Z. Topeliukselle

Z. Topeliukselle. (Joukahaisessa v. 1883) Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Jo aurinkoinen kultiaan

Loi maille, maisemille,

Ja laulut kohos kaikumaan

Sen sulo sätehille.

Ja Suomen kansa havahtuin

Nuo laulut kummat kuuli,

Ja sydän sykki innostuin,

Jonk’ kuolleheks jo luuli.

Nyt ikivanhat nietokset

Jo sulas laulun valta:

Käy esiin hengen aartehet

Taas talvipeiton alta.

Ja kansa, tuntein itsensä,

Nyt hehkuu taisteloihin;

Mut kiitoksensa, lempensä

Se kiintää laulajoihin.

Se parhaimpainsa parvehen

Sun nimes aina sulkee,

Ja laulus, laulu sydämen,

Sydämiin aina kulkee.

Se laulu vienon-suruinen

On niinkuin luonto Suomen;

Mut myöskin lämmin, toiveinen

Kuin kansan uusi huomen.

Se lauloi voimaa ihanteen

Ja lempee hehkuvinta:

Sen laulun tunsi omakseen

Jokainen nuori rinta.

Se neuvoi Luojaan luottamaan

Ja epätoivon poisti,

Se näytti, kuinka onni maan

Silmissä lasten loisti.

Ja sydämihin lapsien

Myös lietsoit pyhää tulta:

He opeit maansa rakkauden

Ja aatteet suuret sulta.

Ja aatteet lapsiin tarttuvat

Ne lumoin mahdillansa;

Mut lapset kerran varttuvat

Ja ovat Suomen kansa.

Vaikk’ kätkettynä sydämiin,

Ei haihdu aatteen taika,

Mut kerran kansain näkyviin

Sen nostaa uusi aika.

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.