Ystävykset

Ystävykset Kirjoittanut Minna Canth

Sanni oli Siirin paras ystävä ja samoin Siiri Sannin. He olivat istuneet rinnan koulussa, yhdessä lukeneet aineitaan, yhdessä selvitelleet järkeään, yhdessä kääntäneet, kirjoitelleet, neuloneet, tuumineet. Ja yhteiset huolet heillä oli aina ollut ja yhteiset ilot. jos toinen joutui pulaan, niin heti toinen auttoi, eikä ollut koskaan heidän kekseliäisyytensä niin suuri, kuin milloin sitä ystävän hyväksi tuli käyttää.

Onneton se ihminen, joka uskalsi toista loukata, sillä hän oli toisesta silloin pääsemättömissä. Sai vainen kuulla, kuinka kurja hän oli, kuinka inhottava ja halpa. Ja niin suurella vakuutuksella se lausuttiin, niin jalolla harmilla, että täytyi hänen lopulta itsensäkin ruveta sitä uskomaan. Eikä auttanut muu kuin pyytää nöyrästi anteeksi ja luvata pyhästi, ettei vastedes enää milloinkaan semmoista tekisi.

Tunnilla olivat kuiskaamiset kiven kovaan kielletyt, mutta Sanni ja Siiri, kas, nepä eivät kumpikaan kiellosta välittäneet, ei niin hiventä. Ellei toinen osannut vastata, silloin kohta toisella käsi suun eteen, pää hiukan alemmaksi ja empimättä tietoja nyt hiljaa suhahteli niin pitkälle kuin niitä mahdollisesti vaan itsellä riitti. Opettajat koettivat estää, mutta turhaa vallan. Yhtä jos olisivat kieltäneet aurinkoa paistamasta, kuuta kumottamasta tai tähtiä tuikkimasta. Ja vihdoin heidän täytyi heretä siitä pois, etteivät opettaja-arvoaan tykkänään menettäisi. Sittemmin Sanni ja Siiri saivat vapaasti kuiskailla toisilleen, kun vaan välttivät, ettei se tapahtunut kovin huomiota herättävällä tavalla.

Kaikki ajatuksensa, kaikki hienoimmat ja hetkellisimmät tunteen vivahdukset he toisilleen kertoivat. Ei niin salaista tai pientä sopukkaa sydämmeen syntynyt, ettei pyhä velvollisuus pakoittanut sitä heti kohta toiselle julkaisemaan. Ja silloinpa ne vasta itsellekin oikein selville tulivat.

He olivat kasvaneet kiinni toisiinsa. Sydämmestä sydämmeen meni satoja tuhansia hienoja säikeitä, joita myöten lämmin ja suloinen tunnevirta edestakaisin värähteli. Kipeästi koski, jos yksikään säie sattumalta vikaantui, mutta kaikki kun olisivat katkenneet, niin sydän varmaan olisi kuiviin vuotanut. Ja kuolema olisi seurannut sitten, tai pahempi kuin kuolema: iloton, toivoton, raukea elämä.

Siiri ei tullut toimeen ilman Sannia, Sanni ei tullut toimeen ilman Siiriä. Koko maailman he olisivat voineet hyljätä, mutta toisiaan ei. Jos toinen sattumalta joutui johonkin tilaisuuteen, missä ei toinen ollut, tuntui edellisestä kuin olisi parempi osa hänestä itsestään jäänyt pois. Eikä silloin ilo ilolta maistunut, eikä huvi hauskuutta antanut.

He olivat jo tosin koulunsa lopettaneet, mutta joka päivä heidän täytyi kuitenkin toisiaan tavata; se oli yhtä välttämätöntä kuin leipä ja lämmin. Erillään he oikeastaan eivät koskaan olleetkaan, sillä ajatukset, tunteet, koko mieli oli alinomaa toisen luona.

Sanni oli Siirin ilo, toivo, elämä; ja samoin Siiri Sannin; ei heitä mikään maailmassa voisi toisistaan eroittaa. Ei vielä haudan tuollakaan puolen, sillä heidän ystävyytensä kestäisi kauvas äärettömään ijankaikkisuuteen asti.

Niin he olivat monta kertaa tuumailleet, ja samaan päätökseen tulivat taaskin, istuessaan käsi kädessä erään syyspäivän iltahämäränä Sannin kammarissa.

