Ylöllisyyttä.

Kirjoittanut Ina Lange
Sisältyy kokoelmaan Erämaan ja saariston tarinoita.


Hän istuu siinä aivan yksin heidän pienessä huoneessa, joka samalla oli työhuone, sänkykamari ja keittiö. Se oli nyt siistitty, puhtaaksipesty ja järjestetty. Kaikki, jota oli voitu puhdistaa oli täydellisesti tahraton, jopa kattokin. Hän oli ollut työssä monta päivää, oli niin rasittavaa tarttua kovaan työhön, kun oli niin väsynyt ja sairas. Harmaat hirret katossa oli hän puhdistanut nokisesta liimaväristä, ja oli maalannut katon liitupöperällä, se tulisi olemaan yksi niistä odottamattomista ihastuksesta, jotka hän oli miehelleen valmistanut juhlaksi, joulujuhlaksi, joka oli käsissä. Ainoastaan seinäpaperit olivat auttamattomia. Ne olivat savuttuneet ja kaikin tavoin tuhritut, ja ainoastaan suurella vaivalla oli hänen onnistunut liisteröitä ne yhteen, ja salata suurimmat repeämät jollakulla sanomalehden kaistaleella, joten leveä, siisti raita syntyi keskelle seinää. Se ei ollut paljon, mutta näytti kuitenkin nyt paremmalta kuin ennen, etenkin kuin seinää koristi nuo kirjavat keisarinkuvat, jotka hän oli saanut entiseltä toveriltaan, assessorin palvelustytöltä.

Tuossa istuu venäläinen majesteeti kaartinunivormussa, ja niin monilla kunniantähdeillä, nauhoilla ja kunniarahoilla varustettuna kuin saattoi mahtua hänen rintaansa. Päässä vihriäinen punaisella reunustettu venäläislakki. Posket ja huulet olivat ruusunpunaiset, silmät taivaan siniset ja iho maidonvalkea.

Täällä sisällä oli nyt oikein hauskaa, lämmintä ja mukavaa. Eihän Erkki saattanut olla tyytymätön, että hän oli korjannut työkalut kaappiin ja puuaineet, joista hän tekee puusepän teoksia, ulos aittaan. Nyt oli kolme pyhäpäivää perätysten, eikä hän ollut suinkaan niitä, joilla oli tapana työskennellä pyhäpäivin; siksi oli hän liian nuori ja iloinen tuo hänen miehensä. Se ei ollut sentähden, että hän tahtoi pitää pyhäpäivän rauhaa, ei ensinkään, mutta hänellä oli toinen mieli. Kun työskennellään kuusi päivää jälekkäin, arveli hän, oli kyllä syytä pitää yksi lepopäivä – iloinen päivä, oikeimmin sanottu.

Huoneessa oli vielä jotakin, joka varmaankin oli häntä huvittava, arveli vaimo. Erkki ei tietysti ollut siinä ijässä, jolloin oikeastaan saattaa iloita joulupuusta, mutta hän itse, hän, joka oli vielä vanhempi, hän oli niin sydämmellisesti iloinnut siitä. Erkillä ei ollut milloinkaan ennen ollut kotoa, poika raukalla. Hänen äitinsä, pesumatammi, oli asunut korsuissa, muiden perheiden kanssa samojen seinien sisäpuolella, ja mitä koti oli, ei Erkki voinut käsittää; se oli hänen vaimonsa asia opettaa hänelle sitä.

Hän ajatteli kaikkea kulunutta, istuessaan väsyneenä, ja uupuneena kykenemättömänä liikkumaan. Jouluillan tunti oli jo lyönyt, eikä hän tullut. Entisyys astui esille ja muistutti häntä yhdestä ja toisesta... oli niin harvinaista, hänellä oli tuokin ollut aikaa ajatella mitään niinä yhtenätoista kuukautena, jotka he nyt olivat olleet naimisissa. Häärimistä aamusta iltaan, työtä kello viidestä, raskasta, kovaa työtä, pesua ja silitystä, puhdistamista ja puuhaamista koko aamupuolen, päivällisaikana koti ja ruoka, tuo kehno raskaalla työllä ansaittu ruoka, sen lisäksi ulkotyö muille, sitte illallinen ja vihdoin yö, tuo usein tuskallinen yö, jolloin hän, tuo nuori mies tuli kotio päihtyneenä, tosin kyllä iloisena ja lystikkäänä, mutta äreänä, niin, että hän joskus sai pelätä henkensä puolesta.

Kaikki tuo juohtui hänen mieleensä. Ne olivat olleet pitkiä nuo yksitoista kuukautta, vaivaloisia, ilottomia, niin peräti toisenlaisia, kun mitä hän mielessään oli kuvaillut. Hän ei oikeastaan ollut onnellinen, hänen aatoksessaan muodostui jotain, jota hän oli tuntenut epämääräisenä, kiusallisena rasituksena, jotain jota hän oli ansainnut, mutta hänen tietämättänsä, jotakin, joka oli rangaistuksena, hän ei tietänyt mistä.

Mutta – nyt juuri juohtui se hänen mieleensä. Se iskeytyi häneen salamantapaisena. Epäselvät tunteet ja puoleksiharkitut ajatukset valaisivat näitä synkkiä aavistuksia. Se oli hänen vikansa, hän oli tehnyt sen omasta vapaasta tahdostaan. Hän oli mennyt naimisiin hänen, tuon nuoren, kauniin puusepänsällin kanssa, josta häntä oli niin vakaisesti varoitettu; hän oli kuitenkin ottanut hänet sentähden, että hän – tavallansa – rakasti häntä.

Kuinka toisin olikin nyt kaikki entisyyteen verraten. Hän oli ollut perheen jäsenenä tuolla ylhäällä assessorin luonna! Häntä pidettiin siellä melkein perhepalvelijana, vaikka hän oli ollut palveluksessa ainoastaan yhdeksän vuotta, mutta nämät yhdeksän vuotta käsittivät koko hänen nuoruutensa. Yhdeksäntoista vuotiaana tuli hän Helsinkiin maalta, lapsuutensa kodista. Ja silloin tuli Erkki, hän oli silloin kaksikymmentä kahdeksan vuotta, tuli loruineensa, viekoitti häntä, tuota totista, siveellistä, siivoa Eevaa, jonka herrasväki katsoi päässeeksi tuon ”vaarallisen ijän” ohi, viekoitteli häntä tanssiin, naljaili hänen kanssansa, antoi hänelle pieniä lahjoja, sanoi hänelle kaikenlaisia kohteliaisuuksia, jota ei kukaan sitä ennen ollut tehnyt. Ne olivat tosin hiukan törkeämäisiä, mutta niissä oli uutuuden sulo, ja hän, vanha ymmärtäväinen Eeva raukka oli kuitenkin ”ainoastaan nainen.”

Mutta Erkki, hän oli nuori, sukkeluuksineen, ja hänen silmänsä vilkkuivat. Täytyi kuunnella, kun hän vihelsi tahi lauloi, kuului niin sukkelalta, aivan kun olisi ollut huilu. Hän saattoi panna jöröisimmänkin nauramaan, jos hän tahtoi. Ja sitte otti hän häntä niin omituisella tavalla vyötäisiltä. Hän ei voinut vapautua siitä, hän ei voinut. Hän ei voinut antaa Erkille korvapuustia, vaikka hän mielellään olisi tahtonut. Jospa joku toinen olisikin uskaltanut! Se oli ainoastaan hän, joka taisi tehdä sitä. Erkin tarvitsi vaan katsella häntä noilla viekkailla, pitkillä, ruskeilla silmillä noin... niin hän taipui, suvaitsi hänelle noita hyväilemisiä ja kuunteli hänen vakuutuksiaan.

Ei kukaan ollut ennen vastustanut Erkkiä. Vaikka hän eli hurjasti ja oli huolimaton töissään, vaikka hän kulki jos jossain taloissa lavertelemasta palvelustyttöjen kanssa, uskoivat he kaikki häntä. Ja Eeva punastui hänen tullessa, loi ales uskolliset harmaat silmänsä, korjasi huivinsa hiukan alemmaksi otsalle, liikutti nopeammin vispiläänsä, kolhasi kahta innokkaammin survoimellaan. Mutta kuta ujompi hän oli, sitä innokkaammaksi kävi Erkki. Ja sitte kirjoitti hän värssyjä, lausui runoja laulukirjasta, ja kirjoitti ne puhtaaksi koreaan, enkeleillä koristettuun paperiin, jonka lehdet hän ryvetti sormillaan. Sitä ei Eeva huomannut vaikka hän muutoin oli niin tarkka puhtauden suhteen, saattoihan se olla rakkauden seurauksia... ei olla niin tarkkoja kun rakastetaan.

Hän ei saattanut kauemmin sitä kestää. Vastustaa ei hän jaksanut. Eräänä päivänä koskivat Erkin lämpimät sanat Eevan sydäntä niin likeltä. Erkki oli niin ystävällinen, hän pyysi niin innokkaasti. Eevan oli mahdoton sanoa en. ”No Erkki, koska niin on,” arveli hän ”koska niin on, niin täytynee minun kai luopua palveluksesta ja tulla vaimoksesi.”

Erkki joutui hämille, mutta hän salasi pettymyksensä ja suostui näennäisesti Eevan päätökseen.

