Ystävä ja vihollinen

Ystävä ja vihollinen. Kirjoittanut Ivan Turgenev

Eräs elinajakseen tuomittu rikoksen tekijä oli karannut ja koetti pelastautua kiireesti paeten... Takaa-ajajat olivat hänen kantapäillään.

Hän juoksi niin kovin kuin voi... Välimatka hänen ja takaa-ajajain välillä piteni yhä enemmän.

Mutta silloin näkee hän yhtäkkiä edessään jyrkkäreunaisen joen – joka on kapea mutta syvä... Eikä hän osaa uida!

Puoleksi lahonnut lankku yhdistää joen molemmat rannat. Pakenija on jo astunut sen päälle. Mutta sattumalta seisovat samalla paikalla hänen paras ystävänsä ja suurin vihamiehensä. Vihamies ei sanonut sanaankaan, pani vaan kätensä ristiin, mutta ystävä huusi täyttä kurkkua:

– Jumalan tähden! Ajattele toki hullu, mitä teet! Etkö näe että lauta on aivan lahonnut?... Se lohkiaa sinun painostasi – niin olet auttamattomasti hukassa!

– Mutta mitään muuta keinoa pelastumiseen ei ole, ja takaa-ajajat, kuule, ovat jo lähellä! – voihki tuo onneton epätoivoisena. Ja sitte astui hän laudalle.

– Sitä minä en salli!... En, minä en anna sinun mennä! – huusi tuo tosi-ystävä ja viskasi laudan pakenijan alta.

Tämä syöksyi pyörre-aaltoihin ja – hukkui.

Hänen vihamiehensä nauroi ja meni tiehensä. Mutta ystävä istuutui rannalle ja alkoi katkerasti itkeä ystäväparkaansa.

Kuitenkaan ei hänelle koskaan juohtunut mieleen, että olisi pitänyt itseään syypäänä hänen kuolemaansa.

Hän ei tahtonut kuulla minua! Hän ei tahtonut kuulla minua! kuiskaili hän toivotonna.

– Sitäpaitse – arveli hän lopullisesti – olisihan hänen kuitenkin pitänyt kitua koko ikänsä hirmuisessa vankilakopissa! Nyt on hän ainakin vapaa kärsimyksistään! Nyt on hänellä parempi olla! Kohtalo on selvästi niin määrännyt.

– Ja kuitenkin, kuinka onkaan häntä surkuteltava, pelkästään inhimmilliseltä kannalta katsoen.

Ja tuo hyvä ihminen itkee yhä edelleen kuumia lohduttomia kyyneliä onnettoman ystävänsä tähden.

Lähde: Työmies 17.3.1899.