Z. Topelius
Z. Topelius. (18 14/1 18–18 14/1 96.) Kirjoittanut Irene Mendelin |
- On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää
- Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää;
- On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton,
- Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.
- Yöt on niin pitkät, pimeät. On niin kuin Louhi ois
- Taas taivahalta päivyen ja kuunkin vienyt pois.
- Käy kalman kylmä henkäys nyt yli kaiken maan –
- Mut ihmisrinnan toivoa ei saa se sammumaan.
- Tietäähän luonto aikansa! – Se herää uudestaan,
- Se kirkastuu ja kaunistuu, se loistaa kukassaan..
- Vapaina virrat välkkyvät ja lehdot ailakoi,
- Sinessä silloin taivahan taas leivon laulu soi. –
- Sa muistat ajan kolkomman kuin konsaan talvi tää,
- Niin monen monta sydäntä se jääti lämpimää:
- Kevättä hengen harva vain se tohti toivoa,
- Harvempi vielä toivon tän voi maalleen lausua.
- Sa tohdit silloin toivottaa, oi vanhus ylevä,
- Sun maalles valon voittoa ja hengen kevättä!
- Iloksi lauloit kansasi ja kansas kuunteli,
- Ja laulut syvät, kaunihit ne sitä lohdutti.
- Pimeimmän ajan painaissa loit laulut Sylvian,
- Jäänlähdön Oulujoesta – tuon runon valtavan.
- Ja Suomen kansa kuunteli, sen heräs innostus:
- Myös kahleet hengen katkova on työ ja uskallus.
- Vaiheita vanha Välskäri kun kertoi kansan tän,
- Niin historian hiedikko sai voimaa elämän,
- Ikuiset aatteet selveni, ne johti toimintaa,
- Ja pyhäks’ silloin kirkastui ja suureks’ isänmaa.
- Ne eli taas nuo sankarit ja urhot uljahat,
- Ja tykit paukkui, välkähti taas miekat, tapparat.
- Ja nimettömät miljoonat, ne nousi unhostaan
- Puolesta uskon taisteluun ja maan ja kuninkaan.
- Siell’ oli tuskaa, itkua ja nälkää, kuolemaa,
- Ja jaloutta, uljuutta ja maineen kunniaa!
- Ol’ niin kuin oisit sanonut: »oo uskollinen vaan,
- Sa kansa pieni, itselles ja turvaa Jumalaan.
- Ken vallan pitää pilvissä, Hän muistaa meitäkin
- Ja onnen päivän paistaa suo taas sätein lämpimin.« –
- Tää sydämmesi tervehdys se lohdutusta toi,
- Lomista synkkäin pilvien taas tuikki toivon koi.
- Se tuikki taas ja kirkastui, kun hengen vapaus
- Se huokui yli Suomenmaan kuin kevättuulahdus.
- Ja salomailla valkeni ja poistui musta yö
- Ja riemuisasti, innolla käv’ edistyksen työ!
- Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit,
- Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit.
- Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen,
- Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.
- Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan,
- Se oppinut on lempimään myös »suurta kotiaan.«
- Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä,
- Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.
- Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon
- Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton.
- Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa,
- Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!
Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.