– Ja tiedätkös mitä, sanoi Siiri, minä en koskaan tule menemään naimiseen, en koskaan, se on ihan varma. Entä sinä?

Sanni ei aivan heti vastannut; joku vieras ajatus nähtävästi tunkeutui hänen mieleensä. Hän käänsi päänsä hiukan syrjään ja antoi hämmentyneen katseensa vaipua uunin hehkuvaan hiilustaan.

– Entä sinä? toisti Siiri puristaen Sannin käsiä.

– Niin ... luultavasti en minäkään...

– Luultavasti, sanot? Etkö ole siitä vissi? Ajatteles, Sanni, meidän ehkä silloin tulisi erota. Ja sitten, voisitko jakaa sydämmesi? Kuinka suuren osan riistäisit minulta pois? Ensin puolen ehkä ja sitten kaikkityyni. Oh, Sanni, Sanni, silloin minä kuolisin.

Siiri painoi päänsä Sannin rintaa vasten ja loi häneen puoleksi nuhtelevan, puoleksi surullisen silmäyksen.

– Pieni hupakko? Kuka on sanonut, että menen naimisiin?

Sanni suuteli häntä hymyillen, ja niin oli rauha jälleen saavutettu.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä he olivat molemmat tanssiaisissa, Sanni vaalean sinisessä puvussaan, jossa hän aina oli niin ihmeen sievä. Mutta puhelemiseen ei heillä paljon ollut tilaisuutta, sillä herroja oli alinomaa Sannin ympärillä, eikä Siiri hirvinnyt mennä lähellekään, sillä hän vielä kovin kainosteli toista sukupuolta. Hän sen sijaan odotti, milloin Sanni sattuisi katsomaan häneen päin, antaakseen silmäyksillä edes jotain merkkiä. Mutta tämä oli silloin takertunut niin innokkaasen keskusteluun nuoren Körnerin kanssa, ettei mitään huomannut.

– Sanni, Sanni...! Siirin mieli alkoi jo käydä pahaksi. Noin pitkäksi aikaa Sanni hänet unhotti. Ei välittänyt eikä huolinut hänen seurastaan ollenkaan.

Tuo ... tuo inhottava Körner oli hänet vallannut. Mutta Siiri hänet riistäisi pois ... kesken kaikkea ... Körner saisi jäädä pitkälle nenälle. Ja nähdä, että Sannilla on ystävä, jonka tieltä hänen kauniisti täytyi väistyä.

Siiri lähestyi Sannia takaapäin ja laski kätensä hänen kaulansa ympäri.

– Ooh! Siirikö se on? Kuinka minä säikähdin.

– Sanni kulta, lähtään jo pois.

– Pois? Minkätähden? Eikö sinulla ole hauska?

– Ei.

– Mutta, hyvä neiti, sanoi herra Körner, vastahan ilta on alulla. Ette saa houkutella ystäväänne lähtemään. Hän on sitä paitse luvannut minulle kotiljongin eikä tahdo tietysti sanaansa syödä.

Sanni painoi Siirin kättä poskeensa, kallisti päätänsä taakse ja loi ilostuneet silmänsä häneen.

– Ollaan vielä täällä. Minua ainakin haluttaisi ... miksi näytät niin nolostuneelta, Siiri?... Etkö voi hyvin?... Tai etkö ole saanut tanssia?

Se kysymys pujahti Sannilta aivan vahingossa esille. Körnerin kuullen sitä toki ei mitenkään olisi sopinut tehdä.

– Saanko luvan, neiti? lausui tämä heti, kumartaen Siirille.

– Kiitoksia, en minä tanssi enää tänä iltana.

Hän veti loukkaantuneena kätensä Sannin kaulasta pois ja aikoi lähteä. Mutta Sanni tarttui häneen kiinni.

– Siiri, rakas Siiri, oletko minulle vihainen?

– En; kuinka niin?

– Oletpa. Ihan varmaan olet.

– Vaiti nyt, ja päästä minut.

– Mihinkä menet?

– Omalle paikalleni, tuonne.