Eevaa ei saatu luopumaan tuumaakaan siitä, mitä hän piti oikeana. Hän ymmärsi vaan että hän rakasti ja että se, josta hän piti, tavoitteli häntä. Hän ei katsonut ympärilleen, eikä eteensä, hänen aatospiirinsä tarkoitti tätä ainoata: hän rakasti Erkkiä, ja hän tulisi hänen vaimonaan onnelliseksi pienessä, omassa kodissaan – – – omassa.

Hänen kainoutensa ja myöntymättömyys yllytti Erkkiä, hänen lämmintä, uskollista sydäntänsä hän ei sitä vastoin ymmärtänyt kylläksi pitää arvossa. Eeva ei ollut nuori, mutta hänen kaksikymmentä kahdeksan vuottansa ei ensinkään häirinnyt Erkkiä. Hänellä oli oivallinen, suora vartalo, voimakas ja kuitenkin hoikka, hänen punaiset poskensa kiilsivät kuin kypsynyt omena, ruskea tukka aaltoili ja kiilsi, ja sitte oli hän kerännyt pari sataa markkaa, hän ei ollut halveksittava. Erkin ei tarvinnut antaa niin vähäpätöisen asian kuin vihkiminen oli, sitoa itseänsä. Naista jaksettaisiin kai pitää kurissa; kun hän vaan oli saatu vaimoksi. Huono mies, joka ei saa vaimoansa kuritetuksi, ja hän kyllä näyttäisi heille, hän...

Isäntäväki varoitti, rukoili; ei auttanut. Eeva oli itsepäinen, hänellä oli omat ajatuksensa asiasta. Olihan oma koti parempi kuin toisten! Parempi köyhyys omassa tuvassa, kuin rikkaus muiden katon alla; parempi oma reikäleipä kuin vieraan nisuleipä!

Eikä heidän sitäpaitsi tarvinnutkaan tulla köyhiksi. Voisihan hän työskennellä apumuijana. Erkki oli vireä työmies, hulttiomaisuus ja juoppous lakkaisi varmaankin, kun hän saisi häneen vaikuttaa. Kunhan he vaan kerran joutuisivat naimisiin, kävisi kyllä kaikki hyvin.

Ja siihen se jäi...

Kirkkoherra itse toimitti vihkimisen, ja pieni juhla vietettiin oikein uhkeasti isäntäväen isossa salissa. Erkki näytti vihkijäisten aikana niin vakavalta siistissä mustassa takissaan irtokaulus ja nauharuusu kaulassa. Eeva itse myrttiruunu ja seppele päässä oli muhkea morsian, hänen kätensä näyttivät niin hienoilta valkoisissa silohansikkaissa, jotka neiti oli lahjoittanut. Siellä pidettiin puheita, siellä juotiin maljoja. Rouva, Eevan emäntä, oli liikutettu, tuon arvossa pidetyn ja erinomaisen palvelijan ero ei ollut hänelle mielin; neidellä oli isot kyyneleet silmissään, kun pappi puhui nuo ratkaisevat sanat, ja Eeva itki ääneensä, niin että hänen punaiset poskensa kävivät vielä punaisimmiksi.

Mutta illalla Erkki kokonaan joutui ryhdistänsä. Hän joi pohjaan joka kerran kun hänen maljansa juotiin, ja täytti taas lasin heti. Kaikkea tuota muisti Eeva juuri nyt niin selvästi, muisti kuinka tuo alituisesti loukkasi häntä illan kuluessa, ei hänen tähtensä, mutta isäntäväen, ja kuitenkin oli hän pyytänyt Erkkiä niin kauniisti....

Ja kun he illalla menivät kotio, kuinka röyhkeä, äreä ja räyhäävä hän silloin oli! Hän lauloi ääneensä koko tien ja suuteli Eevaa niin usein – ei niin hiljaa, hellästi ja rakkaasti, kuin tämä oli toivonut, vaan toisella tavalla, epäsiveellisesti, huolimattomasti ja ilman kunnioitusta. Ja sitte tässä huoneessa, vetäessään saappaat jalastaan, kuinka törkeästi ja kovaa hän sielläkin puhui, niin, että hän peloitti Eevaa aina kyyneliin asti. ”Nyt täytyy sinun jättää herrasväen tavat,” oli hän sanonut, ”ja asettautua niin, että minä tulen tyytyväiseksi. Sillä minä en tuota kärsi, ja minä se luonnollisesti olen, jota isäntä talossani olen minä.”

Kevät tuli ja talvi pakeni, vaan parannusta ei tullut vaikka hän kyllä joka päivä toivoi. Olihan Erkillä oikeus itse käyttää minkä oli ansainnut. Minkä hän haali kokoon, sillä osti hän ruokaa ja talouskaluja. Se riitti hyvin, mutta ei mitään jäänyt yli.

Erkki oli harvoin kotona. Eeva sai kantaa ruuan tehtaaseen jossa hän työskenteli. Ei hän aina ollut siellä; sanottiin hänen menneen ulos asioille. Ruoka oli kaikessa tapauksessa jätettävä sinne, kylläkai hän takaisin tulisi. Hän tulikin – mutta liian myöhään, tuli jälleen, mutta ei enään työhön kykenevänä, vaan torroksissaan olevana ja löyhäkäsisenä, niin ett’ei työstä ollut puheeksikaan.

Vihdoin täytyi Eevan antaa päiväpalkastaan maksaaksensa hänen velkojansa, milloin kapakan isännälle, milloin kaupus-akalle, taikka juutalaiselle, joka oli myynyt hänelle vaatteita. Erkki ei milloinkaan kiittänyt häntä, hän tahtoi päästä puhumasta siitä. Hän kehui kuitenkin alituisesti kelvollisuuttaan, rotevuuttaan ja näppäryyttään. Hän piti sitä melkeen ansionaan, että hän suvaitsi Eevaa talossaan ja koetteli kaikenlaisilla keinoilla antaa Eevan tuntea hänen paremmuuttansa. Että hän eli Eevan palkasta, piti hän tälle ansaitsemattomana kunniana, josta hän ei kuitenkaan milloinkaan suvainnut puhua.

Ja kuitenkaan ei Erkki ollut todellisesti huono mies, mietti Eeva. Hän ei ollut ensinkään hunnakolla, hänen ulkomuotonsa osoitti päinvastoin suurta elonvoiman ja nuoruuden notkeutta. Joll’ei tuota katsetta noissa silmissä olisi löytynyt, niin olisi voinut uskoa häntä... Mutta tuo naurava, liemekäs katse, joka aina harhaili toisesta toiseen levottomana ja taukoomatta todisti muuta. Ja kuitenkin! vielä hän rakasti häntä, hänen täytyi olihan hän hänen puolisonsa, hänen....

Eihän Erkki ollutkaan tehnyt mitään pahaa, ajatteli hän. Olipa hän nuori ja ainoastaan hiukan heikko. Tuo oli vaan vähän epävakaista, mietti Eeva, se tulisi kyllä pian paremmaksi, kunhan vaan aika kului. Hän näkisi vihdoin, että siisti, rehellinen ja työskentelevä vaimo oli hyvä olemassa, uskollinen, lempeäsydäminen vaimo, joka hoiti taloa ja kotia.

Niin istui hän vielä puolen tuntia. Kello, jonka hän oli saanut isäntäväeltä, tuo iso seinäkello, punaisine ruusuineen kellon taulun ympärillä, löi puoli kahdeksan. Aika vieri, vaan Erkkiä ei kuulunut.

Jos hän sytyttäisi talikynttilät kuusessa, joka seisoi uunin vieressä? Jospa hän vaan ei viipyisi niin kauan, että ne ennättäisivät palaa loppuun. Kenties tulisi hänen odottaa vielä hetkinen ja pikemmin panna riisisuurimat kiehumaan. – – – –

Rasitti kovasti liikkua. Päätä poltti, ja ruumis värisi välistä vilusta. Oli raskasta kulkea tänään, ei sujuneet niin kepeästi kuin muulloin. Hän kohotti itsensä ottamaan kirkkaaksi kiilloitettua kattilaa, ja asetti uunin järjestykseen. Ulkona aitassa oli halot, jotka hän itse oli ostanut ja hakannut ja sitte latonut niin sievästi ja tasaisesti. Sinne ulos meni hän puita noutamaan, liesi tuottaisi varmaankin paljon hauskuutta. Erkki piti niin paljo lämpimästä.

Aitta oli portin luona, harvat seinät päästivät lumen läpi jonka tuuli vei sisään ja jota kokoontui kinokseksi keskelle aitan lattiaa.

Sisällä kuuli hän kuinka joku porttikäytävässä puhui.... Hän tunsi Erkin äänen, vaikka hän seisoi loitompana, sillä hän puhui niin ääneen. Toinen melkein kuiskasi.

Eeva tunsi pistävän tuskan rinnassaan. Hän oli tuntenut Liisan, tehtaantytön, repeltävän äänen. Se oli merkillinen ääni, niin liehakoitseva ja pehmeä ja kuitenkaan ei hän puhunut muuta kuin raakoja, vastenmielisiä sanoja, mutta tuolla äänellä...

Eeva hiipi lähemmäksi rakoa; sinne kuului äänet selvemmin. He seisoivat molemmat portin käytävässä, tallinparven katoksen suojassa. Erkki ja Liisa. Erkki oli lauantai-tuulellaan. Hän puhui korkealla äänellä ja hänen kielensä sorahti vahvasti.

Etkö voi puhua hiljemmin – sanoi Liisa – hän luulee meitä, sinun vaimosi?

