Äidinsydän

Äidinsydän Kirjoittanut Otto Manninen

Oi sydän, jonka alla

hän syttyi elämään,

nyt veikö, veikö halla

sun toivos tähkäpään?

Sa kaikkes alttiiks annoit,

maan aamuun armaaseen

kun lempes lapsen kannoit –

nyt annoit uudelleen.

Sa, valmis mielin urhein

eest’ itse astumaan,

sa, kuormitettu murhein

nyt saakka kukkuraan!

Sa, vaivutettu vaivaan,

oi, tunne tuskassas:

maan yössä aamuun taivaan

nyt kannoit kalleimpas.

Sen aamurusko vuorten

pyhien kirkkauteen,

keralla kukkain nuorten

kukintaan iäiseen.

Sa, tuskan kukkuroima

kuin tulvan tulisen,

kaikk’ olkoon sulla voima

nyt äidinsydämen,

mi taittaa toivon tainta

ei anna tuonenkaan,

silt’ arpaa autuainta

ei saada saaliinaan;

mi suurempi on surmaa,

on usko elämään,

on uhrauksen hurmaa,

näyt jolle näytetään:

Koin vihmassa hän virpoo

nuort’ olkaa, kukoistus

häll’ uus on, kaikki kirpoo

jo kipu, sairaus.

Säteissä toivon tointuin

uus alkaa aamun koi.

Sun syvimmästäs sointuin

taas kehtovirsi soi.

Last’ ihanuuteen laulat,

sen aamuun seijaaseen,

kun tuskan tulipaulat

sua painais syvyyteen.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.