Kaukaisimmassa sopessa, kahden vanhemman naisen välissä hän istui. Ja sieltä hän tarkasti Sannia, joka taas iloisesti jatkoi puhetta Körnerin kanssa, aivan kuin ei sitä mikään olisi keskeyttänytkään.

Voi kuinka se Siiriä harmitti. Hän tällä haavaa melkein vihasi Sannia, eikä voinut kuitenkaan silmiään hänestä ottaa. Kauniimpi, kauniimpi, kauniimpi kuin koskaan ennen hän oli. Tuo sininen puku somin maailmassa. Ja kukkanen rinnassa, nauhasolmuke, joka piti kiharoita kiinni, kaikki sievän sievää. Mutta totta sekin: ei niin rumaa esinettä ollut, ettei se Sannilla kauniiksi muuttunut. Hänessä oli tenhovoima, joka loi kajastuksen ympärilleen.

Ei ollut kukaan mitään Sannin rinnalla. Kaikki muut tytöt typeriä, kömpelöitä ja rumia. Kumma, että yksikään herra saattoi vähääkään ottaa heitä huomioon Sannin läsnäollessa. Pakosta se arvaten tapahtui, kun eivät mitenkään voineet kaikki yhtaikaa häntä lähestyä.

Mutta kuinka hänen silmänsä nyt loistivat, ja kuinka hänen poskensa hehkuivat! Mistä maailmassa he puhelivatkaan, kun hän noin saattoi innostua?

Eikä hänen katseensa ainoatakaan kertaa kääntynyt Siiriin päin. Ei koko pitkänä iltana.

Sattumalta hän erään valssin jälkeen joutui siihen lähelle.

– Kas, Siiri, tässähän sinä olet.

Katkera piirre ilmestyi Siirin huulille.

– Onko sinulla ollut hauska? Minä puolestani huvittelen oikein sydämmen pohjasta.

– Sen kyllä huomaa.

– Mutta sinä, Siiri? Yhäkö sinä olet pahalla tuulella?

– Siitä taidat välittää viis.

– Siiri!

– Että viitsit teeskennellä noin.

Siiri kääntyi toisaanne, ja Sanni vietiin lennossa valssiin jälleen. Muuanne hän sitten taas joutui eikä näyttänyt sen enempää Siiriä ajattelevan.

Kahta katkerammaksi kävi Siirin mieli. Sanni ei rakastanut häntä niinkuin hän Sannia, se nyt ainakin oli päivän selvää. Monasti ennenkin oli tuo ajatus tahtonut tunkeutua hänen mieleensä, mutta aina hän oli sen karkoittanut pois. Oli tahallaan peittänyt silmänsä ja pysynyt harhaluulossaan. Uskonut Sannia enemmän kuin itseään. Luottanut hänen rakkauteensa ja antanut hänelle koko sydämmensä. Niin, koko sydämmensä!

Hän onneksi istui nurkassa muiden takana, ettei kukaan nähnyt kuinka vedet tippuivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Sanni ei ainakaan saisi tietää mitään hänen surustaan, sen hän pyhästi päätti. Ja päätti vielä lisäksi olla yhtä tyly ja kylmä kuin hänkin oli. Etteikö voisi? Sepä kumma!

Siiri nousi, otti ensimmäistä tuttua tyttöä käsivarresta ja pyysi häntä kävelemään, sillä tanssi oli hetkeksi tauonnut. Tahallaan hän sitten johti niin, että tulivat kulkemaan Sannin ohitse. Ja juuri sillä kohdalla oli hänellä niin paljon puhumista toverilleen, ettei hän ollenkaan joutunut katsomaan Sanniin päin.

– Te kävelette? Ottakaa minut mukaan.

Siiri ei kuullut. Sanni tarttui hänen toiseen käsivarteensa. Siiri kääntyi nyt kummastuneena ja loi häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.

– Mitä katsot noin? Tahdotko sanoa jotain?

Siiri ei vastannut. Käsivarsi, johon Sanni oli tarttunut, riippui suorana ja jäykkänä sivulla. Mutta Sanni ei ehtinyt panna sitä merkille, sillä herra Körner samassa lähestyi ja teki heille seuraa. Hän käveli Sannin rinnalla, oli miellyttävä ja kohtelias ja veti pian Sannin huomion kokonaan puoleensa.