Viis’ minä hänestä – vastasi Erkki, jos hän luulee olevansa minun isäntäni, niin erehtyy hän suuresti! No, Liisa, sano pois, mitä haluat, niin saat.

Pitäähän sinun ennen antaa hänelle rahasi. Minun tapaiseni köyhä tyttö sopii kaiketi olla ilman. Herrasväen matammin pitää koristaman, ajattelen ma. Osta höyhenhattu vaimollesi, minulle kelpaa mikä tahansa.

Olenko ennen antanut sinun olla ilman joululahjoja – tuumaili Erkki – sinä tiedät, että saat, mitä tahdot. Sitä paitsi en välitä vaimostani, nyt sen tiedät. No, tule nyt, niin menemme ulos joulua viettämään, sinä ja minä.

Ei Erkki, mene sinä sisälle.... Miksi otit hänet, vaikka alituisesti väitit ja vannoit rakastavasi minua?

Ja sitä kysyt sinä, joka tiedät, että hänellä oli rahaa ja sitäpaitsi alituisesti piti kiinni minusta. En minä päässyt irroilleni. Luuletko voivan sysätä luotansa sellaista joka niin pitelee kiinni?

Ole sitte tyytyväinen osaasi! Onnellista joulua nyt Erkki, minä menen nyt, minä.

Tule sisään lämmittelemään, sinulla on niin kylmät kädet....

Oh, niitä lämmittelen itse. Ja Antipoffilla istuvat he nyt varmaankin kaikki suojassa. Siellä on lämmintä, näetkö; ja siellä tapaan suutarin Jannen. Hyvästi.

Suutarin Janne pitäköön varansa! Jos hän sinuun koskee, niin saapi hän toista. Tule nyt onhan minulla seitsemän markkaa jälellä, me ostamme sinulle palttoon. Puoti on vielä avoinna ja puotirouva tinkii kyllä, vaikka hän pyysi kymmenen.

Minä sanon sinulle, mene sisään! Muuten saat maistaa vitsaa tänä yönä; kadehtihan hän minulta tuonnoin ainoata, pientä ryyppyä! Puolen tuoppia paloviinaa piti jakaman, ikäänkun en minä olisi saanut loppua sellaisesta hiukasta yksin... Mene sisään nyt, muuten pannaan sinut varmaankin nurkkaan häpeämään.

Hiljaa Liisa, no – tuletko?

Liisa antoi viedä itsensä sieltä. Heidän iloiset äänensä kuuluivat yhä heikommalta... he välittivät vähän lumesta, joka pyryeli ympäri heitä, pakkasesta ja kylmästä, jäisestä tuulesta, joka ajoi hiedan tapaisia lumipiikkejä ympäri katuja. He menevät eteenpäin käsi kädessä. Liisan ohut puuvillahame liehui hänen ympärillänsä, tuuli nosti silloin tällöin pienen lyhyen päällysnutun ylös ja paljasti huonosti soveltuvan, kuluneen hameenliivin. Mutta hän oli iloinen ja pirteä, kirosi oikein aimollisesti, kun vaan sopi, ja kun he kääntyivät pimeään poikkikatuun, käytti hän tilaisuuden hyväkseen ja otti papirossin esille...


Sisällä aitassa seisoi Eeva vielä, nojaten rakoon. Hän ei liikkunut, vaan näytti kuuntelevan, vaikka jo kaikki aikoja sitte oli hiljennyt. Joku yksityinen työmies kiirehti vielä kotia. Kaikki vihelsivät iloista nuottia tahi jankuttivat jotain laulua. Ainoakaan jotkut katupojat kuleskelivat hiljaa ja luppakorvaisina pitkin nurkkia kodittomina ja tasapainosta joutuneina. Tänään ei onnistunut niin hyvin kuin muina iltoina lystikkäällä nuotilla karkoittaa nälkää ja iloisilla sävelillä täyttää tyhjää vatsaa.

Eeva luuli yhäti kuulevansa miehensä ja Liisan äänet. Hänestä tuntui siltä kun hänen miehensä yhäti pilkkaisi häntä tuon epäsiistin tytön seurassa, jota hän jo ennen oli vihannut tietämättänsä ja ilman syytä, hän luuli ymmärtävänsä näiden riitaisten ajatusten sekamelskeessä ainoastaan yhtä: että hän, Liisa oli Erkille vyöksi ja, että Liisa oli ollut tämän rakastettuna jo ennen heidän naimistansa ja ettei nytkään ollut arvoton Erkin silmissä. Se vaivasi häntä. Miksi juuri Liisa, tuo huono, sydämetön, huonosti kasvatettu ja huonotapainen tyttö, jota hän oli inhonnut, ja jota vastaan hän oli tuntenut samaa vastenmielisyyttä joka kerta kun tämä oli käynyt heidän kodissaan, aivan kun olisi hän ollut joku, joka niin pian kuin mahdollista olisi pitänyt karkoittaa talosta? Miksi juuri hän?

Liisa oli niinmuodoin hänen kilpailijansa. Liisa, suutarin Jannen entinen morsian, tuo inhottavin kaikista Hietalahden tehtaan-tytöistä, Liisa, jolla oli kaikenlaisia vihoja ja juonia, hän oli siis ottanut Erkin rakkauden häneltä, vaimolta. Hän!

Ensimäisen kerran ajatteli Eeva tätä asialta selvästi – hän ymmärsi, että hän yksin oli rakastanut, ja että tämä hänen tunteensa oli estänyt häntä oikein tuomitsemasta Erkin tunteiden oikeata laatua, jonka hän muuten olisi tehnyt, ell’ei hän olisi ollut niin sokea...

Tuskansa ensi hetkellä jättäytyi hän epätoivon puuskan valtaan. Hänet, tuon aina tyynen luottavan ja järkähtämättömän hyvän olennon, hänet, valtasi nyt suru, joka oli hänen mielestään mahdoton kantaa, ja hän vaipui kuni kivi halkoaidan kostealle laattialle, vaipui lumeen; hän tarttui molemmin käsin halkoläjiin. ikään kuin alttariin, jonka edessä hän tahtoi rukoilla armoa.

Tuuli karkoitti yhä enemmän lunta rakosista. Kinos sisässä kasvoi. Pakkanen häntä palellutti, kosteus tunkeutui häneen vaatteiden läpi, mutta hän ei tuntenut mitään; kuume jota vastaan hän nyt taisteli, lämmitti häntä ja paloi kuin tuli hänen suonissaan.

Siten makasi hän kenties puolen tuntia tainnuksissa. Mutta eräs liikunto hänessä herätti hänet, pakoittaen häntä nousemaan. Koko mailma, koti, kaikki oli kuin erämaa. Hän oli niin yksin. Nyt vasta ymmärsi hän isäntäväen. He olivat oivaltaneet kaikki. Hänen narrimaisuutensa, hänen naurettavan rakkautensa. Heidän luoksensa ei hän voinut mennä. Eikä hänellä ollut yhtään ystävää, tuskimpa tuttaviakaan. Hän ei ollut sitä laatua. Koska hän oli umpimielinen ja hiljainen, tavoiltaan paljon etevämpi vertaisiaan ja melkeen sivistynyt, olivat muut vetäytyneet hänen seurastaan tuolla pelolla, joka niin usein eroittaa raakuuden sydämmenaatelista, jota ei tiedetä vaan vaistomaisesti tunnetaan.

Eevan hehkuvat kasvot loistivat kuumeesta. Hän taisteli hetkisen itsensä kanssa, hengitti rajusti, kiivaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi hän taistellut rinta rintaa vasten näkyväisen vihollisen kanssa. Hän painoi niin kovaan, niin kovaan kätensä vasten rintaa, tointui siten vähitellen tuli tuntohon ja tajuntaan sekä rupesi hitaasti ravistamaan pois tikkuja, lumiräntää ja sahajauhoa, jotka olivat tarttuneet hänen hameeseensa. Hän silitteli kädellään hiljaan mustaa tukkaansa, ikäänkuin olisi se ollut levoton lapsi, jota hyväilemällä saadaan viihtymään. Hän silitteli poskiansa kerta toisensa perästä, ikäänkuin olisi hän itse ollut se äiti, jonka hän jo aikoja sitte oli kadottanut ja jota hän nyt näkyi kaipaavan niin suuresti. Sitte huokasi hän uudelleen, raskaasti ja syvästi ja katseli ympärilleen tyynemmillä uteliailla katseilla.

Missä hän oli oikeastaan? Miksi oli hän maannut tässä aitassa pakkasessa? Miksi suri hän? – –

Ah, siis tieto tuosta onnettomuudesta jonka hän niin kauan oli kantanut, tuntematta sitä. – – –

Mitä suri hän? Erkin kadottamista, Erkin, joka, sen tunsi hän nyt, ei ollut hänen arvoisensa?

Äkkiä valtasi hänet niin ihana, siunausrikas Jumalan armon tunne. Jumala, jonka hän vastikään oli unohtanut. Ja Hän oli antanut hänelle tämän lapsen, joka pian näkisi päivän valon, tämän lapsen, joka tulisi hänelle lohdutukseksi sekä hänen hengellisessä että ruumiillisessa köyhyydessään, tässä pimeydessä ilman valoa!

Hän rukoili, kun hän äsken oli kironnut, rukoili niin sydämmellisesti, niin luottavaisesti ja hymyili taas tulevaisuudelle, hymyili, seisoessaan pakkasessa, hymyili kuten kauniissa unessa.

