Ylösnousemus (Sarkia)

Ylösnousemus

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Ilon aurinko, päästä
surun vankeudesta
minut ilmojen kirkkauteen,
ylös rumuudesta,
epätoivon jäästä
minut sulata kauneuteen!
Lyö, salama,
tuli, laukea!
Surun vuori
kova, aukea!
Riku, raukea,
kiven puristava kuori,
syvän epätoivoni valama,
ja vapauta sydämeni nuori!
Liikahda, paasi
sydämeni kylmän haudan,
ennenkuin se allesi nääntyy,
kuuma sydän elämältä kuolee.
Liikahda, paasi
sydämeni pimeän haudan,
nyrkkini vertyvät saranaasi,
särmään salparaudan,
ikäväni lieska sua nuolee.
Jumalani, salparauta vääntyy,
saranoillaan raskas ovi kääntyy.
* * *
Maan päällä kuljen.
Lämpöä – tuoksua –
valoa –
kukkien tulta!
Minä siis elän, minut on päästänyt multa.
Valossa kuljen, on ylösnousemushuomen.
Soittakaa, purot, ylösnousemusta!
Laulakaa, linnut, haudan voittanutta!
Viekää sanoma vuorten yli!
Ihminen on noussut ylös.
Ihmisen poika on noussut ylös.
Saaliinsa antoi mullan syli.
Minä siis elän, minut on päästänyt multa.
Kukkikaa, ruusut, punaista tulta!
Olen ylösnoussut.
Yrttitarhan liljat
kasteessa ihanassa kiiluu.
Rinteillä vihertävät viljat.
Idän puolla päivännousu hiiluu.
Minun sieluni ylösnousi,
minun voimani on kuin jännitetty jousi,
alla taivaan korkean holvin
käyn uusin jaloin, riemusta vapisevin polvin
Olen ylösnoussut.
Sadat linnunsuut ylösnousemushymniä soittaa,
huminoivat vihreät puut, ovat kasteessa kummut.
Meren yllä on koi, se mun sieluni haltioittaa,
sarastuksen riemua soi meren kalliorummut.
Tule, kimmahda ees, pyhä kirkkaus taivaan kumun!
Hukun, nurmikko, vihreytees, sulan solinaan ojan.
Näen ilman ja maan, voin kuulla ma tuulien humun
Tomu luonut on kahleistaan minut, ihmisen pojan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.