– Mitä hauskuutta metsästyksessä? Hyvänen aika, hauskuus on liian mieto sana. Kysykää ennemmin, miksi – se hurmaa.

– Mutta jänisparat, ettekö niitä ollenkaan sääli? Te olette julmia, te miehet.

– Ei julmempia kuin naisetkaan.

– Että sanotte! Me kun emme saata edes matoa onkeen panna.

– Niin, vaan sydämmiä kylmäkiskoisesti murratte.

Sanoja seurasi semmoinen omituinen katse, että Sanni joutui hämilleen. Hänen täytyi luoda silmänsä alas.

– Eikö totta? kysyi Körner.

– Ei, kuului hiljainen kuiske.

Sannin poskia kuumotti ja sydän löi. Ja kaikki suonet löivät ja käsi vapisi ja jalat kävivät hervottomiksi.

Sillä hän ymmärsi tuossa lyhyessä kysymyksessä äärettömän suuren merkityksen, tunsi koko maailman olevan sen takana...

Soitettiin taas valssiin. Siirin harmi oli antaantunut, sillä Sanni likisti hänen käsivarttaan niin intoisasti rintaansa kohti. Eikä Siiri aavistanut, että hän sen teki aivan tietämättään.

– Sanni, lähdetään sivuhuoneesen tämän tanssin ajaksi... Että saamme olla yhdessä edes vähän aikaa tänä iltana, kuiskasi Siiri.

Sanni katsoi ylös mitään vastaamatta. Hän tuskin oli tajunnut koko ehdotusta.

Körner samassa pyysi häntä valssiin.

– Elä mene enää. Täytyyhän sinun hiukan levätäkin.

Turhaan koetti Siiri häntä estellä. Sanni vetääntyi hänestä irti ja laski hymyillen käsivartensa nuoren Körnerin olkapäälle.

Eikä hän sen jälkeen taas näyttänyt Siiriä muistavan. Ei omatuntokaan sanonut, että hän oli tehnyt pahasti.

Siiri ei sinä yönä saanut unta. Jäähyväisiä sanomatta he olivat eronneet. Ensi kerran koko heidän ystävyytensä aikana se oli tapahtunut. Sanni heitti hänet Körnerin tähden.

Mutta Siiri puolestaan ei häntä liioin rukoilisi. Eikä näyttäisi vähääkään siitä välittävänsä. Niin, oikeastaan hän ei siitä välittänytkään. Se vaan häntä harmitti, että niin sokeasti oli luottanut häneen. Oli uskonut hänestä kaikkea hyvää ja rakastanut häntä. Että hän oli ollut niin tyhmä. Sitä hän nyt vaan itki, ja sitä hänen täytyi itkeä koko yön. Niin hirveästi, että hän aamulla oli puolipyörryksissä eikä jaksanut nousta ylös.

Ei hän ottanut kahvia, jota Liisu hänelle tarjosi; pyysi sen sijaan mustetta, kynää ja paperia.

Ja sitten hän kirjoitti:

– Eilinen käytöksesi pakoittaa minua lopettamaan kaiken yhteyden kanssasi. Ystävyytemme on rikottu. Olkaamme tästä lähtein vieraat toisillemme.

Siiri.

Kuverttiin hän sen pani. Kyhäsi päällekirjoituksen ja antoi Liisulle.

– Viekää tämä Sannille. Ei tarvitse odottaa vastausta.

Hän seurasi silmillään Liisua ja kirjettä hänen kädessään, siksi kuin Liisu läksi huoneesta.

Kuunteli vielä hänen askeleitaankin viereisestä kammarista.

Sitten ovi kävi. Hän oli mennyt.

Siirille tuli paha olla. Hän painoi molemmin käsin silmiään ja päätään, ne tuntuivat yön valvomisesta niin heikoilta.

Mitä hän oli tehnyt?

Oliko Liisu jo ennättänyt perille?

Nyt ehkä Sanni parastaikaa sen aukaisi ja luki...

Hänen päänsä oli kuuma, hän oli kipeä ... niin, sen täytyisi jokaisen nähdä, hän oli kovin kipeä. Ehkäpä hänessä oli joku kuumetauti, joka muutamassa vuorokaudessa veisi hänet tuonelaan...

