Ystävyyttä

Ystävyyttä Kirjoittanut Aino Malmberg

Sanatorion ruokasali oli vielä aivan tyhjä, vaikka kello jo oli yhdeksän ja puoli kymmenen oli aamiaistunti. Heloittava päiväpaiste oli nähtävästi houkutellut vieraat ylös tuntureille, sillä jo puoli kahdeksan olin nähnyt suuren parven naisia ja herroja, alppisauvat kädessä astuvan ylös läheisintä jyrkännettä. Astuin salin vieressä olevalle suurelle lasiverannalle katsomaan näkyikö ketään, mutta kaikki oli hiljaa ja ääneti. Jämtlannin komeat tunturit kohosivat lumihuippuisina maiseman taustassa ja keskikasvuisten haapojen lehdet värähtelivät sanatorion seinivierissä aivan kuin aristellen omaa vähäpätöisyyttään tuossa luonnon äärettömässä mahtavuudessa.

En tiedä miten kauan lienen istunut siinä, kun äkkiä heräsin siitä että kuulin keveitä askeleita salista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren tytön astuvan sisään, suuri vihko sinikelloja kädessä, niin heleän sinisiä, kuin ainoastaan tunturiseutujen sinikellot ovat. Ja itse hän oli kuin tunturikukka, tuo nuori neitonen. Koska vasta eilisiltana myöhään olin saapunut sanatorioon, en ollut kerinnyt nähdä ketään muista vieraista ja siksi olin hiukkasen utelias näkemään keitä täällä oli. Seurasin silmilläni neitosen puuhia.

Hän asetti sinikellot kukka-astiaan pienellä pöydällä, johon oli katettu kahdelle hengelle. Sitten hän riisui hattunsa ja järjesteli peilin edessä tuuhean keltaisen tukkansa sekä kiinnitti vihdoin pari sinikelloa valkoisen silkkipuseronsa vyöhön. Lieköhän ollut seitsemäntoista kesää nähnyt tuo nuori neitonen?

Samassa hän tuli verannalle, jossa istuin, jotain noutamaan. Saatoin silloin nähdä hänet lähemmältä ja huomasin että huoleti saatoin lisätä kymmenen vuotta äsken otaksumaani ikään, ja varmaan olin silloin lähempänä totuutta. Mutta hänen olennossaan oli jotain niin lapsellista ja pehmeätä, että tuommoinen erehdys saattoi tapahtua vähemmänkin lyhytnäköiselle, kuin minä.

Hän palasi takasin saliin pöytänsä ääreen ja järjesteli kukkia ja hänen pienet valkoiset kätensä liikkuivat hermostuneesti ja hätäillen.

Kelle, kelle, kaikki tuo kukkien loisto?

Samassa kuului kovia askeleita etehisestä. Neitonen säpsähti ja lensi tulipunaiseksi. Minäkin loin uteliaana katseeni oveen päin, jonne neitonen oli kiirehtinyt.

Ovi aukeni samassa ja sisään astui – – – niin – – –

Nainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä miesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen taskuissa.

”Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?” huudahti hento neitonen suudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.

”Niinpä kyllä, kyyhkyseni”, nauroi kummitus, ”pitäisihän sinun jo tuntea minun pahat tapani.”

Yhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen. Kummitus asettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin polven yli ja nojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä minua silmilasiensa läpi.

Koetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin, sillä tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan tyytyväinen käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen sille pienelle ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen minua kohti.

Ruokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli nauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.

Joukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti jo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui, ja tuttu jok’ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla kysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.

”Vai ette tunne edes heitäkään”, ihmetteli rouva Dahl. ”Se on neiti Västman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä tavallisesti Fästmanniksi – hi, hi, hii!”

”Entä tuo hento, vaalea?”

”Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin Kråkvinkelistä, jonka nimeä en muista.”

”Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta.”

”Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin sitä kai pysyy lapsellisena.”

Rouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä kukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai puhuteltavansa tyhmyydelle.

”Hän on rikas, neiti Ström”, jatkoi rouva Dahl, ”mutta hän on ruvennut kansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan – tai Fästmanniin, hi, hi, hi, hii!”

Ja sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.

Vielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle. Rouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena ja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua vajoamasta suuruudenhulluuteen.

”Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä kenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta voisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!”

Ennenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten sanatorion vieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.

”Rivaaliksi!” Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta tuommoisessa tapauksessa saattoi tulla kysymykseen?

Tuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta vaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan tympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai ajatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt. Ja sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.

Neiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin välinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui melkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan ja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja kaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään, että minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia, jonka hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi polttavansa pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva Dahl sanoi, että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti Västman ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista, että nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois häneltä.

Mutta sitten tuli se suuri muutos.

Eräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti Västmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi jäädä sanatorioon hermojaan hoitamaan.

Niin sanoi neiti Västman.

Lähtöpäivän aamuna Sissin silmät olivat yön itkusta niin turvonneet että hän näytti puoli sokealta. Neiti Västmankin tuntui hieman levottomalta ja tuon tuostakin hän siveli leukaansa vasemmalla kädellään, samalla kun hän oikealla taputti Sissiä hiukan umpimähkää, milloin olalle, milloin vyötäisille.

Asema oli aivan lähellä sanatoriota ja minäkin läksin sinne saattamaan neiti Västmania ja mahdollisesti pelastamaan Sissiä suistumasta junan alle. Niin arvelin. Eikä se arvelu niin vallan turha ollutkaan.

”Vielä yksi muisku!” itki Sissi junan ollessa jo liikkeellä ja yritti hypätä vaunun portaille.

”Ottakaa hänet! Heti paikalla!” komensi neiti Västman minua, ja totellen kuin kenraalia iskin kiinni Sissin kyynäspäähän vetäen hänet pois junan luota. Se meni menojaan ja siinä minä nyt seisoin tuon avuttoman olennon kanssa. Vein hänet huoneeseensa, jossa hän tahtoi olla yksin surunsa kanssa, ja läksin ruokasaliin.

”Nyt me lyömme Fästmannin pois laudalta!” riemuitsi rouva Dahl. ”Saatte nähdä että tästä vielä alkaa toinen leikki.” Ja hän vilkasi voittoisasti kahteen suomalaiseen insinööriin ja yhteen ruotsalaiseen tohtoriin päin, jotka olivat jo viikkokauden olleet hänen uskollisena kunniavahtinaan sanatoriossa.

”Mitä aiotte tehdä?” kysyin minä.

”Minä uhraan vaikka molemmat insinöörit hyvän asian vuoksi ellei muu auta, hi, hi, hii!”

”Entä tohtorin?” kysyin minä.

”Varjelkoon! Jotain kai minun täytyy saada itsekin pitää!” Ja hän liehui pois tohtorinsa luo.

Hetken perästä tuli Sissi ruokasaliin ja asettui traagillisena yksinäisen pöytänsä ääreen. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli rouva Dahl hänen vieressään.

”Pikku neiti Ström! Elkää toki istuko noin yksin! Meidän pöydässä on kyllä tilaa! Tulkaa nyt! Hi, hi, hii!”

Ja niinkuin tuuliaispää hän lennätti Sissin istumaan molempien insinöörien väliin asettuen itse vastapäätä.

Minunkin oli pitänyt siirtyä samaan pöytään ja uteliaisuudella odotin mitä rouva Dahl voisi aikaansaada.

Kaikki kävi paremmin kuin olin ajatellut. Sissi Ström, joka ensin näytti vallan puusta pudonneelta, kotiutui merkillisen pian uuteen ympäristöön. Ennenkuin päivä oli lopussa, hän jo puheli vapaasti meidän kaikkien kanssa ja nauroi kiitollisesti rouva Dahlin jutuille.

Päivä päivältä Sissi näytti yhä paremmin viihtyvän tässä seurassa. Silmiin oli tullut puoleksi utelias, puoleksi ihastunut ilme, aivan kuin hän olisi herännyt tuntemattomaan elämään, ja poskilla oli aina raitis puna. Minusta tuntui kuin toinen rouva Dahlin insinööreistä yhä innokkaammin olisi totellut rouva Dahlia, kun tämä komensi häntä näyttämään että hän voisi olla yhtä hyvä Fästmanni kuin toinenkin.

Viikon lopulla kysyi rouva Dahl minulta:

”Oletteko huomannut, etten ole koko ajalla sanonut hänelle sanaakaan Fästmannista?”

Sanoin huomanneeni.

”Katsokaas, se on ollut pelkkää hienotuntoisuutta – mutta tänään aion puhua.”

Kysyin eikö hän voisi ulottaa hienotuntoisuuttaan tähänkin päivään, mutta hän selitti että minä en ymmärtänyt nais-psykologiaa.

”Paitsi sitä tiedän että hän on tänään saanut kirjeen Fästmannilta”, lisäsi hän.

Samassa saapui keskustelumme esine saliin ja rouva Dahl ehdotti että tilaisimme kahvia, koska vielä oli yli kaksi tuntia illallisaikaan. Sissi Ström näytti hajamieliseltä, mutta istui kumminkin kanssamme kahvipöytään.

