Ylösnousemus (Sarkia)

Ylösnousemus Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Ilon aurinko, päästä

surun vankeudesta

minut ilmojen kirkkauteen,

ylös rumuudesta,

epätoivon jäästä

minut sulata kauneuteen!

Lyö, salama,

tuli, laukea!

Surun vuori

kova, aukea!

Riku, raukea,

kiven puristava kuori,

syvän epätoivoni valama,

ja vapauta sydämeni nuori!

Liikahda, paasi

sydämeni kylmän haudan,

ennenkuin se allesi nääntyy,

kuuma sydän elämältä kuolee.

Liikahda, paasi

sydämeni pimeän haudan,

nyrkkini vertyvät saranaasi,

särmään salparaudan,

ikäväni lieska sua nuolee.

Jumalani, salparauta vääntyy,

saranoillaan raskas ovi kääntyy.

* * *

Maan päällä kuljen.

Lämpöä – tuoksua –

valoa –

kukkien tulta!

Minä siis elän, minut on päästänyt multa.

Valossa kuljen, on ylösnousemushuomen.

Soittakaa, purot, ylösnousemusta!

Laulakaa, linnut, haudan voittanutta!

Viekää sanoma vuorten yli!

Ihminen on noussut ylös.

Ihmisen poika on noussut ylös.

Saaliinsa antoi mullan syli.

Minä siis elän, minut on päästänyt multa.

Kukkikaa, ruusut, punaista tulta!

Olen ylösnoussut.

Yrttitarhan liljat

kasteessa ihanassa kiiluu.

Rinteillä vihertävät viljat.

Idän puolla päivännousu hiiluu.

Minun sieluni ylösnousi,

minun voimani on kuin jännitetty jousi,

alla taivaan korkean holvin

käyn uusin jaloin, riemusta vapisevin polvin

Olen ylösnoussut.

Sadat linnunsuut ylösnousemushymniä soittaa,

huminoivat vihreät puut, ovat kasteessa kummut.

Meren yllä on koi, se mun sieluni haltioittaa,

sarastuksen riemua soi meren kalliorummut.

Tule, kimmahda ees, pyhä kirkkaus taivaan kumun!

Hukun, nurmikko, vihreytees, sulan solinaan ojan.

Näen ilman ja maan, voin kuulla ma tuulien humun

Tomu luonut on kahleistaan minut, ihmisen pojan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.