Sitten Sanni itkisi hänen haudallaan ... ja katuisi, että oli viimeisinä päivinä niin syvästi häntä loukannut...

Arvaisi ehkä, että hänen tähtensä hän näin ennen aikojaan kuoli. Ja muistaisi häntä sitten elämän ikänsä...

Joko Sanni nyt oli lukenut hänen kirjeensä?

Mitä hän; oli tehnyt?

Eikö tämä ollut unta? Eikö kaikkityyni ollut unta?...

Hän kuuli kyökin oven käyvän ja juoksi katsomaan. Mutta ei se ollutkaan Liisu. Hän vilkaisi kelloa. Neljänneksen yli yhdeksän.

Paljoko lienee ollut silloin kun Liisu meni?

Kauvan hän oli viipynyt... Tunnin varmaan.

Mutta tuossapa hän viimeinkin oli.

– Nooh –?

– Mitä niin?

– Vastausta?

– Ettehän käskenyt sitä odottamaan. Heitin kirjeen kyökkiin, en minä Sanni neitiä tavannutkaan.

Ei vastausta odottamaankaan ... aivan oikein.

– Kuka kirjeen otti vastaan?

– Mikä – Eveliinahan se taitaa olla, niiden uusi sisäneitsyt.

– Ja hän ... vei sisään?

– Kaiketikin. Minä läksin pois heti kun olin sen antanut.

Niin, kaiketi hän oli heti vienyt sen Sannille ja Sanni heti lukenut.

Nytkin hän ehkä vielä tutki sitä. Mitä mahtoi ajatella, mitä tuntea?

Siiri näki elävästi edessään hänen totiset, surulliset kasvonsa. Tapasi nuhtelevan katseen hänen silmistään.

Oi, Sanni! Olivatko he eronneet nyt ijäksi vallan? Ijäksi! Ooh, kuinka pitkältä, kolkolta, kuolleelta tuo ijäisyys tällä hetkellä tuntui. Sanni, Sanni!

Mutta ei! Sanni oli aina ollut häntä järkevämpi. Sanni hiukan hämmästyisi ensin tuota kirjettä. Sitten hän nauraisi ja kiiruhtaisi kohta Siirin luokse. Ja yhdessä he nauraisivat, itkisivät välillä, ja nauraisivat sitten taas. Syleilisivät ja istuisivat käsi kädessä niinkuin ennen ihanassa sovinnossa. Eikä enää milloinkaan tällainen pilvi heidän ystävyytensä päivänpaistetta himmentäisi.

Koko päivän Siiri kuulusteli, eikö tuttuja, keveitä askeleita nousisi portaita ylös. Joka kerran kuin ovi kävi, hän säpsähti ja lensi iloiseksi. Mutta kun tulija ei ollutkaan Sanni, painui mieli taas alas.

Iltaan asti hän odotti. Toivoi, pettyi, päätti ajatella muuta ja ajatteli kuitenkin ainoastaan Sannia.

Kello oli seitsemän. Vielä hän saattoi tulla. Mutta tunti meni eikä häntä kuulunutkaan. Yhdeksättä jo kävi. Ei hän enää tule. Ei tule; selvään sen näki.

Vihaa ja epäluuloa nousi taaskin poveen. Hän ei Sannin sijassa olisi näin menetellyt. Tämä juuri todisti, kuinka vähän Sanni hänestä välitti. Ei hän ollut milläänkään asiasta. Tuskin oli sitä ajatellut koko päivänä; mielissään oli ehkä vaan, kun pääsi vapaaksi entisestä ystävästä, voidakseen paremmin antaantua uudelle, hempeämnälle.

– Oi, hän oli niin katala, niin kauhean katala!

Siiri puri hammasta, ohauksia pakotti, kädet menivät nyrkkiin. Lyödä jos hän nyt olisi saanut häntä...!

Ei, ei, ei!

Hyvä jumala, mitkä pimeyden henget hänet nyt valtaansa saivat.

Hän etsi käteensä virsikirjan, aukaisi sen umpimähkää, ja koetti lukea. Mutta kirjaimet pyörivät hänen silmissään. Eikä herennyt sydän takomasta eikä veri tunkeumasta päähän. Viha raivosi ja kuohui povessa. Koko elämä ja olemus oli tukalan tukalaa.