”No – onko Fäst – neiti Västman kirjoittanut mitään?” aloitti rouva Dahl vallan ilman esipuheita.

”O-on – tänään.” Sissi punastui ja näytti onnettomalta.

”Koska hän sanoo palaavansa?”

”Vasta parin viikon päästä”, kuului Sissin uneksiva vastaus.

”No – ei suinkaan teillä vielä ole ollut ikävä?” kysyi taas rouva Dahl mitä hellimmällä äänellä.

”E–ei”, kuului hiukan epäröivä vastaus.

”Kirjoittakaa nyt hänelle, että hän voi huoleti viipyä kuukauden poissa”, ehdotti rouva Dahl.

Sissin silmät lensivät vallan pyöreiksi kauhusta. Kuinka hän voisi Hannaa loukata niin? Hannaa, joka oli aina ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu maailmassa.

”No – mitä hyvää hän sitten on tehnyt teille?” kysyi rouva Dahl viattomasti.

Ja Sissi kertoi. Seminariin hän, Sissi, oli tullut kun hänellä oli niin hirveän suuri halu lukemaan eikä siellä kotikaupungissa ollut muuta sopivaa opistoa. Ja siellä hän oli tavannut Hannan. Hanna oli heti rakast – niin – jaa – kyllä se oli vallan oikeata ja syvää rakkautta jota Hanna oli tuntenut häntä kohtaan. Ja silloin hän oli päättänyt ruveta kansakoulunopettajaksi, vaikka vanhemmat eivät ensin tahtoneet sitä sallia. Mutta ilman Hannaa hän ei olisi jaksanut elää, sillä semmoista rakkautta hän ei koskaan elämässään voisi saada keneltäkään.

”Mitä siihen tulee”, mutisi rouva Dahl puoliääneen, ”niin kyllä insinööri – – –”

Sain hänet töin tuskin vaikenemaan, ja onneksi Sissi oli siksi innoissaan ettei hän ollut huomannut rouva Dahlin keskeytystä vaan jatkoi:

”Hanna sai paikan sitten siellä pienessä kaupungissa ja minä muutin sinne myöskin, sillä Hanna ei tahtonut että hakisin erityisen koulun itselleni. Hän ajattelee aina vain minun etuani. Hannan koulussa minä pidän laulutunnit ja käsityötunnit ja sitten hoidan meidän talouttamme.”

”Eikös se joskus tunnu hiukan kuivalta?” kysyi rouva Dahl.

”Kuivalta – – – E-ei.” Tuntui kuin tuo ajatus nyt vasta ensi kerran olisi tullut Sissin päähän.

Rouva Dahl käänsi nyt puheen toisaalle, mutta Sissi näytti onnettomalta ja levottomalta. Selvä reaktsiooni viimeisten päivien ilon jälestä oli huomattavissa. Vähän ajan perästä hän hiipi pois huoneeseensa jättäen minut rouva Dahlin kanssa pöydän ääreen.

Rouva Dahl oli niin vakavan näköinen kuin hänen hymyyn tottunut suunsa suinkin salli.

”Minun täytyy käyttää toista keinoa”, sanoi hän synkimmällä äänellään.

”Mutta hyvä rouva Dahl, miksi olette niin suuttunut neiti Västman raukkaan, että välttämättä tahdotte riistää hänen Sissinsä pois häneltä?” kysyin minä.

”En minä ole ollenkaan suuttunut Fästmanniin semmoisenaan”, vakuutti rouva Dahl, ”mutta – myöntäkää että tuo tuommoinen on luonnotonta ja inhoittavaa.”

”Se riippuu tietysti – – –”

”Uh – elkää ollenkaan yrittäkö selittää”, keskeytti rouva Dahl minut, ”minä §§tunnen§§ että se on hullua, ja sillä hyvä. Ja minä teen Sissistä insinörskan ja toimitan hänet pois Suomeen, erilleen kaikesta turmiollisesta vaikutuksesta. Ja se on oleva ikuisena loistokohtana minun ansioluettelossani.”

Minulla tietysti ei ollut mitään sitä vastaan sanomista, toivotin vain hyvää menestystä hänen hyville aikeilleen.

