Ääret
Ääret. Kirjoittanut Otto Manninen |
- Kuin viipymätön virran vuo
- heleitä kuohuu kupliaan,
- niin loppumatta luonto luo,
- niin kulkee sukukunnat maan.
- Kuvastaa kuplan tuokioon
- maan mahti, ilmain ihanuus
- on into luotu inehmoon,
- on elon äärten ankaruus.
- Siit’ on sen kirkkain riemun sää,
- sen murtavaisin murheen ies:
- niin korkeall’ on määränpää,
- niin matalalta mahtaa mies.
- Mut arpaa pisar-kohtalon
- me turhaks emme tuomaroi,
- jos kannast’ alkukallion
- se kultahietaa hiukan toi.
- Pois vierii kuplat, kulta jää,
- jos vähän lie, jos paljon lie;
- mut väylää yhä väljentää
- pisaran kunkin pieni tie.
- Ja kaikki suurin, mit’ et voi,
- mist’ unta kaihoisaa sa näit,
- ja vapain, mistä viesti soi,
- ja kaunein, mistä kauas jäit,
- sun pyrkimykses pyhin syy
- unt’ ollut ei, sua ilku ei;
- niin aikain aatteet siementyy, –
- vei sielus, ken ne sulta vei.
- Min korkeinta sun etsi ties,
- kaikk’ elo kerran saavuttaa.
- Sa rauhaan astu: aamunmies
- käy aamunmiehelt’ aikain taa.
Lähde: Manninen, O. 1910: Säkeitä: toinen sarja. WSOY, Porvoo.