Ylpeä vaaran yhtyy, nöyrä sivulle siirtyy
| Ylpeä vaaran yhtyy, nöyrä sivulle siirtyy. (Lähdetetty.) Kirjoittanut anonyymi |
Joulukuussa vuonna 185– läksi eräästä kylästä kaksi poikaa laitammalle olevaan kestikievariin holli-kyytiä toimittamaan. Toinen heistä, nimellätä Manna, oli kylän rikkaimmista talosta, talon isännän ylpeyteen ja räähkämäisyyteen tottunut poika; toinen, Juhana niminen, köyhemmästä talosta, oli nöyryyteen ja siveyteen tottutettu. Kotoa lähteissä ensimäisellä järven jäällä oli Juhanan edellä ajeltava, kuin jäällä oli jokseenki vasta satonutta lunta. Toiseen rantaan päästyä, sanoo Juhana: »tuolla maalla tulee heinäkuorma vastaamme; odotetaan tässä jäällä että paremmin päästään sivuten ».
Manna vastais: »Minä annan p:keleen semmoiselle varttumiselle! minun ruunani menee vaikka semmoisten kuormien yli.» ja ajoi Juhanan sivuten ahdinkoon heinän vetäjän vastaan ärjästen: »puoli tietä – vaikka satana maata kyntäköön.» Sen saatua suustaan ja heinä-miehen hevosen sivulle päästyä, räjäytti sitä selkään, niin että heinä-kuorma, hevosen temmotessa, kaatui. Kelvoton siitä huolimatta, meni tietänsä pitkin ja ajoiki aika vauhtia.
Juhana tuli ja nosti miehen avuksi kuorman. Siinä haastelivatki vähän; paits muuta tidusti mies mihinkä olivat menemässä. Sen ja aivotun heidän tiensä tiettyä, sanoi siellä olevan jäässä niin pahan halenneen yli koko järven, että sen ei pääse, ei yli eikä kientäneeksi; siis oliki jo siitä paikasta enauttava toista tietä menemään. Ja Juhana, neuvon saatua, pääsiki onnellisesti kestikievariin. Mutta siellä kun ei Manna vielä ollutkaan, niin Juhana arvasi hänen halennen tautta viipyvän. Vaikka ilta jo pimeni, läksi hän kuitenkiin jalkasin häntä etsimään: Tultuaan siihen paikkaan, missä mies sanoi halenneen olevaan, löysi Mannan jäällä rekensä luonna, aisa käsissä itkemässä, märkännä kuin kuikka, eikä hevosia ollutkaan.
Manna, kuin Juhanan heinämiehen kimpuun jätti, ajoi kerkeämiseen eteen puin, päästäksen kestikivarissa kerskaamaan paljon ennen sinne ehtimisestänsä. Halennusta ei hän mitään tietänyt ennen kuin hevonsa siihen upposi. Hän huusi minkä jaksoi apua, vaan sitä ei kukaan kuullut. Hevoselle, joka kaikin voimin pyrki ylös, näytti hänen silmällään olevaan vastusta jään päällä vielä olevasta reestä; sentähden riisui hän hevosen valjaista irti. Nyt luuli ruunansa onnellisesti avannosta nousevan, vaan se valjaista vapaaksi päästyään kiepahti avannossa ympäri ja hyppäsi reen puoleiselle jään reunalle. Maunu oli hevosen suisissa kiini ja se, toiselle puolelle avannon hypätessään, tempasi hänen avantoon. Vaikka Manua hevosen hypätessä avantoon meni, keskautti hän kuitenki hevosen nousemisen, että se, pian reunalle päästyään, putosi takasin ja siitä kyytiä meni jään reunan alle. Manna kuitenkiin aisojen turvin pääsi avannosta ylös, vaan jäälle päästyään ei enää näe hevostaan missään. Sitä aikoi hän vielä aisalla jään reunan alta hakea, vaan se oli turha vaiva; ja tähän liittoon tuli nyt Juhana Mannaa etsimään. Hevosta etsittiin vieläki; vaan nytki turhaan; pimeä pakkasi päälle ja Mannan vaatteet olivat jo niin jäykät kun kanki, eitä töin tuskin jaksoi likimäiseen taloon päästä. Hevoinen löytyi vasta ylihuomena ja sillä sitä kuommin ei enää päästy kennenkään heinä-kuorman yli. – Tosi oli siis tässäki sananlasku: »ylpeä vaaraan yhtyy, nöyrä sivulle siirtyy.» Ja tämä on nyt meille pojille varotukseksi kertonut.
Asian tietävä.
Lähde: Sanan-Lennätin 18.6.1858.