Seuraavana päivänä huomasin että rouva Dahl kohteli Sissiä erityisen lempeästi. Sissi, joka koko viikon oli saanut paastota suudelmien ja muitten hyväilyjen puutteessa, näytti autuaalliselta, kun rouva Dahl suuteli häntä poskelle ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen. Iltapäivällä kuulin, kun rouva Dahl pyysi Sissiä kanssaan ”ihailemaan suuremmoista luontoa iltaauringon hohteessa.” Minulla oli hiukan kokemusta siitä millaista rouva Dahlin luonnonihailu oli, varsinkin jos tohtori sattui olemaan mukana, enkä oikein voinut ymmärtää, mikä hänet nyt oli noin saanut innostumaan tuntureihin. Tohtoria ei näkynyt lähimaillakaan eikä suinkaan rouva Dahl aikonut antaa Sissin auttaa itseään kaikkein noiden lukemattomien pikku purojen ja kivikkojen yli. Mutta tuonne näin hänen häviävän Sissin kanssa tunturipolulle, käsi Sissin olkapäällä.

Pari tuntia ainakin kului ennenkuin he palasivat, ja silloin saattoi selvään huomata, että Sissi oli itkenyt.

Ennen illallista supatti rouva Dahl korvaani: ”Minä olen selittänyt hänelle kuinka kaikki miehet yleensä ja varsinkin insinööri, ovat avuttomia olentoja ja tarvitsevat naisten hoitoa ja rakkautta ja hän itki liikutuksesta. Kun hän nyt vain käsittäisi että hänen tulee rakastua insinööriin eikä minuun.”

Sinä iltana näytti todellakin siltä kuin rouva Dahlin rohkeimmat toiveet olisivat olleet toteutumaisillaan. Sissi punastui nätisti, kun insinööri istui hänen viereensä, ja oli koko illan hilpeämpi ja suloisempi kuin koskaan. Insinööri kiersi viiksiään onnellinen hymy huulillaan ja hänen silmänsä seurasivat koko ajan Sissiä. Minä vähän epäilin että rouva Dahl oli kohottaakseen lämpömäärää insinöörin sydämmessä lisännyt omin päin pari nollaa, kertoessaan Sissin myötäjäisistä. Oli miten oli, en voinut muuta kuin ihailla tuloksia hänen puuhistaan. Rouva Dahl itse kulki voittoisa hymy huulilla ja hän näytti niin innostuneen ja vajoutuneen tuohon uuteen rooliinsa Sissin äidillisenä onnellistuttajana että hän unohti tohtorinkin läsnäolon ja koetti mikäli mahdollista antaa Sissille tilaisuutta esiintymään edullisessa valossa.

Illempänä, tunnelman kohotessa, insinööri ehdotti että ylihuomenna varhain läksisimme kävelyretkelle runollista tunturikoskea katsomaan, joka oli parin penikulman päässä, ja palaisimme vasta seuraavana päivänä. Rouva Dahl ja Sissi tarttuivat innolla esitykseen ja pian oli päätetty, että me kolme naista, molemmat insinörit ja tohtori läksisimme retkelle ja palaisimme seuraavana päivänä.

”Te saatte pitää huolta toisesta insinöristä”, kuiskasi rouva Dahl jalomielisesti minulle.

”Kiitos!” kuiskasin takaisin, ”mutta minusta tohtori olisi – – –”

”Ei, ei ikinä!” huudahti rouva Dahl vallan ääneensä, mutta selitti sitten lempeästi, kun koko seurueen silmät kääntyivät meihin päin: ”Me väittelimme vain ilmasta.”

Seuraavana aamuna kun sanatorion vieraat alkoivat kokoontua, ei Sissiä näkynytkään. Hetken odotettua hän kumminkin saapui hiukan hengästyneenä ja posket punottaen. Hän riensi suoraan rouva Dahlin luo, jota hän innoissaan suuteli huudahtaen:

”Arvatkaappa mistä minä tulen?”

”No mistä, lapseni?” kysyi rouva Dahl äidillisesti.

”Junalta! Nyt minä kirjoitin sen kirjeen Hanna Västmannille!”

”Minkä kirjeen?” Rouva Dahl näytti säpsähtävän.

”Minä kirjoitin että te olette niin rakas ja kultainen, ja että me lähdemme pitkälle huviretkelle, ja että minä olen niin terve ja iloinen, ja että hänen ei yhtään tarvitse kiirehtiä minun tähteni tänne. Hän saa viipyä kuinka kauan tahansa, sillä minun on niin hyvä olla!” Ja Sissi suuteli taas rouva Dahlia.

”Siunatkoon!” puhkesi rouva Dahlin suusta, ja kääntyen minuun hän lisäsi: ”Ellei ihmeitä tapahdu, on hän nyt turmellut koko asian!”

Mutta Sissi oli täydellisesti tietämätön mistään uhkaavasta vaarasta. Rouva Dahl koetti lohduttautua sillä että huomispäivän huviretki saattoi kaikki korvata.