Eihän se ollutkaan niin vaarallista. Olihan hänellä tulevaisuus, tahi ainakin toivo tulevaisuudesta. Mitä se oikeastaan oli? Saisihan hän pian elää jonkun edestä, ja kenpä tietää, ehkä pienokainen kerran pehmentäisi Erkin kovan sydämen, ja saattaisi täten kaikki jälleen hyväksi.

Vihdoin aikoi hän nousta ja lähteä jälleen sisään.

Mutta ne olivat raskaat nuo ensimäiset askeleet. Rintaa pakoitti selkä oli kuin.... kumartua ei ollut koittamistakaan, ja hänen täytyi saada puita lieteen roihuksi. Täytyihän hänen toimittaa heidän suojansa juhlalliseksi, pyhäpäivän tunne valtasi hänet, tuntui siltä kun olisi hän viettänyt jumalanpalvelusta yksinäisyydessään, jumalanpalvelusta, jonka merkitystä hän tässä silmänräpäyksessä tunsi syvästi.

Kun hänellä vihdoin oli syli täynnänsä halkoja ja pintoja, meni hän horjuen sisään, sytytti tulta takkaan ja otti pienen joulukuusen esille. Hänellä oli taskussaan pieni tukku, jonka sisällyksen hän suurimmalla varovaisuudella aukaisi. Siinä oli muutamia punaisia, keltaisia ja sinisiä talikynttilöitä.

Eeva hapuili pientä fotogeenilamppua, jonka hän sytytti ja asetti ylös kellon päälle. Näytti niin kauniilta kun valo virtasi ylhäältä. Kuusi pantiin ruoka-kaapille, muutamia sinisiä kynttilöitä kiinnitettiin huippuun. Niin tuli levähdys. Hän vaipui sohvalle hermottomana, tunnottomana.

Hän oli unohtanut koko mailman ja tunsi ison tuskansa kuolemantuomiona, johonka täytyy alistua jonakin välttämättömänä, jonakin josta ei saa edes napistakaan. Pastori oli kerran kirkossa sanonut, että ne, joille Jumala oli antanut kärsimyksen taakan, olivat hänen lempilapsensa.... Hänestä tuntui melkein kuin olisi kärsimys ollut pyhennys. Hän taisi jo hetki tuon kovan iskun jälkeen kantaa, mitä hän ei koskaan olisi luullut kestävänsä. Hän taisi enemmän, hän taisi antaa anteeksi. Hän ajatteli Erkkiä syvällä ja suurella surulla, mutta ilman katkeruutta.

Ja kaikki tuo ei ollut hänen omaa ansiotansa; st ei maksanut hänelle mitään taistelua. Se oli niin luonnollista ikäänkuin kesäsade, virvoittavaisena ja hyväätekevänä tukehduttavan ukkosilman raskauden jälkeen.

Mutta tuo oli sydämen ja mielen rauha, eikä ruumiin. Hän kärsi kovasti mielenliikutuksesta, rasituksesta ja kylmettymisestä siellä alhaalla. Kuume poltti häntä, hänen ajatuksensa sumentuivat yhä enemmän. Hän oli unohtanut ajan ja paikan missä hän oli; tuo pieni kammio oli hänen mielestään suuri kuin mailma, matala katto oli korkea kuin kesätaivas, ja hänen silmänsä katsoivat avaruuteen; se, joka olisi kiduttanut hänet kuolijaaksi, tuntui hänestä surulliselta, valittavalta säveleeltä, joka, huolimatta lohduttamattomasta yksitoikkoisuudestaan, ei kuitenkaan kyennyt herättämään häntä suloisesta rauhasta, rauhasta, joka oli liikkumaton ja intohimoista vapaa kuni kuoleman rauha. Puolen tuntia kului. Hän ummisti silmänsä ja uinaili. Hän luuli olevansa isäntäväen luona. Keittiö oli valoisa ja iloinen, salongissa loistivat kynttilät, suuri joulupuu oli sytytetty. Lapset tanssivat, ja keitinpiika tuli nelinryömin sisään, tuli turkki päällänsä ja lahjat sylissä, tuli joulupukkina ja heitti hänellekin myttysen, sen, missä tuo musta hamekangas oli.

Mutta kun hänen tuli levittää kangas, putosi siitä suuri, ympyriäinen kaalinpää. Kun hän tarkasteli sitä lähemmältä, katsoaksensa, josko sitä vielä mahdollista sopisi käyttää ruuaksi, huomasi hän sen olevan Erkin näköisen, yksi lehdistä oli hänen suunsa kalttainen, hymyili kuin hän ja nauroi. Nenä ja kaikki olivat niin selvät. Nuo pitkät, puoleksi ummistuneet silmät nauroivat myöskin niin ivallisesti.

Inholla viskasi hän pois kaalinpään. Se vieri hänen mielestänsä laattialle, vieri uunin nurkkaan asti. Hän juoksi sinne ja aikoi kumartua ottaaksensa sen ylös ja kantaaksensa sen ulos; mutta samassa se muuttikin muotonsa, tuli niin valoisaksi ja loistavaksi kuin iso, iso, heleä, tuoksuva ruusu, jota aurinko valaisee. Siinäkin taas oli kasvot, ne olivat Erkin, eivätkä kuitenkaan hänen; ne olivat nuoret, viattomat ja totiset. Silmät olivat ummessa, ja hän näki suun aukenevan vetäen syviä, epätasaisia henkäyksiä. Se näytti nyt hänestä pieneltä lapselta, hyvin pieneltä.

Taaskin tahtoi hän kumartua nostaaksensa lasta rakkaasti ja autuallisella hellyydellä painaaksensa sitä vasten rintaansa, mutta hän ei sitä jaksanut; hän kadotti tuntonsa.


Kello lähestyi yhtätoista ja Erkki istui siinä vielä, matammin luona, jolla oli ”ruuanpito”, istui Liisan kanssa ja tahtoi pitää ”hauskuutta”. He eivät olleet ainoat vieraat. Muutamat Sinebrychoffin oluenajajat, kaikki seuroineen istuivat tahi puoleksi makasivat parvittain pöytien ympäri, yksi osa löi korttia, muut taas vain joivat, sikarit sormien välissä. Joku veti joskus syviä hatkauksia liitupiipusta, ilma oli sakea savusta ja ruuankärystä, se haisi väkevästi viinalta ja nurkissa oli kaikkialla läjittäin olutpulloja, joita kävijät olivat sikin sokin viskanneet sinne.

Matammi itse näkyi hyvin vähän. Hän näytti, silloin kuin hän siellä kävi hajamieliseltä, ja oli vasten tapaansa erittäin innokas saamaan ”rakkaat ystävänsä” menemään kotio levolle.

– Kotio – huusi yksi tytöistä, jonkun rakennuksen savensekoittajatar, – kotio, kuka tässä puhuu kodista? Välitämmekö me kodista, me, jotka olemme kerran tänne tulleet! Luuleeko hän, että meillä on asuinkerroksia, koska hän puhuu kodista! Tahi vaimoja ja lapsia? Luuleeko hän sitä, matammi? Tässä me ollaan vaan vanhoja poikamiehiä, ja hitto vieköön kaikki, mikä kodilta haiskahtaa? Me rakastamme vapautta; me! Eläköön se! Mene itse kotio nukkumaan ja anna meidän pysyä rauhassa. Maljasi, matammi, anna tänne pari pulloa lisää, tämä hiton ilma janottaa kovasti.

Matammi nauroi, kaikki nauroivat. Erkki yksin oli ääneti. Vanhoja poikamiehiä! Ne sanat iskivät häntä mieleen. He olivat täällä kaikki hänen tuttavansa, mutta – ei yksikään nainut. He olivat todellakin vaan naimattomia. Ne muut – he olivat kodissaan. Koti, miksi vaivasi se sana häntä? Hän ei rakastanut kotiansa! Hänkin rakasti vapautta, olihan hänellä nyt niin kun oli toivonut. Liisa istui hänen luonaan, poltti ja pöllytti ja joi pullon toisensa perästä, makasi punainen pää käsiinsä nojattuna ja nosti ryysy- ja märkäsukkaiset jalkansa hänen tuolillensa, antaaksensa hänen lämmittää niitä, kun olivat niin kylmät. Liisa raukka, hänen ryysyiset kenkänsä kuivuivat matammin luona kyökissä, hänen paraat ”joulukenkänsä”, jotka jo aikoja sitte olivat ratkoneet sivulta ja vääntyneet vinoon. – – –

Erkin olisi pitänyt viihtyä nyt, mutta tänään ei sujunut. Hän oli itse märkä lumesta, viina ei nyt kuten tavallisesti lämmittänyt, se vaan teki levottomaksi, melkeinpä vaivasi.

Liisa oli niin lemmellinen. Hän suuteli Erkkiä suutelemistaan, kerjäsi ja pyysi saadaksensa rahat, mutta – hän ei antanut. Miksi ei? Ei, hän ei tahtonut. Hän tahtoi tehdä hänelle vähän kiusaa. Liisa olikin kovin rasittavainen. Hänen hampaansa olivat tulleet madon-syömiksi viime aikoina, nuori tyttö! Edessä, keskellä suuta oli jo iso läpi. Kaikki tuo näkyi niin hyvin juuri nyt tuossa loistokkaassa valossa. Ja pitkävartaloinen hän oli, pitkä ja kapea kuin suolainen silakka. Melkeenpä hän haisi vähän silliltä – oh! ei se ole niin vaarallista.... köyhyys – mutta – kumma, että hänen juuri nyt täytyi ajatella kaikkea tuota.

