Ylösnousemus (Valpas-Hänninen)
| Ylösnousemus. Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen |
- Sorretun kansan ääni soi
- vuossatojen pitkien takaa,
- kiihkoisa valitus vaikeroi
- vaik kansa jo multana makaa;
- se syyttää ja kostoa leimuaa,
- se vapaushuutoja kaiuttaa.
- Kaiun sen aikoihin näihin toi
- se Kristuksen sanelma pyhä.
- Sorron, min mennyt julmuus loi,
- sen tuhannet kertoo yhä;
- se vieläkin rinnat tulistaa
- ja kärsivät taistonintoon saa.
- Köyhien puolesta toimi Hän,
- ja hyvyyttä tulvi rinta,
- paransi sairahan kärsivän,
- soi lohtua parahinta
- mit ihminen armahin auttaa voi:
- hän kaikkensa sorretuille soi.
- Palkaksi mahtavain pilkan sai
- ja isosten inhat ilkut;
- ruhjottiin, rääkättiin ruumistai,
- ett’ aukeni veripilkut;
- vaan yhäti toimi, saarnasi hän
- ja ihanan toivoi elämän.
- ”Herra huojenna huoliaan!”
- se huokaus häll’ oli suussa
- ollessa kuolintuskissaan
- sen Golgatan ristinpuussa.
- Kun julmurit hälle tuskaa loi,
- hän köyhien onneksi unelmoi!
- Kuolonsa kautta vapautta
- hän tuhanten voittavan luuli:
- ”kiihtää se orjan intoa,
- kun marttyyriuhrista kuuli,
- Ja silloin se syttyy salamoi,
- ja synkästä nousee aamunkoi.”
- ”Koittaapi jalo olo uus –
- ei hetkeä tiettä milloin –
- loppuvi kurjuus, orjaisuus,
- ja onni on kansoilla silloin
- niin ruskoinen, kaunis, ihana
- kuin taivas on mielikuvassa.”
- Koittaa se tila tenhosa,
- kun köyhät ne horrosta herää.
- Näille se kuuluvi maailma
- kun joukkonsa yhteen ne kerää
- ja huutona kaikuu vapaus.
- Kas siinä on ylösnousemus!
- Noustahan päällä tämän maan,
- ja taivaita tänne me luodaan.
- Yhdymme hymneihin ihanaan,
- mi jalolle muistolle suodaan,
- mi kaikuvi rannoilta Pyhänmaan
- ja vapautta huutavi kaiullaan.
Lähde: Työmies 11.4.1903.