Mutta huomispäivänä satoi niinkuin taivas olisi auennut ja vielä sittenkin seuraavana huomenna. Huviretkeä ei voinut ajatellakaan.

Tuli sitten vihdoin kirkas iltapäivä ja näytti siltä kuin seuraava aamukin tulisi selkeäksi. Silloin piti lähdettämän ilman muuta.

Me istuimme vilkkaasti keskustellen, rouva Dahl, tohtori, toinen insinööri ja minä, niistä sanatorion vieraista, jotka eivät sattuneet olemaan läsnä, ja koska rouva Dahl tiesi jokaisesta jotain huvittavaa, kului aika hyvin nopeasti. Sissi oman insinöörinsä kanssa istui vähän syrjempänä ja he näyttivät täydellisesti vajonneen omaan idylliinsä. Silloin tällöin sattui joku yksityinen sana korvaamme sieltä päin, mutta ylipäänsä he näkyivät mieluummin istuvan ääneti. Heidän kasvojensa ilmeestä päättäen ei kumminkaan aika näyttänyt tuntuvan ikävältä. Kuulin vihdoin Sissin puoliääneen sanovan:

”Voi – – näyttäkää hiukan iloisemmalta – – minun tähteni – – en voi nähdä – – tuota surullista ilmettä silmissänne – – –”

Ja insinööri veti suunsa sopivaan synkkämieliseen hymyyn ja loi Sissiin pitkän katseen.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Sissi hypähti pystyyn vallan kalpeana, ja hänen kasvonsa osoittivat hämmästyksen sekaista pelkoa. Me käänsimme kaikki ehdottomasti katseemme oveen päin, jonne Sissi tuijotti, ja siinä seisoi uhkaavana kuin ukkospilvi neiti Hanna Västman, hattu työnnettynä taaksepäin otsalta, molemmat kädet syvällä hameentaskuissa, ja huulilla katkera hymy.

”Taisin häiritä erittäin hauskaa seuraanne”, kuului vihdoin ivallinen huomautus hänen huuliltaan.

”E-ei suinkaan, neiti Västman”, kiirehti rouva Dahl vastaamaan saaden heti takaisin mielenmalttinsa. Minä näin kuinka hänen vilkkaat silmänsä hehkuivat taisteluintoa. Tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta. Kumpiko oli nyt Sissin saava haltuunsa?

”Olkaa hyvä vain ja käykää istumaan, neiti Västman. Oli todellakin yhtä odottamatonta kuin hauskaa, neiti Västman, saada teidät noin – – –”

”Sinä seuraat minua nyt huoneeseni”, sanoi neiti Västman tyynellä ankaruudella Sissille, kuuntelematta vähääkään rouva Dahlin puhetta. Se katse jonka hän samalla loi Sissiin, oli siksi varma ja käskevä, että paras kenraali olisi saattanut kadehtia sitä. Ja nöyrästi kokoon lyyhistyneenä hiipi Sissi pois uskaltamatta kertaakaan kohottaa silmiään meihin. Vilkaisten meihin hetkisen puoleksi ylenkatseella, puoleksi voitonriemulla seurasi neiti Västman Sissiä pitkillä, jymisevillä askeleilla.

Rouva Dahl oli vaiennut.

Minä kuulin insinöörin hiljaa mutisevan itsekseen: ”Perrr – – –”

Siihen hajosi rouva Dahlin luoma tuulentupa.

Kun seuraavana aamuna tulin ruokasaliin, astui rouva Dahl juhlallisena vastaani ja sanoi:

”Menneet!”

”Kutka ovat menneet?” kysyin.

”Fästmanni ja hänen armaansa.”

Ja sitten hän kertoi palvelustytöltä kuulleensa kuinka neiti Västman koko yön oli pakannut tavaroita ja aamulla puoli kahdeksan toimittanut sekä tavarat että Sissin junaan, joka oli kiidättänyt heidät etelään päin.

”Tämän sanatorion ilma oli liian turmeltunutta Fästmannin mielestä”, lisäsi rouva Dahl pisteliäästi.

”Voi, voi sitäkin surkeutta!” en voinut olla huudahtamatta.

”Rauhoittukaa!” sanoi rouva Dahl juhlallisesti kohottaen molemmat kätensä. ”Sissi oli puoleen yöhön saakka itkenyt ja nyyhkyttänyt, rukoillen anteeksi uskottomuuttaan. Ja voimmehan otaksua, että hänen vakava katumuksensa sai palkakseen täydellisen anteeksiannon!”

Lähde: Malmberg, Aino 1903: Totta ja leikkiä. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki