Äidinsydän

Kirjoittanut Otto Manninen


Oi sydän, jonka alla
hän syttyi elämään,
nyt veikö, veikö halla
sun toivos tähkäpään?
Sa kaikkes alttiiks annoit,
maan aamuun armaaseen
kun lempes lapsen kannoit –
nyt annoit uudelleen.
Sa, valmis mielin urhein
eest’ itse astumaan,
sa, kuormitettu murhein
nyt saakka kukkuraan!
Sa, vaivutettu vaivaan,
oi, tunne tuskassas:
maan yössä aamuun taivaan
nyt kannoit kalleimpas.
Sen aamurusko vuorten
pyhien kirkkauteen,
keralla kukkain nuorten
kukintaan iäiseen.
Sa, tuskan kukkuroima
kuin tulvan tulisen,
kaikk’ olkoon sulla voima
nyt äidinsydämen,
mi taittaa toivon tainta
ei anna tuonenkaan,
silt’ arpaa autuainta
ei saada saaliinaan;
mi suurempi on surmaa,
on usko elämään,
on uhrauksen hurmaa,
näyt jolle näytetään:
Koin vihmassa hän virpoo
nuort’ olkaa, kukoistus
häll’ uus on, kaikki kirpoo
jo kipu, sairaus.
Säteissä toivon tointuin
uus alkaa aamun koi.
Sun syvimmästäs sointuin
taas kehtovirsi soi.
Last’ ihanuuteen laulat,
sen aamuun seijaaseen,
kun tuskan tulipaulat
sua painais syvyyteen.


Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.