Liisa nousi ja meni katsomaan kenkäänsä kyökkiin. Oli niin kylmää tupakkahuoneessa, kun lattia oli harva ja likainen ja porstuaan päin oleva ovi alituisesti kulki edes ja takaisin. Hän saisi kyllä lämmintä, jos kengät vain tulisivat kuiviksi, ja jotta kävisi ne jalkaan paneminen.

Erkki seurasi kyökkiin, meni hänen jälkeensä pienen huoneen läpi ja tuli sinne sisään. Oh! oliko tämä kyökki? Matammin kyökki? Tämä iso ”pakaritupa” tuosta vanhasta, hyvästä ajasta pesineen, leipäuuneineen leipomapöytineen. Kuinka kaunista siellä oli. Kaikki oli tässä puhdistettu ja kiilloitettu, kotona valetuita kolmihaaraisia talikynttilöitä kynttiläjaloissa, joulupuu keskellä lattiaa ja iso leipomapöytä täynnänsä joululeivoksia, riisikryynipuurovateja, maitokannua ja äsken avattuja joululahjoja.

Pöydän ääressä istui matammin vanha äiti iso puurolautanen edessään. Matammi itse leikkasi leipää, hyvää vasta leivottua, tuoksuvaa joululeipää rusinoita sisässä. Sisar, matammin sisar, suutarikisälli Vitikan muhkea rouva, istui emännän vieressä ja syötti nuorimmallensa, parasta jouluruokaa näin nuorelle vasta-alkavalle mailmassa.... hänen miehensä istui vastapäätä hehkuen tyynenä hidas-luontoisena onnesta ja tarkasteli joukkoa. Matammin omat lapset, kammattuina ja paperruskiehkurat kuin sarvet ympäri pieniä, punaisia kasvoja, istuivat ja näplivät mantelit puurosta, unisina ja peräti täyttyneinä väsymyksestä ja nauttimisesta. Heidän silmänsä olivat kuin varsien päässä, ne kiilsivät ja kimaltelivat, taistelivat unta vastaan haluten vielä enemmän hauskuutta ja enemmän joululahjoja. Lapset löpörtelivät, kuusikynttilät joululakka ja voileipä levittävät hajuansa, jouluilo, hauskuus ja puhtaus asuivat täällä sopusoinnussa ja muistuttivat kotia.

– Kotia, koti. Hänet valtasi inhon tunne kaikkea muuta vastaan.... kaikkea paitsi sellaista kotia. Ja hän katsoi eteensä, seisoessaan ovella, katseli ikäänkuin unissaan.

Liisan tulo huoneeseen herätti jonkinlaisen epäsoinnun. Matammi nousi, häneltä katosi ystävällinen perheenemällinen katse, hän muuttui ravintolanemännäksi ja kysyi terävällä äänellä:

– Mitä täältä tahdotte? pysykää kapakkahuoneessa mamselli, en huoli kodissani teidän kaltaisistanne, kuuletteko!

– Minä lähetin kenkäni tänne kuivamaan, matammi – sanoi Liisa, aivan hämille joutuneena, – ja tulin niitä katsomaan.

– Mene oikealle, siellä on mieheni keittiö, siellä istuu hän ja siellä ovat varmaankin kenkärajasi!

Matammi osoitti peukalollaan ulospäin. Liisa kääntyi. Oikealla oli pieni keittiö, siellä oli mies parin toisen seurassa. He olivat melkeen pimeydessä. Fotogenilamppu paloi puolella liehellä kaapilla. Tämä oli itse kapakka. Tarjouspöytä.... koko tulisija, täynnänsä ankkureita, nelikoita, tynnyrejä. Tolpo kapakan isäntä, matammin mies istui jo nukkumassa lasinsa edessä. Muut nauraa kalkattelivat omien lasiensa ääressä, tietämättä tämän mailman hyvyydestä ja tuskasta, se oli heidän joulunsa... Liisan kengät olivat tarjouspöydällä, yhtä märät ja vetiset kuin ennenkin. Hän sieppasi ne kiroten ja meni Erkin seurassa. Mutta tämä oli äkkiä joutunut niin äreäksi. Liisa ei saanut häntä jälleen iloiseksi.

Kotvasen kuluttua olivat he ulkona. Kaikkialla oli kynttilöitä ikkunissa – joulukuusia, lapsia, kotio. Liisa riippui hänen käsikynkässään. Hän ei ollut oikeen selvä. Hän puhui alituisesti, kiroili ja sadatteli. Hän tahtoi nuo seitsemän markkaa miks’ ei hän niitä saanut? Hän oli huono mies, jota ei maksanut vaivaa pitää ystävänä, kurin alainen raukka, oikea elukka.

Mutta mistä vaan ohi kulkivat, kuului sisältä iloisia ääniä, leikkiä ja soittoa. Eräästä huoneesta kaikui virsi yösydännä. Sopi katsoa sisään, jos varpailleen nousisi. Isä soitti pieniä urkuja, lapset seisoivat ympärillä, äiti lauloi. Hän oli kuin Eeva, vähän iso ruumiiltaan, hänellä oli valkoinen tukka ja sama ystävällinen, rauhallinen hymy. Hän lauloi niin kauniisti. Pienokaiset koettivat seurata. Miehen basso oli apuna. Palvelustyttö seisoi ovella, pää vinossa ja yksinkertaisen hurskaat silmät luotuina kattoon, juhlallisina ja täynnä hartautta. Erkki veti Liisan pois – taaskin koti, koti ja koti. Inhoittava ilta, tämä. Se vaivasi häntä kuin painajainen – hän ei voinut päästä vapaaksi siitä.

Hm! Vihdoinkin. Hän oli yksin. Hän oli väkisin irroittanut itsensä Liisasta. Ja nyt oli hän oven edessä – niin, omassa kodissaan.


Kello oli lähes kaksitoista. Hän löysi jonkun aikaa haputeltuansa avaimen, väänsi sen ja aukaisi. Hänen mukanaan tuli kylmä veto ulkoa; talven kylmyys tunkeutui pieneen lämpöiseen huoneeseen, jossa Erkkiä kohtasi odottamaton näky ja odottamattomat sanat, jotka eivät suinkaan olleet Eevan tyynen, hiljaisen äänen kaltaisia, joka hän tätä ennen aina tervehti.

Siellä seisoi vieras nainen uunin edessä, pieni, ohut vanha vaimo, jolla oli terävät piirteet ja vilkkaat silmät, jotka yhtä hyvin taisivat näyttää ystävällisiltä ja luottavaisilta, kuin kiukkuiselta ja pistäviltä kuten nyt sisään tulijaa vastaan.

Hyi, teidän pitäisi hävetä, – puhui hän, – hävetä silmät päästänne, laiskuri, tulla kotio näin myöhään, jätettyänne vaimonne yksin itse jouluyönä, kipeänä ja tässä tilassa. Tuommoinen mies! Enkö kuullut joka ikistä sanaa, jonka puhuitte illalla tuon tehtaan tytön kanssa. Ja hän, teidän oiva vaimonne, hän kuuli sen myöskin, sen mukaan minkä mitä minä saatan käsittää, koska minä näin hänen sitte tulevan ulos aitasta halot sylissään, kalpeana ja puolikuolleena, vaimoraukka. Hyi, teidän tulisi oikeen hävetä!

Erkki puoleksi mutisi jotain, työnsi vaimon pyrkiessään esille huoneeseen, ja hapuili, silmät epävarmasti häälyen edes takaisin, voimatta nähdä mitään, suoraan valmistetun vuoteen ääreen.

Ulos ryysynekko – huusi pieni vaimo – taikka myöskin kömmi pöydän alle! Tästä lähin on hän vieras tässä talossa, josta Eeva maksaa vuokran, hän on vieras eikä saa enään olla Eevalle kuormaksi ruuassakaan! Hän on niin huonossa tilassa nyt, maatessaan tuossa, niin että varmaankin saapi häntä puolustaa teitä vastaan, luulen ma! Ja koska ette tee hänelle muuta kuin pahaa, niin tulee se minun asiakseni hoitaa häntä. Minä olen käskevä ja te totteleva; kuuletteko sen, mies! Ettekö luule, minun kuulleeni, kuinka elämöitsette iltasin ja kuinka menettelette. Ja se sittekin, vaikka teillä on niin oivallinen vaimo ja rehellinen ja siisti nainen, joka on liian hyvä teidän kaltaisellenne. Menkää nyt tiehenne, taikka myöskin pöydän alle, ett’ette ole tiellä. Ettekö ymmärrä ihminen, että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta?

Pieni vaimo syöksyi kerrassaan sängyn luo. Eeva oli maannut siellä kuolonkalpeana, silmät ummessa. Mutta hän kohosi äkkiä; kyynelvirta vieri ales hänen poskia myöden, ja hän valitti ääneen, tarttuessaan suonentapaisella voimalla sängynlaitaan, jota vastaan hän painoi itsensä, kallistaessaan yhä päänsä vasten seinää kovasti ja valtavasti.

