Yksistä puolin
| Yksistä puolin. (Satunnainen kuvaus.) Kirjoittanut Saima Grönstrand |
Mikkolassa olivat jo kaikki painuneet mitä mihinkin nurkkaan levolle. Ison tuvan lattialla oli leveä heinävuode, jolla muutamat kirkonrakennustyössä olevat miehet jo vetelivät pitkiä ”seinä hirsiä”, että korina kävi.
Ovensuu ikkunan alla istui vielä muuan nainen paikkaillen kevätillan viimeisessä valossa miehensä hajallisesta nutusta huomiseksi ehjää. Jopa alkoi silmiä kirveltää, hän hivutteli peukalolla ja etusormella luomiaan, laski sitten nutun penkille, riisui päällyshameen peitteekseen ja kyträhti levolle vuoteelle laitimmaiseksi. Eikä rengännyt hänenkään kauan unta houkutella. Jos olivat uupuneita kirkon tekijät, niin uupuneempi vielä oli heidän kokkinsa.
Mutta tuskin hän oli saanut unen päästä kiinni kun herkkä korvansa kuuli tuvan oven narahtavan. Hän nosti päätään ja näki päänaluksen yli, että se oli Raha-Matti. Hän seisoi oven pielessä tuijottaen uunin suuhun, pitkät kädet riippuen kupeilla kämmenet taapäin ja kupu pullollaan, niinkuin olisi vatsa alkanut jo leuan alta.
– Mitäs se Matti nyt? – ajatteli nainen, kun ei makaakaan aitassaan. Kuinka se nyt hennoi sen romukopsansa heittää!
Sillä Matti oli yksi niitä, jolla oli kukkaro, eitä hän ollut ainoastaan rahalle ahne, hän kokosi taakseen kaikkia, mitä ikinä ajatella voi: vanhaa ja huonoa ja märännyttäkin.
– Ahas – ajatteli vaimo taas, kun näki Matin lähestyvän uunia. Vai se paisti sun kidassasi nyt olla pitää.
Päivemmällä oli uunia lämmitetty ja nyt yöksi oli sinne pantu lehmän jalkaluita ja muita lapoja kuivamaan, joista sitten kesällä tulisi hyvä makukeitto väelle.
Ja se lihanhaju se nyt kutkutti Matin sieramia. Ja kun ei kuulunut hiiskaustakaan, ei muuta kuin miesten tasainen ”hirrenveto”, kumartui Matti lieden yli ja ojenti kätensä ottamaan.
Silloin rasautti vaimo heinävuodettaan.
Matti veti kätensä takasin ja kääntyi vielä kumarruksissa ollen katsomaan. Hänen silmänsä olivat tirrallaan ja suu irvessä kuin vastatuuleen kulkevan lampaan.
Vaan kun ei tuvassa hetkeen taas kuulunut mitään erinomaisempaa, pisti Matti kätensä uudelleen uuniin, tarttui paksuun luukohmuraan ja veti sen uunin suulle.
Silloin kahisivat heinät jälleen, entistä kovemmin.
Matti vainusteli taas vuoteelle päin, mutta vaimo näytti nukkuvan sikeästi ja miehet kuorsasivat kilpaa.
Mikä hiisi se siellä häntä väijyy? Matti kääntyi lähteäkseen, mutta tuo sieramia hyväilevä haju sai hänet taas rohkasemaan mielensä. Hän kumartui lieden yli, sieppasi luun käteensä ja pujahti kuin kärppä pihalle jättäen oven jälkeensä raolleen.
– Vieköön – ajatteli vaimo – etköhän ottaisi minua kokiksesi, Matti!
Keväistä huurua leijaili haurenevan jään pinnalla. Väliin se vetäytyi kokoon kohoten ylös kevyen höyhenen lailla ylemmä, paikoin se häilyi sakeana ja matalana jäätä myöten. Alhaalla rannalla oli vielä kuopissa ja kivien kupeilla lunta, vaan kirkkomäen rinne oli jo ihan paljas. Kirjavana se kiilsi kosteiden menneenvuotisten lehtien peitossa ja koivut ojentelivat halukkaasti nuorteita punertavia oksiaan. Mäelle vievä tie oli syvillä vaoilta ja mustassa mullassa oli kuoria ja lastuja osoittamassa tietä, mitä myöten oli vielä sulassakin maassa ajettu hirsiä kirkon rakennuspaikalle. Ja siellä ylhäällä oli vilkasta elämää. Toiset sahasivat kaksittain poikki kymmentuumaisia honkajätkiä, toiset niitä hinasivat nuorien avulla pitkäveteisesti hoilottaen salvokselle, toiset taas siellä ylinnä kahareisin istuen veistää naksuttelivat uutterasti.
