Ääret.

Kirjoittanut Otto Manninen


Kuin viipymätön virran vuo
heleitä kuohuu kupliaan,
niin loppumatta luonto luo,
niin kulkee sukukunnat maan.
Kuvastaa kuplan tuokioon
maan mahti, ilmain ihanuus
on into luotu inehmoon,
on elon äärten ankaruus.
Siit’ on sen kirkkain riemun sää,
sen murtavaisin murheen ies:
niin korkeall’ on määränpää,
niin matalalta mahtaa mies.
Mut arpaa pisar-kohtalon
me turhaks emme tuomaroi,
jos kannast’ alkukallion
se kultahietaa hiukan toi.
Pois vierii kuplat, kulta jää,
jos vähän lie, jos paljon lie;
mut väylää yhä väljentää
pisaran kunkin pieni tie.
Ja kaikki suurin, mit’ et voi,
mist’ unta kaihoisaa sa näit,
ja vapain, mistä viesti soi,
ja kaunein, mistä kauas jäit,
sun pyrkimykses pyhin syy
unt’ ollut ei, sua ilku ei;
niin aikain aatteet siementyy, –
vei sielus, ken ne sulta vei.
Min korkeinta sun etsi ties,
kaikk’ elo kerran saavuttaa.
Sa rauhaan astu: aamunmies
käy aamunmiehelt’ aikain taa.


Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.