Erkki rupesi tarkkaamaan. Hän katsoi katsomistaan, silmät suurenivat hänen päässään. Hän nojautui uteliaasti eteenpäin ja seisoi kuin kivettyneenä. Hän huomasi olevansa liikaa, mutta hän ei uskaltanut liikkua. Sellaisen silmäräpäyksen kauheutta ei hän milloinkaan ennen ollut aavistanut. Oli kun olisi hän nähnyt kuoleman taistelua edessään: tuska valtasi hänet, hän vapisi mielenliikutuksesta eikä hän saattanut kävellä eikä pysähtyä. Säikähtyneenä vaipui hän tuolille ja antoi käsien löysästi riippua lattialle.

– Ulos, kelvoton – huusi pieni vaimo – eikö hän näe, että apua tarvitaan! Jumalan tähden, ota kiinni, ole ihminen! Eikö hän ymmärrä Eevan olevan kuolemaisillaan, ja se on hänen tähtensä, hänen, joka ei ole edes Eevan vanhan kengän arvoinen!

Erkki liikkui vihdoin. Hän meni vaimonsa luo. Hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin häntä. Hän oli niin kalpea nyt juuri, hänen kasvoissaan oli kärsineen kuvaus, joka kaunisti sitä, antoi sille jotain hienoa, kuultavaa, melkeimpä kaunista. Hän oli niin puhdas valkoisessa nutussaan ja niin avuton, aivan kuin lapsi. Niin oli siis Eeva ollut koko illan yksin ja kipeänä hänen kulkiessaan ulkona Liisan kanssa. Hän oli kaunistanut kodin kuusilla, kynttilöillä ja uusilla seinäverhoilla. Mitä? Joulupuusta riippui ristiraitainen, villainen miehen kaulahinen ja pari vasta kudotuita villasukkia.... luultavasti aijotut hänelle joululahjaksi. Ja toisella puolella.... pari karkeita tohvelija, joita Eeva oli hänelle kutonut. Nämät olivat siis Eevan antimet hänelle. Eeva oli kuullut hänen keskustelunsa Liisan kanssa. Hän oli seisonut kuuntelemassa puuvajassa. Hän teki väärin kuunnellessaan. Mutta; olipa hän myös siitä saanut kärsiäkin. Hän oli kylmettynyt aitassa, sentähden oli hän nyt kipeä.

Ah! nyt alkoi tuska uudelleen. Väri kohosi Evan poskille, kohosi kuohuvan aallon tavalla, sytytti punaisia liekkiä hänen kasvoihinsa, ja levisi otsaan saakka, silmät avauntuivat selkoselälleen, loistaen kuni tuli, ja hän puraisi huuliansa kunnes ne vuotivat verta.

Erkki tarttui häneen äkisti, pitkittä mutkitta, painoi häntä rintoihinsa, silitteli hänen poskiaan, hänen käsiään, puheili hänelle lapsellisia, katkonaisia, lohduttavia sanoja, puheli kuni kipeälle eläimelle, jonka tuskia hän olisi tahtonut lepoon viihdyttää.

Mutta Eeva, hän ei tästä kaikesta mitään tiennyt, hän irtauntui Erkin käsistä, nojautui seinää vasten, löi sitä käsillään, pani nämät sitte ristiin ja nyyhkytti lohduttomattomasti.

Erkki oli aivan neuvotonna. Hän vaikeroitsi ja kadotti kokonaan mielenmalttinsa. Hän juoksi ympäri huonetta ikäänkuin etsisi hän jotain, tarttui vieraan naisen molempiin käsiin, ja rukoili niin sydämellisesti, että hän tekisi jotain, mitä tahansa, kunhan hän, vaimo raukka vain pääsisi kärsimästä.

– No, sulaako hänen sydämensä nyt? – mölisi apuvaimo. – Polvilleen tulisi hänen langeta ja ottaa jäähyväiset, jos siksi tulee. Tietääkö hän, kuka Eevan on tappanut, jos hänen täytyy täältä erota, tietääkö hän sen?

Erkki ei häntä kuullut! hän seisoi vaimonsa vieressä ja koko hänen olentonsa näytti pyytävän Eevalta anteeksi. Tämä ei vielä aavistanut mitä tapahtui. Hänen ajatuksensa olivat epäselviä, kaikki ajatukset ikäänkuin vajosivat kuten raskas usva alituisesti alespäin, ja kaikki mitä hän tarkasteli, näytti hänestä tiheiltä, tupruavilta pilviltä.

Vihdoin puhui hän vähän; hän luuli yhä olevansa yksin:

– Täällä sisässä on niin somaa – kuiskasi hän ja joulukuusi on sytytetty! Täällä on lämmintä, ja siistiä, varmaankin isäntäväki minua kiittäisi. Kaikki on oikeen hienoa. Erkki raukka, hän ei tahtonut minua, se olin minä, joka hänessä riipuin. Erkkini raukka hän juo unohtaaksensa omaansa täällä kotona, minua ja kaikkea. Erkki raukka!

Erkki painoi päänsä vasten hänen kättänsä ja itki, itki katkerasti ja hiljaa. Hän nyyhki kuin lapsi, huokasi syvään ja näytti niin hyljätyltä.

Vielä suonenvedon-tapainen tuskan hyökkäys. Erkki kärsi hänkin, kärsi todellisia omantunnonvaivoja. Hän unohti naapurivaimon läsnä olon. Hän hautoi puolisonsa otsaa huivilla, joka ojennettiin hänelle, tuki Eevaa ja koetti omituisella ujolla, saamattomalla tavalla, joka ei ollut yhtään hänen tapaistaan, auttaa Eevaa.

Mustiin puettu vaimo askaroitsi itseksensä, mutta loi välistä kummeksivan katseen sairaaseen ja häneen, joka kykynsä mukaan koetti lievittää tähän asti laiminlyödyn vaimonsa kärsimyksiä.

Yö kului, mutta Erkki ei väistynyt. Hänen sydämensä, joka äkkiä oli herätetty, opetti hänelle tuhansia pieniä huolenpiteistä, jotka tekivät Eevalle hyvää, ja hän tuhlasi Eevaan hellyyttä, jota tämä ei koskaan ollut aavistanut hänessä löytyvän. Hän suuteli Eevaa hellästi ja tarkasteli katumusta osoittavilla hellillä katseilla Eevan kuumeen hehkuvia kasvoja.


Vihdoin koetti päivä, jouluaamun nouseva aurinko teki meren aivan veripunaiseksi, majakka tuolla kaukana loisti kuin tulikekäle, valkoista, punaisen hehkuvaa lunta kohti. Suomen pääkaupungin kaikki kirkonkellot soivat; pienillä kaduilla, jotka ympäröitsivät Eevan huonetta, siinä puoleksi rakennetussa kaupunginosassa, jota kutsutaan Punavuoreksi, kuului kulkuisten kilinää ja ääniä, oli pyhäpäivän tuntua ja joulupäivän rauhaa, lumi oli valkoinen ja auringon paiste niin rauhallinen.

Pienet varpuset lensivät ympäri kinoksilla, pörheinä visertäen. Siellä täällä porttikäytävissä tirkisteli lapsia ulos ja tervehtivät toisiansa lumipalloilla ja juoksivat sitten takaisin taas peljäten saavansa tervehdyksen tuntuvasti takaisin.

Vaimot ja lapset läksivät aamusaarnaan, virsikirjat kädessä käärittyinä nenäliinoihin, puoleksi heränneitä kasvoja näkyi siellä täällä ikkunoissa, piiput suussa; oli joulupäivä, oli hyvä aika tupakoida ja oijoskella kunnes jumalanpalvelus loppui jolloin pihatie kyllä johonkin anniskelupaikkaan avattiin.

Pari miestä ja pitkä tehtaan-Liisa käydä vetkistelivat ulkopuolella harmaata taloa, missä Liisa ja Erkki eilen olivat keskustelleet. Liisa oli yhtä retumaisesti puettu kuin edellisenä iltana, luvattua palttoota ei näkynyt. Hänen kasvonsa näkyivät olevan vilusta siniset, vaikka oli suojainen ilma, ja ryppyinen, musta silkkihuivi peitti huonosti hänen aaltoilevan epäjärjestyksessä olevan punaisen tukkansa.

– Saa nähdä, saako hänet mukaansa – lausui Liisa – hän oli niin äreä eilen, en koskaan ole nähnyt häntä pahempana.... Mene nyt sisään Janne, niin seisomme muut täällä sillä aikaa odottamassa.

Joll’ei hänen vaimonsa ole saanut rahoja häneltä, tahdon olla siniäinen – selitti Janne nojautuen porttia vasten.

– Koska hän ei niitä sinulle hellittänyt, antoi hän ne varmaankin hänelle, sillä tuollaisessa ei milloinkaan ole miestä puoliansa pitämään, sen saan ilmoittaa.

Ja mitättömästä seitsenmarkkasesta tahdotte seisoa täällä paleltumassa – tiuskasi Kalle – pyh! minä menen tieheni, hyvästi!

Samassa tuli pieni mustiin puettu, laiha viisikymmenvuotias nainen oikealla olevasta ovesta suoraan keskelle joukkoa.

– Pois paikalla, hävyttömät – lausui hän kiivaasti – ettekö luule minun tuntevan teitä? Te ne olette, jotka monta vuotta olette häirinneet Erkkiä, vietelleet häntä mukaanne ja asettaneet tukalia tänne hänen vaimo raukalleen. Minä tiedän, mistä arvosta olet, Kalle! Minä tiedän, että sinä se olet, joka assessorilta varastit takin, ja jos vielä kerran menet Erkin kanssa kapakkaan, niin syytän sinua varkaudesta, sillä minulla on todistuksia! Niin sitä minulla on....

