Ystävykset (Hellén)

Ystävykset. Kirjoittanut Immi Hellén

Heit’ oli viisi: mummo ja ukki,

Maija tyllerö

ja nukke lyllerö

ja viides vallaton kilipukki.

Heill’ oli rannalla mökki oma,

ränstynyt seinä

ja katolla heinä,

vaan se oli lämmin ja soma.

Ja Maija hän oli, sen kyllä arvaa,

veikeä vessu

ja paitaressu,

ja kili se oli harmaa.

Sen oli parta alulla juuri

ja korvat pystyt

ja sarven nystyt.

Eikä se ollut suuren suuri.

Maija ja kili oli ystävät oivat,

kesämailla

he huolta vailla

telmivät, teppuroivat.

Kerran tyttönen kilin selkään

nuken istutti.

Hopsis, heponi!

Ja nukke huusi: »Oi, pelkään!»

Kili kippas kuin ukonnuoli,

nukke töksähti,

maahan möksähti.

Maija parkui: »Se kuoli!»

Kyllä se virkoo, arveli kili,

suuhunsa sieppasi,

ilmahan kieppasi.

Voi sua, hulivili!

Ukin verkotkin hongan haarassa

saivat reikiä –

kili veikiä,

nyt on selkäsi vaarassa.

Mummo se istutti pellon laitaan

kaalit ja pavut,

keittojen maut,

ja pani ne pisteaitaan.

Kilipä herkut ne hyvät äkkäs,

tekipä mieli,

vesissä kielin

aidan se kumoon päkkäs.

Kaalit ja pavut se suuhunsa nyppi,

vieläpä sotki,

tallasi, potki,

ja ilosta veitikka hyppi.

Se oli sentään liikaa melkeen.

Nyt tuli tili:

läävähän kili,

ja ovi se pantiin telkeen.

Ystävä seisoi takana oven,

hellästi huuteli,

raosta kuunteli,

ja suru se täytti poven.

Heltyi mummo ja päästi pukin.

Voi riemua kilin,

sen hulivilin,

ja riemua Maijan ja nukin!

Ilosta kili järkensä hukkas,

kun nuken se äkkäs,

päin päätä se päkkäs,

ja mummoa, Maijaa se pukkas.

Vaan kerranpa sattui kummat eteen:

rannalla leikkuissa,

kivillä keikkuissa

tyttönen mulskahti veteen.

Kili se vallaton valmiina heti:

jalkahan tarrasi,

hampahin narrasi,

ystävän kuiville veti.

Ja se oli uljasta, pelvotonta,

ja siitäpä kili,

se hulivili,

sai anteeksi syntiä monta.

1911.

Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.