Syrjemmässä oli mustuneen ison kiven kupeessa tulisija. Vieressä oli iso kasa kuivia risuja ja toisella puolella pöytärisalla kahvivehkeet ja maito, pullo. Siellä saivat rakennusmiehet ostaa lämmikkeekseen ”tervavettä”. Ja ahkeraanpa siellä olikin kokki pannuaan kalastellut ja vieläkin seisoi muutamia odotellen, niiden joukossa Raha-Mattikin, vaikkei hän tavallisesti silloin kahvia juonut, kun oli omissa ruuissaan.
– Eikös Mattia haluta ruveta keittoyhtiöön tänään? – kysyi kokki, syrjäsilmällä miestä tarkastellen.
– Noh, eihän se taitaisi hullummaksi olla, vastasi Matti tavallista myöntävämmin. – Kun vaan olisi sopivaa pataan pantavaa. Mitäs kokki tuumii keittää?
– Peruja keitän ja jos tuota olisi panna palan läskiä mauksi päälle.
– Mulla olisi hyviä makuluita, kinitti Matti, mutta kyllä niistä pitäisi tulla enemmän kuin yhden kerran, ja peruja on myös vielä muutama kappa. Alkanevat jo ruveta kasvamaankin siellä aitan nurkassa.
– Tuo tänne vain, kyllä täällä idut karsitaan pois ja syödyksi ne kanssa tulevat!
Kun sitten päivällisaikaan miehet näkivät ihmeekseen Matin häärivän keittopadalla niinkuin omallaan ainakin, eivät he voineet olla ihmettelemättä, miten Matti hennoi niin paljon syödä kallista ruokaa. Kokki selitti, että he olivat Matin kanssa yhtiössä. Mutta kun Matti alkoikin salakähmässä myöskennellä viiden pennin ”portsuunia”, alkoi kokkia pistellä vihaksi se yhtiömies. Ja kun sitten taas tuli toisia miehiä ja ihmettelivät, että mistä kummasta Matti lihaa sai, ei kokki malttanut olla tokasematta:
– Tuollahan me Matin kanssa oltiin kaivamassa haudasta sen Hakosen kuolleen ruunan luut ja viime yönä niitä Mikkolan tuvanuunissa paistettiin.
Ukot nauroivat, mutta Raha-Matti sävähti vähän.
– Ja Matti lupasi minulle villa-kouran, – jatkoi kokki – palkaksi, etten puhu Mikkolan emännälle, että Matti vanhoja hevosenraatoja heidän leipomauunissaan kärventää.
Nyt uskalsi Matti katsoa kokkiin, vaan tämä ei ollut tietonaankaan, perin vakavana vaan anniskeli miehille, mitä mikin pyysi. Matti ei ymmärtänyt mitä oikein ajatella. Sattumaltako se noin puhui? Ei, kyllä se mahtoi yöllä nähdä hänen temppunsa. Ja jos se nyt kantelee, niin onhan se vähän häpeätä. Syntyy taas samanlainen myräkkä kuin silloin, kun hän hevosjauhot tallista otti ... mokomatkin lisut.
– Antakaapas tuohon vielä vähän, hän sanoi koetellakseen, mitä se kokki nyt tuumii.
– Sitä hevosenluukeittoako? kysyi kokki ja silloin kohtasi Mattia niin ilkikurinen katse, että hän oli vakuutettu sen yöllä jotain nähneen. Mutta samalla oli kokki niin hyväluonteisen näköinen, että Matti rohkasi mielensä ja sanoi:
– Saat kun saatkin ne mustat takkuvillat, kun olet Matin kanssa yksistä puolin.
– Niitä ei mahtane paljoa olla, tuumi joku joukosta.
– Yksistä puolin, – sanoi kokki, heilauttaen sankoa, jolla lähti vettä lähteeltä noutamaan ja lisäsi olkansa yli ilkkuvasti Mattiin katsoen – tällä kertaa olkoon menneeksi, mutta en vasta, muista se Raha-Matti!
Lähde: Päivälehti 30.10.1890.