Ja sinä, Janne, minä tiedän mitä kolttosia olet harjoittanut nahkuri Ollin vasikannahoille.... Pysy omissa nahoissasi ja anna Erkin olla rauhassa, muuten menen viskaalia puhuttelemaan....

Janne sylki, pani huulet lörpälleen, rypisti otsaansa, vannoi valan hampaittensa välillä, nyrkitti kättänsä ja läksi menemään heiluttaen etu- ja takaraajansa, mulkoillen silmiään, aivan kun olisi hän ollut suuresti loukattu. Kalle oli vaiti kuin muuri, hän ei ollut kuulevinaan mitään, vaan hyräili laulua mennessään pihalle. Liisa seisoi ja näytti äkäiseltä, pani kätensä puuskaan ja iski silmänsä suoraan pienen riidanhaluisen vaimon kasvoihin.

– Varokaat itseänne, ämmä! Mitä on Teillä meidän kanssamme tekemistä? – kiljasi hän. – Korjatkaa konttinne; muuten saatatte minulta saada työkkäyksen, jota ette unhota pyhien kestäessä!

Pieni mustiin puettu tarkasteli vakaisesti nuorta naista. Hän näytti tahtovan silmillään tutkia tämän sisimmäisiä ajatuksia, lukea hänen sielunsa, hillitä häntä.

– No mitä minuun tuijotatte? kysyi Liisa. Ettekö milloinkaan ennen ole ihmistä nähnyt?

– Tiedätkö jotain Liisa, minä olen tuntenut sinut ennen, tyttö rukka; et ole syypää nykyiseen tilaasi. Sinä luulet olevasi niin paatuneen, ett’ei sinussa ole hyvää ajatusta, mutta niin hullusti ei ole. Älä seuraa noita miehiä, sinä olet liian hyvä viettääksesi sellaista elämää! Ja Liisa, jos tietäisit, kuinka paljon autuas äitisi kärsi, taisteli ja työskenteli saadaksensa sinut turvatuksi.... Hän itki itkemistään.... minä olin mukana alusta ja näin kaikki. Oli samanlainen yö kuin se, jonka nyt olen ollut tilaisuudessa näkemään, ja hän rukoili Jumalata sinun puolestasi, rukoili ja anoi. Hän suuteli sinua ja rukoili taaskin. Armoa rukoili hän, tuo kurja, ja pyysi anteeksi.... Jumalalta!

Hän olisi saattanut olla sitä tekemättä; minun ei ole mistään häntä kiittäminen, päinvastoin.

– Liisa, ole rienaamatta. Sinä ”et tiedä” kuinka oli. Hänellä oli mies, joka oli muurari, no niin, hän oli hänen sulhasensa, ja he olisivat menneet naimisiin, joll’ei....

Joll’ei joll’ei mies olisi ollut sitä tekemättä! jollei muun vuoksi niin saattaaksensa elämän minulle oikeen makeaksi!

Joll’ei toinen olisi tullut tielle, huono tyttö, joka ryösti isäsi rakkauden äidiltäsi. He olivat siihen asti niin onnellisia ja olivat valmiit menemään kuulutuksiin, niin pian kuin isäsi olisi saanut rahoja. Silloin tuli hän, varasti, isäsi häneltä, morsiammelta, vei hänet mukaansa, opetti häntä istumaan päivät pitkät kapakassa, ja sitte, sitte....

– Sitte hylkäsi hän äitini, se oli oikeen hänelle.

– Tuota et tarkoita; et Liisa, sinä et tuota tarkoita. Sinun ei pitäisi sitä sanoa; hän rakasti sinua niin, äitisi, hän rakasti sinua jo ensi hetkellä.

– Ja niin kuoli hän nälkään ja kurjuuteen.

– Antaessaan sinulle kaikki, mitä hänellä oli, vaatetti sinua, piti sinua hienona ja siistinä....

– Ja isäsi, tuo...?

– Hän oli poissa ja jäi sille tielle.

– Kuoliko hän vai? Ehkä hän upotti itsensä surusta?

– Ei, hän meni naimisiin talonpoikaistytön kanssa ja meni maalle....

– Ah!... Elääkö hän vielä!

– Sitä en tiedä.... minun työni on kaupungissa.

– Herra Jumala, entä jos hän elää!

– Liisa, sinä olet varmaankin hyvä tyttö, vaikka panisit kuinka kovasti vastaan; sinä olet hyvä tyttö, tunnusta se!

– En suinkaan, matammi Lundqvist, minä olen huono tyttö, minä, tiedän sen liiankin hyvin.

– Et, olekkaan, et sinä ole huono, olet vaan huonoilla teillä....

– Mutta vihaan hyviä ja rehellisiä, en jaksa nähdä heitä, ja tulen kipeäksi, nähdessäni semmoisia tekopyhiä kuin Eevan, Erkin vaimon....

– Sinulla on vaan ollut huonoja esimerkkejä, sinulla ei koskaan ole ollut hyviä ihmisiä seurana, ei koskaan rakkautta.

– Hyvät ihmiset ovat halveksineet minua ja katsoneet sääliväisesti minuun.... hyvät ihmiset, niin; hyvät ihmiset ovat opettaneet minua vihaamaan hyvyyttä!

– Et ole koskaan nähnyt hellyyttä! Hän kuoli, ollessasi kolmen vuotias, äitisi; ei koskaan ole kukaan pitänyt sinusta huolta, kaikki ovat koittaneet sortaa ja alentaa sinua.

– Eipä niinkään, on annettu minulle ikäviä kirjoja, on usutettu poliisi minun kimppuuni, on kyllä tehty hyvää, niin hyvää, että tahtoisin kuristaa heitä, jotka ovat tehneet hyvää, jos voisin.

– Äiti raukkasi, hän olisi suojellut sinua....

– Jos hän olisi elänyt, niin....

– Joll’ei olisi ollut huonoa naista....

– Sellaista kuin minä....

– Sellaista joksi olit tulimaisillasi. Kuule, Liisa, tirkistele sisään vähän, minä aukaisen oven: he eivät sinua näe. Sitte kun olet nähnyt, voit valita: joko entisen elämäsi jatkamista, työskentelemisestä tehtaassa ja kuleskella ympäri katuja....

– No, mitä nyt, luuleeko matammi minun kaltaiseni kelpaavan muuhun?

– Luulen, sinä kelpaat työhön. Tahdotko tulla minun palvelustytökseni, niin saat. Minä olen vanha ja sairaanhoito antaa minulle paljon työtä. Tahdotko tulla palvelustytökseni ja hoitaa talouttani, niin saat, kuten sanoin.

– Herra Jumala, kuinka te olette kummallinen, matammi, en minä tiedä mitä minun pitää sanoa.

– Ole vain vaiti ja seuraa minua!

Pieni eukko veti Liisaa kädestä ja meni etehiseen. Hän aukaisi hiljaan oven Erkin ja Eevan huoneeseen, työnsi Liisan eteensä, asetti hänet kaapin taakse varjoon ja meni itse sanaakaan sanomatta ta’an luo.

Huoneessa oli aivan hiljaista. Kuultiin vain ison, vanhanaikaisen kellon naksutusta ja nukkuvan tyyntä hengitystä.

Sängyssä makasi Eeva, kalpeana ja hiljaisena. Hänen rintansa kohosi säännöllisesti, ilon ja onnen kuvaus oli nähtävänä hänen hurskaitten kasvojensa yli.

Sängyn vieressä, jakkaralla istui Erkki, Eevan toinen käsi omassaan. Hänen kasvonsa olivat kuin muuttuneet. Niissä oli hartautta, aivan kuin olisi hän istunut kirkossa. Hänen silmänsä olivat kiintyneet vuoroin vaimoonsa vuoroin pieneen olentoon, joka makasi lattialla, kääretten peitteissä vaatekapassa, ja joka pienillä käsillään huiski ilmaa, ikäänkuin olisi se etsinyt jotain toisille näkymätöntä.... jotain, jota oli olemassa, mutta, jota se ei saattanut tavoittaa.... jotain.... kenties enkelin siipiä, jonka nyt täytyi väistyä, kun elonjuoksu oli alkava.

Liisa seisoi hetkisen paikallansa. Sitte aukaisi hän oven ja meni ulos. Ulkona etehisessä kuului nyyhkytystä; se kesti hetkisen, sitte oli kaikki hiljaa kuten ennenkin.


Toinen joulupäivä oli yhtä kirkas ja suojainen kuin ensimäinen. Helsingin kaduilla virtaili joukkoja turkkiin puetuita kävelijöitä. Nuorukaiset, luistimet kädessä pyrkivät satamaan, issikat pienine venäläisine rekineen ja suomalaisine hevosineen ajoivat edes takaisin esplanati-katuja myöten, että reet heiskahtivat kulmissa, panivat menemään täyttä vauhtia, kiroilivat, hoilasivat ja löivät eläin raukkoja, jotka juoksivat katupojat ja kaikki, mitä tuli heidän tiellensä, kumoon. Katuvieresteilla kalisivat niillä kulkevain upseerien laahaavat sapelit ja kilisevät kannukset ja parvia kuljeskelevia tupakoitsevia kultalyyryisiä ylioppilaita seisoi katukulmissa, tahi istua heilui kapeilla käsipuilla, jotka ympäröitsivät kappelikäymistöä. Silkillä ja sametilla, töyhtöillä ja kallisarvoisilla turkeilla koristettuina, kuljeskeli siellä kaksittain kaupungin nuoret kaunottaret korkeissa koroissa, hyvin tuntien ulkonaiset ja sisäiset etunsa sekä haluten näyttäitä niille katselijajoukoille, joita he tiesivät tapaavansa kaduilla.

