Ystävyys (Friman)
| Ystävyys. Kirjoittanut Thomas Friman |
Ystävyys on usein käytettävä sana uusissa kielissä; sen merkintö on varsin lavea. Ystävyyeksi me usein nimitämme tottumusta, yhteyttä elanto-asioissa, huvittavaa mutta toisinansa turhaaki tuttavuutta, ja vieläpä sukkelaa keinoa viekoitella toiselta rahoja. ”Uskollinen ystävä on kaikkein kallein tavara maan päällä”, sanoovat viisaat; me myöski kerromme sanansa: vaan miten etsimme ystäviä itsellemme? Humuisessa seurassa kohtaamme muutaman kerran tuntematointa ihmistä, käymme hänen kanssa haastelemaan, ilmoitamme hänelle kaikki vieraat ja omammeki salaisuuet, ja pian tekeyvymme vilpittömiksi ystäviksi – kauvaksiko? Täytyy tunnustaa, että vanhanaikuiset ihmiset paljoa työläämmästi löysivät itsellensä ystäviä, josta syystä ne mahtoivat ollakki pysyväisempiä ystävyyessänsä.
Vaan totinen ystävyys meilläkö on varsin harvinainen. Ei jokainen voi nauttia tätä onnia; tämä on sallittu ainoastaan tunnollisille ja au’ukkaille sieluille. Kylmä itsekäs (egoist) ei tunne ystävyyttä: hänen syämensä ei ole luotu sitä varten, jospa kuinki olis kiinnitetty hyvään. Hän ei tunne sielun makeita liikuntoja, niitä puhtaita taivaallisia huvituksia. Ikävässä yksinäisessä viettää hän elämänsä ohtakkeisen tien; ystävyys ei seuraa häntä, ja ei lohtuta häntä murheissansa. Kunnotoin ihminen ei ansaitse ystävää: hänen seurassansa ovat aina samanlaiset kuin itseki, taikka kelvottomat imarteliat. Oma hyöty, ja ahneus, hallitseevat kaikki hänen käytöksensä ja toimensa; hyvän tekeväisyys ja sääliväisyys eivät teho hänessä: ja niin voipiko hän tuntea ystävyyen arvoa, koska kaikki hellät luonnon herättimet ovat tukahetut hänen syämestänsä! Varsin onnetoin on senlainen ihminen, vaikkapa koko maailman rikkaus olis hänen vallassansa.
Keskuiset palvelukset, vilpittömän suosion kokeet vahvistavat liiton ystävien välillä, perustettuna hyväntahtoisuuteen, ja rakennettuna luontoon ja ajatuksen mno’on yhtäläisyyteen. Jokainen tapaus muuttuu uneksi loimeksi tässä repiämättämässä kuteessa. Hellä huoliminen, ahkeruus ja vilpittömyys ruokkiivat suosion, joka lakkaamatta synnyttää uusia osotteensa. Vilpitöin ystävä aina muistaa, että yksi sopimatoin sana, yksi kepiä-mielinen käytös voivat saattaa pahan mielen ystävällensä – ja hän kaikin tavoin välttää niitä.
Onnettomuus on paras ystävyyen löytäjä. Menestyksessä syämmemme on avattu kaikille suloisille tuntemuksille; menestyksessä me jokaista uskomme, ja jokainen on meille hyvä: vaan kust’ ikään tunnemme onnen okaat, kaikki vale-ystävät luopuuvat meistä, katoaavat kuin yön pimeys päivän valetessa. Ainoastaan onnettomuuessa voimme täyellisesti tuntea, kuin tarpeellinen, kuin kallis on syämmellemme totinen ystävä; hänen seurassansa unohdamme kaikki murheet, tulemme lohtutetuksi onnettomuuksissa, huvitetuksi tulevaisien riemujen toiveilla. Työläs on etsiä uskollista ystävää; ja satakertaisesti työläämpi löytäjä!
Muinoisilla Greekkalaisilla ja yhteisesti vanhaan aikaan ystävyys oli pyhitetty lailta ja itseltä uskomukselta. Kellen eivät ole tutut Orestin ja Piladin, Theseuksen ja Pirithoksen nimet, jotka ovat pantuna ikimuistoon ja kuolemattomuuteen suurilta runoniekoilta? Vaan katsahtakaamme Itäisten kansojen aikakirjohin, jotka ovat meille varsin vähän tutut – ja nämät luultut ryövärit ovat ihmestyttävät meitä hyvä-syämmisyyellä, ahneettomuuella ja pelottomuuella, joilla on merkittynä ystävyys heillä. Itse heiän saakkunansaki ovat täytetyt erinomaisilla ystävyyen kuvauksina: kuinka kuivat niitä suhteen ovat joutavat, tyhjät, romani-kertomuksemme!
Mekkaassa, temppelin oven eustalla, monta Arabialaista väittelivät hyväsyämmisyyestä ja ystävyyestä, eivätkä tietäneet kuka olisi mielistänsä etuisin kaikista, jotka silloin olivat kuuluisat näissä asuissa. Yhet ylistivät Abdallahia, Muhammedin seän Abbasin poikaa, toiset Kaisia Saadin poikaa, ja eräät Arabadia Asan su’usta. Monen väittelyjen jälkeen he määräsivät lähetettää koettamiseksi näille miehille niien ystäviä. – Ensimmäinen lähetetty meni Abdallahin luo, ja sanoi: ”Muhammedanein Profetan seän poika! minä läksin matkaan, ja en jaksa mennä etemmäksi”. Abdallah, joka istui silloin kamelin selässä, jolla kuormana oli kultaa ja silkkiä, samassa laskesii maahan, antoi hänelle kamelin, kuormanensa, ja palasi kotiin jalan. – Toinen tuli ystävänsä Kaisin luo, Saadin pojalle, löysi hänen makaamassa. ”Minä en tohi keskauttaa herrani unta, sanoi Kaisin orja; vaan tuossa on seitsemän tuhatta kulta rahaa – enempää meillä nyt ei ole. Ota vielä yksi kameli ja orja, ja mene rauhassa”. Vaan Kaisi, herättyänsä, suuttui siitä, että ystävällensä annettiin niin vähän. – Kolmas meni Asan sukulaisen Arabadin luo; Arabad oli sokia, ja kulki silloin temppeliin, nojaten kahteen orjaansa; kuultuansa ystävänsä äänen, hän sanoi hänelle: ”Koko minun omaisuuteni on näissä kahessa orjassa, ota ja myö heiät, kyllähä minä jollain tavalla, sauvani avulla, pääsen temppeliin.” – Lähettiläät, palattuansa, kertoivat seuralle kaikki, mitä tapahtui kerallansa. Monet ylistivät Abbasin poikaa Abdallahia, toiset Saadin poikaa Kaisia – vaan etuisuus annettiin Arabadille.
Me emme asu Arabiassa, ja piämme tämän kertomuksen saakkunana: vaan onnellinen on se kansa, joka osaa miettiä tämänlaisia kertomuksia!
Lähde: Suomi 5.5.1849.