkonsa, kohotti pahvikypärinsä silmäverhoa ja näyttäen kuivat tomuiset kasvonsa puheli heille lempeästi ja vienolla äänellä: »Elkäät paetko, armolliset neitiseni, teillä ei ole mitään pelättävää; sen ritarikunnan säännöt johon kuulun eivät salli minun loukata ketäkään, varsinkaan niin kauneita ja kunniallisia neitosia kuin te olette.» Tytöt pysähtyivät, [s. 8] katsellen ihmeissään seikkailijamme outoa hahmoa, jolta kehno silmiverho puoleksi peitti kasvot; mutta kuullessaan itseään kutsuttavan armollisiksi neideiksi (jollaista kunniaa heille ei vielä koskaan ollut tapahtunut), he eivät enää voineet pidättää nauruaan. Silloin don Quijote, joka ei tiennyt syytä heidän iloonsa, tuimistui äkkiä ja lausui heille ankarasti: »Kainous ja tarkkaavainen käytös sopii hyvin kaunoille naisille, ja se on heidän osansa; mutta nauru ilman näkyväistä aihetta on kehnoutta, joka lähenee hulluutta. En sano tätä teille, arvoisat neitini, sillä teitä loukatakseni, sillä tarketukseni on vain tarjota teille palvelustani.»

Tämä tytöille vallan outo puhetapa lisäsi vain heidän tirskunaansa, mikä puolestaan enensi ritarin mieliharmia; ja epäilemättä olisi hän lähtenyt tiehensä, jollei samassa majatalon isäntä olisi tullut paikalle. Nähdessään tuon eriskummallisen haamun, joka oli varustettu rintahaarniskalla, kilvellä ja keihäällä, oli isännän vaikea olla yhtymättä tyttöjen nauruun; mutta peläten vielä enemmän kuin nämä tuota sotaista ilmiötä päätti hän käyttäytyä kunnioittavaisesti ja lausui sen vuoksi don Quijotelle: »Herra ritari, jos etsitte yösijaa, niin ei teiltä täällä tule puuttumaan muuta kuin sänky; kaikkea muuta löydätte yltäkylläisestä».

Kuullessaan linnan isännän (sillä semmoiseksi hän majatalon isäntää mielessään kuvitteli) kohteliaan puheen don Quijote vastasi hänelle samaan tapaan: »Mitä minuun tulee, arvoisa linnanherra, riittää vähinkin vierasvara minulle; en lainkaan välitä hienostelusta enkä koreilusta, kuten asustanikin huomaatte; aseeni ovat ainoat koristukseni ja matkavarustukseni, ja taistelu ainoa leponi». Isäntä ei alussa ymmärtänyt mistä syystä don Quijote häntä puhutteli linnanherraksi; mutta ollen aika andalusialainen koiranhammas ja kotosin San Lucarin piirikunnasta, oikea ryöväri ammatissaan ja yhtä ilkeäkurinen kuin ylioppilas tai hovipalvelija, virkkoi hän: »Kun näin [s. 9] on laita, niin on kivipermantokin kelpo vuode teidän armollenne, ja huomaan hyvin, että nukutte niukasti kuin kenttävahti. Näin ollen kun vain laskette jalkanne maahan, niin tulette vakuutetuksi, että täällä ei tarvitse viettää nukkumatta vain yhtä yötä, vaan kokonaisen vuodenkin.»

Näin sanoen hän kiiruhti pitelemään jalustinta don Quijotelle, joka melkoisella vaivalla laskeusi alas hevosensa selästä, koskei vielä ollut syönyt aamiaista lainkaan sinä päivänä. Ritari pyysi isännän käskemään väkensä pitämään hellää huolta hänen ratsustaan, jonka vertaista eläintä ei muka ollut kaiken maailman ruohonsyöjäin joukossa. Isäntä katseli otusta tarkkaavaisesti, löytämättä siinä kuitenkaan edes puoliakaan don Quijoten kehumia hyviä ominaisuuksia. Saatettuaan hevosen talliin meni hän kuulustelemaan mitä ritarimme itse halusi ja löysi hänet noiden neitosten parista, joiden kanssa hän jo oli rakentanut rauhan ja jotka nyt auttoivat raskasta sotisopaa hänen yltään. He olivat jo riisuneet häneltä rautapaidan, mutta millään mahdilla heidän ei onnistunut irrottaa rautakaulusta eikä kypäriä, joka oli tiiviisti sidottu päähän vihreillä nauhoilla, eikä ritari myöskään millään ehdolla sallinut leikata niitä poikki. Täten hän sai viettää koko yön rautalakki päässään, mikä ei suinkaan vähentänyt hänen ulkomuotonsa eriskummaisuutta ja naurettavaisuutta.

Mutta kaikesta huolimatta oli hän hyvin ihastunut tähän ensimmäiseen matkaansa, jonka hyvä alku aiheutti toivomaan yhtä suurta menestystä jatkollekin. Yksi ainoa seikka häntä vain huoletti, se nimittäin ettei hän vielä ollut saanut ritarilyöntiä, jota ilman hän ei ollut oikeutettu antautumaan mihinkään seikkailuun.