Mutta yhden noista isoista ikkunoista edessä seisoi yksinäinen työmies sunnuntaipuvussaan, seisoi tirkistelemässä sisään oivallisesta peililasiruudusta....

Se oli palttinamyymälä. Koruommeltuja naistenpukuja riippui siellä, pari uhkeata lapsen hametta oli vieressä, ne olivat kauniisti koristetut, ja toisessa, joka oli reunustettu vaalean punaisilla nauhoilla, oli pieni paperilippu, jossa luettiin määrätty hinta: seitsemän markkaa.

Työmies katsoi katsomistaan, painoi päänsä arvelevaisesti ensiksi toiselle, sitte toiselle puolelle. Sitte repi hän tukkaansa, rypisti kulmakarvansa syvästi mietiskellen, astui askeleen, mutta kääntyi taas takaisin. Hän puri huuliansa, loi silmänsä pois, mutta loi ne aina takaisin siihen päin.

Vihdoin pudisti hän päätään.

– Mutta tuosta hyötyy ainoastaan pienokainen – sanoi hän ääneen itseksensä, että ohikulkija taisi sen kuulla – mutta toinen esine on hänelle hyödyksi, hänelle, vaimolleni.

Ja niin kulki hän taas monen talon ohi, ja pysähtyi toisen ison ikkunan eteen. Se oli hedelmä-myymälä. Kauniita ruukkukypressijä, myrttejä ja ruusuja oli hyllyillä, ja joukko omena-tynnyreitä ja koppia pilkoitti taampaa, pienessä myymälässä. Muutamat kauniit kukkasvihot, jotka olivat sidotut rautalankoihin ja tuomitut lakastumaan ennen huomispäivää, olivat asetetut seppeleeksi ruudun ympärille, mutta keskelle oli asetettu pieni vasu, joka oli kyhätty rautalangoista ja sammaleesta ja reunustettu maamansikan lehdillä, ja jossa oli puolen kortteria isoja, oivallisia, tummanpunaista marjoja, jotka olivat kasvaneet jossain taimilavassa.

Erkki pisti päänsä niin lähelle kuin taisi ja tutki maamansikkavasun niin tarkkaan kuin mahdollista. Ei, ne olivat todellakin luonnollisia, hän luuli tuntemansa niiden tuoksun. Hän pudisti kiivaasti päätään ja päätti koettaa päästä sisälle pihalta.

– Porttikäytävässä seisoi neitsyt, joka aikoi taloon; hän oli ollut kävelemässä ja hänen oli vaikea erota orpanastaan, kaartilaisesta, joka oli saattanut häntä kotio.

– Täältäkö mennään hedelmämyymälään? – kysyi Erkki, ottaen ujosti hatun päästään.

– Niin kyllä, mutta se ei ole avoinna tänään.

Minä olin täällä eilen katsomassa ja samaten toispäivänäkin, mutta sehän on aina suljettu. Nyt olen ajatellut, että kaikki siellä sisässä lakastuu, joll’ei osteta jotain, ja sentähden...

– Oletteko semmoinen helkkarin pohatta että voitte tuollaisia ostaa? – tokaisi neitsy hiukan epäileväisesti.

– Niissä asioissahan minä käyn, – vastasi Erkki.

– No, eikös vielä! Seiso täällä, niin menen puhuttelemaan rouvaa; hän on kotona ja aukaisee kyllä teille oven, jos teillä on luja aikomus ostaa.

– Siihen saattaa hän luottaa, – arveli Erkki nykäisten päätään, häntä ei miellyttänyt että häntä epäiltiin.

Tyttö, tuo sunnuntaipuvussa oleva pääkaupungin neitsy, meni armollisesti ja rohkaisevasti nyökäten ja katosi huoneukseen kaartilaisen tarkastaessa uteliailla katseilla Erkkiä, jota odotti asian päätöstä.

Tuokion kuluttua tuli hän takaisin aukaisi oven ja antoi Erkin astua sisään. Pulska rouva kohisevassa silkkihameessa, jolla oli arvokas katse ja ylpeät pulleat kasvot, asettautui suoraan hänen eteensä, tutki häntä kiireestä kantapäihin kysyen sitte:

– Kuka hänen on lähettänyt?

– Minä se olen itse.

– No, mitä hän sitte täältä tahtoo? Omenan, vai?

– En, sitä hän ei saa syödä, luulen ma.

– Kuka hän?

– Eeva, tiedän mä.

– Mikä Eeva?

– Vaimoni tietysti.

– No, te tahdotte tai kukkaa? Mutta minä saan ilmoittaa, että ne eivät ole teikäläisiä varten; ne ovat sekä liian hienoja, että kalliita teille.

– Eiväthän ne toki ole niin kalliita sentään, luulen mä.

Paksu rouva nykäisi ä’issään niskaansa, kurttaen ylähuulensa.

– No, sanokaa sitte, mitä tahdotte, mutta nämät ovat kalliita kapineita, sanon teille, ettekä juuri näytä niin tuiki rikkaalta. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa sukkelaan, mitä tahdotte; minulla ei ole aikaa seisoa täällä kauan...

Erkki näytti hämmästyneeltä, hän hypisteli hattuansa, vihdoin katsahti hän ylös:

– Hyvä rouva tahi neiti, sanokaa minulle, kumpi on parempi ostaa näistä kahdesta kappaleesta, kun on seitsemän markkaa kuluttaa: tuollainen korea lapsen hame pienokaiselle... se riippuu toisessa ikkunassa tuolla lähellä, rouva tietää... taikka myöskin hänelle tuo vasu maamansikoista, ruusu keskellä... sillä enempää ei se toki saata maksaa kuin seitsemän markkaa, vaikka onkin keskellä talvea. Sanokaa nyt hyvä rouva te, joka olette nainen itse, ymmärtänette, mitä Eeva mieluummin toivoisi.

Rouva katsoi miestä ja veti huulensa vähän hymyyn, sellaiseen hymyyn, joka kaupungissa on niin omituista, hänen saadessaan ostajan, joka ei ensinkään kykene tuomitsemaan tavaran arvoa, ostajan, joka saattaa ja tahtoo maksaa seitsemän kahdesta verosta, ostajan jonka he saattavat peijata, jos tahtovat:

– Tuleeko siitä joululahja vaimolle?

– Ei juuri.

– Onko teidän hääpäivänne tahi vaimonne syntymäpäivä?

– Ei sitäkään.

– Oletteko vasta naineet?

– Me olemme piakkoin olleet naimisissa vuoden.

– Mitä! vai niin, se on totta; teillä on lapsi.

– Niin, sepä se juuri onkin, hän on nyt kahden vuorokauden vanha.

– Ahaa! Sitte on hame tuossa liian väljä, ihan liian väljä! Eihän lapsi sitäpaitsi siitä mitään tiedä, se ei tunne mitään, mutta äiti...

– Sitäpä minäkin juuri arvelin.

Siis on kyllä parempi ottaa marjakopsa! Mutta se on oikeastaan paljoa kalliimpi kuin seitsemän markkaa.

Erkki näytti alakuloiselta.

– Mitä se maksaa?... minulla ei ole enempää enkä saakaan isoon aikaan, sillä nyt tästälähin menee koko palkkani talouteen, ja hän vaimoni ei saa tehdä työtä, ei, sitä hän ei saa. Minä olen kyllä mies työskentelemään meidän kolmen edestä, minä!

Rouva otti vasun, katkaisi yhden ruusuista ja pisti sen keskelle.

– Tässä sen saat, – sanoi hän, antaen Erkille tuoksuvan taakon.

– Ne ovat kai oikeita? – kysyi Erkki tarttuen suurimmalla hartaudella ja varovaisuudella vasuun.

– Ei tässä liene mitään vilppiä liioin?

Mutta hän huomasi kyllä pian, että kaikki oli oikein, otti esille siniraitisen puuvillanenäliinansa, levitti sen auki, avasi solmun, joka oli yhdessä kulmassa, ja otti esille kuluneen viidenmarkan setelin.

– Tässä se on, – sanoi hän, pani hatun päähänsä, otti vasun ja oli aikeessa mennä.

– Teillä mahtaa kai olla paljon rahoja, mies, koska teillä on vara hankkia itsellenne tuonlaista ylöllisyyttä, – sanoi rouva näyttäen tyytyväiseltä, pistäessään rahat taskuunsa.

– Tuonlaista... miksi sitä sanotaan? – tokasi Erkki pysähtyen ovelle.

– Ylöllisyydeksi sitä sanotaan, ylöllisyydeksi, – sanoin ma.

Erkki katsoi tukevalla katseella rouvaa: – Hm, hän ei tiedä minkälainen vaimo minulla on, sillä sitte ei hän puhuisi noin! Minulla on hyvä vaimo, nähkääs. Ja nyt on minulla lapsi, joka on maksanut vaimolleni paljon. Ja minä olen ollut elukka, joka olen tuhlannut rahojani. Mutta sitä en enään ole tekevä. Ja hänellä pitää olla hyvä olla. Ja hän tarvitsee tuonlaista ylöllisyyttä. Niin ylöllisyyttä pitää hänellä olla! Hyvästi!