Monta päivää sitä kesti. Päivät kasvoivat viikoiksi, eikä mitään muutosta tullut.

Eräänä päivänä meni Siiri kävelemään. Kun hän apteekin kohdalla kulki katuvierustaa, näki hän jo kaukaa Sannin, joka tuli vastaan.

Maailma musteni silmissä, hän luuli pyörtyvänsä. Jalat nousivat ja laskivat itsestänsä, hän näki maan, joka huojui, vaan ei tiennyt, kävelikö hän eteen vai taakse päin. Mutta nyt hän oivalsi tutun hameen helmat, jotka lähestyivät. Samassa tuokiossa hän suoristui, heitti päänsä taakse ja rypisti otsansa. Ei hän ... ellei Sanni.

Kylmänä, niin kylmänä hän kulki ohitse. Katse tähtäsi jäykästi eteenpäin, ei siirtynyt hiventäkään sivulle.

Mutta sydän löi, että oli haljeta...

Hän oli mennyt ... tervehtimättä ... sanaakaan lausumatta!

Siiri hymyili katkeran ivallista hymyä. Hän vakuutti itselleen, ettei hän siitä vähääkään välittänyt. Suuret vesikarpalot kuitenkin valuivat poskia alas, ja niitä seurasi uusia yhä. Kun hän toisia pyyhki pois, oli toisia jo sijassa.

He eivät enää tervehtineet toisiaan. Hyvä olikin niin! Hyvä, hyvä, erinomaisen hyvä!

Miksi nuo inhottavat ihmiset häneen katsoivat! Mitä huolivat hänestä, kun ei hänkään heistä.

Päästäkseen rauhaan ja yksinäisyyteen hän meni alas Valkeisen jäälle. Se oli kirkas kuin peili. Maa kohosi korkeille kunnaille ympärillä, metsät seisoivat hiljaisina. Kaukaa puiden takaa näkyi asumattoman kesäkartanon toinen kerros ja kauniisti rusotti taivaan länteinen ranta.

Luonto tervehti häntä ystävällisesti, ja lohdutti häntä. Metsä, kunnaat, taivas, ne kaikki varmaan ymmärsivät, että hänellä oli suru sydämmessä. Tiesivät, että hän kärsi ja oli onneton. Siksi kutsuivat häntä luokseen, siksi kauneimman kauneutensa levittivät hänelle eteen.

Täällä hänen ei tarvinnut kyyneleitään hävetä. Ei katsellut niitä kukaan vieraasti, eikä niitä kukaan kummastellut eikä pilkannut. Surun kyllä tunsi luonto, kyyneleitä oli maa hikoillut, kyyneleitä oli taivas vuodatellut runsaammin kuin ihmiset milloinkaan. Senpätähden murheellinen heiltä myötätuntoisuutta ja lohdutusta sai.

Siiri itki siksi kuin sydän tuntui vallan tyhjältä, ja vilu ruumista pöyristeli. Väsyneenä hän sitten palasi kotiin jälleen.

Se oli siis ainaiseksi särkynyt, heidän lämmin, ihana ystävyytensä. Ainaiseksi...!

Kuinka tuo sana oli kolkko. Ja kuinka elämä yhtäkkiä muuttui elottomaksi. Ilot, huvit, soitto, laulu, kirjat – kaikki olivat viehätyksensä kadottaneet.

Ei kannattanut ajatella mitään, eikä tuntea mitään. Muistot olivat lakastuneita kukkaisia, toivot kuolivat ennen syntymistään. Turhuutta koko elämä!

Hän koetti saada itselleen selville, mitä Sannin katse oikeastaan ilmaisi, silloin vastaan tullessa. Sillä hän sen kuitenkin näki, vaikka toisaanne silmäänsä jännitti. Epäilevää kummastusta, niin hän ensin arveli. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti sen osoittaneen vaan kylmää välinpitämättömyyttä. Ja siihen päätökseen hän jäi.

Kylmää välinpitämättömyyttä! Niin, tietysti, mitäpä siinä olisi muuta voinut ollakaan?

Ellei vihaa ja ylenkatsetta?

Sannin valokuvaa hän koetti katsella. Mutta se täytyi samassa panna pois jälleen, sillä sydäntä niin kirveli, poltti ja pakahdutti. Laatikkoonsa hän sen pani kätköön, syvälle kaikkien muistojen alle.

