Z. Topeliukselle.
(Joukahaisessa v. 1883)
Kirjoittanut Kaarlo Kramsu


Jo aurinkoinen kultiaan
Loi maille, maisemille,
Ja laulut kohos kaikumaan
Sen sulo sätehille.
Ja Suomen kansa havahtuin
Nuo laulut kummat kuuli,
Ja sydän sykki innostuin,
Jonk’ kuolleheks jo luuli.
Nyt ikivanhat nietokset
Jo sulas laulun valta:
Käy esiin hengen aartehet
Taas talvipeiton alta.
Ja kansa, tuntein itsensä,
Nyt hehkuu taisteloihin;
Mut kiitoksensa, lempensä
Se kiintää laulajoihin.
Se parhaimpainsa parvehen
Sun nimes aina sulkee,
Ja laulus, laulu sydämen,
Sydämiin aina kulkee.
Se laulu vienon-suruinen
On niinkuin luonto Suomen;
Mut myöskin lämmin, toiveinen
Kuin kansan uusi huomen.
Se lauloi voimaa ihanteen
Ja lempee hehkuvinta:
Sen laulun tunsi omakseen
Jokainen nuori rinta.
Se neuvoi Luojaan luottamaan
Ja epätoivon poisti,
Se näytti, kuinka onni maan
Silmissä lasten loisti.
Ja sydämihin lapsien
Myös lietsoit pyhää tulta:
He opeit maansa rakkauden
Ja aatteet suuret sulta.
Ja aatteet lapsiin tarttuvat
Ne lumoin mahdillansa;
Mut lapset kerran varttuvat
Ja ovat Suomen kansa.
Vaikk’ kätkettynä sydämiin,
Ei haihdu aatteen taika,
Mut kerran kansain näkyviin
Sen nostaa uusi aika.


Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.