Ystäväni

Ystäväni Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Yks ystävä on mullakin

Jo ollut aikaa sitten,

Vaikk’ ei hän enää vaella

Joukossa elävitten.

Hän kuoli, – siit’ on kauan jo!

Ja paljon itkin silloin;

Mut usein vielä luonani

Hän käy, kuin ennen, illoin.

Käy hämärissä luokseni

Ja viereen’ istahtaapi.

Hän vaiti on, mut kysyen

Hän minuun katsahtaapi.

Ja elämäni taistelut

Mä kaikki kerron hälle,

Ja tarkkaan kuollut kuuntelee

Ja hymyy elämälle.

Hän riemuilleni riemuitsee,

Ilosta silmät loistaa:

Ja usein huolet synkätkin

Katseensa hellä poistaa.

Hän toiveistani innostuu

Juur’ entisellä lailla,

Ja punan luulen näkeväin

Kasvoilla kalvakkailla.

Mut väliin katseen moittivan

Hän heittää, ulos mennen:

”En tuota sinust’ uskonut

Ois eläessäin ennen”.

Oi veikko, nuorna kuolit jo;

Et elämää sä tunne:

Sen virta miestä kuljettaa,

Ei tietää voi hän, kunne.

Hän tuli luoksein äskettäin;

Mun mielen’ murhe täytti.

Hän sijan sai ja istahti

Ja vartovalta näytti.

Mut vaipuneena huolihin

Mä painoin alas pääni;

Mut silloin hiljaan, vakaasti

Soi ystäväni ääni:

”Kuollutta toiset tuomitsee:

Ol’ oikeaa tai väärää;

Ken elääpi, hän kohtalons

Rohkeesti itse määrää”.

”Kuoltuas suruhaamuna

Sä kummitella koita;

Nyt uljaana käy taisteluun

Ja taistelussa voita”.

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.