Kipeästi silloinkin vihlaisi, kun joku Sannin nimeä mainitsi. Hän käänsi kasvonsa pois, ettei kenkään näkisi, kuinka ne muuttuivat, eikä hän olisi voinut puheesen ryhtyä, vaikka siihen paikkaan olisi kuollut.

Useita viikkoja oli mennyt, kun huhu toi Siirille sen uutisen, että Sanni ja Körner olivat kihloissa. Veri kuohahti taas, viha valtasi mielen vielä kerran.

Körnerin tähden hän siis kumminkin oli heitetty syrjään.

Siis kumminkin...!

No niin, miksi loukkaantua siitä näin? Olikohan tietämättänsä vielä epäillyt ja toivonut erehtyneensä? Harhaluuloista oli niin vaikea luopua.

Mutta nyt ei ainakaan semmoisille sijaa ollut.

Sanni kihloissa!

Oi, että hän, Siiri, saisi kuolla ja kadota. Häntä ei kukaan kaipaisi eikä muistelisi. Sanni kaikkein vähimmin...

Aika kului. Oli jouluaamu. Siiri heräsi siihen, kun kirkonkellot soivat. Kadulta kuului askeleita, ihmiset kiiruhtivat jumalanpalvelukseen.

Siirikin nousi ja meni ikkunaan. Painoi kasvonsa ruutuun kiinni, että saattoi nähdä kirkon, joka oli syrjempänä, oikeaan. Sieltä kynttilät loistivat ja urkuin humina kuului.

– Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!

Samassa tuokiossa Siirille selveni, että nyt rauhan ja sovinnon juhlaa vietettiin, ja että siis Sannin ja hänenkin tuli ... ooh, niin ... heidän tuli päästä irti vihasta, epäluulosta, kylmyydestä ja kaikesta pahasta.

Rientää toistensa luokse, unhottaa, antaa anteeksi molemmin puolin...

Mitä kello? Vastako viis’.

No, entä sitten? Sanni sai nousta aikaisemmin. Hän suti päällensä. Semmoisella ilolla ja riemulla ja kiireellä, ettei tahtonut malttaa kengän-nauhojaan kiinni panna, eikä hivuksia suoria, eikä saada leninkiä nappiin. Kolme todella jäi auki, mutta ei sitä huomannut, joka ei tarkkaan katsonut.

Jalat olivat niin keveät. Hän enemmän lensi kuin astui, ylös ensin, sitten oikeaan, sitten vasempaan ja portista sisään, rappusia ylös ja –!

Sanni oli ylhäällä. Salissa Körnerin kanssa. He aikoivat juuri lähteä kirkkoon, kun joku tohahti ovesta ja suoraa päätä kiidätti Sannin kaulaan.

– Kuka ... Siiri ... viimeinkin ... sinä pahankurinen, ai, ai, elä kurista ... odota ... että sinua tukistan ensin ... hyvä ihme ... minulla ei ole huulia enää ... hän panee ne murskaksi...

– Olen niin iloinen, Sanni, niin iloinen...

– Sinä paha lapsi, miksi nyt vasta tulet?

– Kun odotin sinua...

– Ooh, ja minä taas odotin sinua. Villiam, ota hänet syliin ja nosta kohoksi ja sano, että hän on lapsi...

– Ei, ei, ei...

Siiri tepasteli jaloillaan, kun Villiam piteli häntä käsillään ylhäällä.

– Lupaattekos olla kiltti ja ottaa minut myöskin ystäväksi, ennen ette pääse.

– Lupaan, lupaan...

– Ja saako Sanni pikkuruikkuisen minuakin rakastaa?

– Saa, saa ... hyi, herra Körner...

– Sano: Villiam!

– Hyi, Villiam!

– Joko päästän?

– No, päästähän.

– Sanni, rakas, kulta, ihana, suloinen, sokuri, konvehti – .

– Ja sinä minun oma pahankurinen Siirini, pippuri, sinappi, suola – ai, nyt hän taas minut musertaa...

Lähde: Canth, Minna 2004: Lyhyitä kertomuksia. Ensimmäisen kerran julkaistu Vapaita aatteita-lehdessä 1890.