Yksin: VI luku

V luku

VI luku Yksin Kirjoittanut Juhani Aho

Yksin

On jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle on kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin kirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan kokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa, tullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja kylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän kotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä kaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa kolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä.

Kuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana supatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään työntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa kiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka hämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan pitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti piilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja kuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi suureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen, ei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä yhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän päästä.

Mutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva tässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan kulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä sytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle. Huoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo »juttuja», joita henkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva katoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota, mitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja silmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun koppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos. – »Kerro vielä! Kerro vielä! – Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?»

Ei muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht’äkkiä alikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin: »Lapset ho-ooi!... Jo saapi tu-u-uulla!» Sänky alkaa kuohua päitä ja jalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli kaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän sitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan alaovi lukkoon. – Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan kunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin.

Ne olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat ovat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka asuneekaan nyt entisessä yliskamarissani.

On sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas joulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo suunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään minua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin jonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen ikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä elämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin, vasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin huolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni, sivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja hopeapäinen kävelykeppi kouraan.

Ilma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille bulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla. Naisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten käynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken kuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti, ikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa kipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa, samalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin huoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan jyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja siitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa vauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin vihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä ja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna. Joskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva ja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin kadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten mustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin enennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla.

Mutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu kadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet äänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen sukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko. Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen, niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti vonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista akseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja. Kahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi ainoa jono, jonka päätä ei näy.

Vaikka on vielä jotenkin valoisa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkunat kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, rintakoristeet, kynttiläjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla, joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahdetut laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavata ja palttinaa.

Ne ovat nyt kaikki täynnä ostavaa yleisöä. Edelläni kulkee äiti kahden pienen tyttönsä kanssa. Minä seuraan heitä ikkunasta ikkunaan, ovelta ovelle ja seisahdun heidän kanssaan katselemaan. Äiti on pakotettu yhtämittaa ostamaan jotain pienokaistensa sormenosoitusten mukaan. Kääryillä sälytettyinä he kaikki kolme astuvat viimein ovesta sisään, joka arvatenkin on heidän asuntonsa ja kohoavat rappuja ylös, joista kuuluu kadulle saakka, minun seistessäni ovella, kaiku lapsien iloisesta naurusta.

Jo syttyvät sähköpallot keskellä bulevardia ja kahden puolen katukäytävien partaalla palavat tummempina kaasulyhdyt. Mutta päivän viimeinen heijastus voittaa vielä niiden valon, ja ne näyttävät silmiltä, jotka ovat huienneet eivätkä vielä tottuneet näkemään.

Joudun kahvilaan, jonka ikkunat ovat värillisin kuvin koristetut, niinkuin keskiaikaisessa kirkossa. Ovessa kohtaa minua melkein kodikas henkäys. Teräksinen kamiini keskellä lattiaa levittää herttaista lämmintä ympärilleen. Palvelija kiiruhtaa ottamaan haltuunsa päällystakkini ia keppini. Hän osoittaa minulle mukavan sijan sohvalla ikkunan edessä ja tuo tuoreimman iltalehden luettavakseni.

Tilaan absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se voima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen. Sähköpallot tuolla ulkona ovat jo päivän valosta voitolla, niillä on nyt lämpimämpi loisto, ja on niinkuin ne levittäisivät sinistä samettiutua ympärilleen. Omnibusvaunut, suuret vaaleat hevoset, tulipunaiset ilmoitustaulut myllertävät ikkunain ohitse. Punaista, sinistä ja valkoista sekaantuu yhteen, ja se sekoitus on alituisessa liikkeessä. Mutta sanomalehtikioski ei liiku, ei myöskään musta bulevardin puu eikä kaasulyhdyn pylväs.

Minulla olisi sanomalehtikin, mutta en viitsi sitä lukea. Miksi en ole tullut ennen tänne iltojani haaveksimaan, tämän vilisevän virran partaalle ... niin, todellakin virran partaalle ... tähän satumaiseen ritarilinnaan...

Mutta tuolla ylempänä, kaareutuen mustan huonerivin yli, on kirkas kuulakka taivas. Illan rusko ei ole vielä kokonaan sammunut. Se on kalpea ja kylmä, painuen bulevardin näköpiirin perille ja tullen selkeämmäksi aletessaan. Mutta minulta se ei pääty vielä sinne, se jatkuu suurena kaareutuvana taivaan lakena pohjoista kohti, yhä edemmä ja edemmä. Ja kuta pohjoisemmaksi se tulee, merien poikki ja vuorten yli, sitä kylmemmäksi se käy ja tähdet syttyvät siinä tuikkamaan. Siellä Suomessa, siellä se nyt parhaillaan luo paukkuvan pakkasen. Lumen se puree kitiseväksi ja kuivaksi, ja nurkissa natajaa. Helsingin Esplanaadin puut ovat valkeina härmästä, telefonilangat riippuvat paksuina ja huuruisina, piipuista kohoaa valkeat savukiemurat ja ajurien tiuvut kilisevät...

Kuka on tuo, joka kulkee keikutellen tuossa, tuuhea puuhka heilahdellen alapuolelle polvia? Posket punoittavat, kun hän hetkeksi seisahtuu valaistun ikkunan eteen, ja silmäripset ovat huurussa. Tuo hieno, kylmä hipiä ... jos saisi koskettaa sitä huulellaan...

Ja enköhän kerran vielä saakin. Minä olen siitä varma, minä en hätäile enkä huolehdi. Minä odotan aikaani. Minä olen kerran löytävä onneni minäkin.

Tuo hienosti tuoksuva absinttiko sen tehnee ... mutta mieleni väreet ovat yht’äkkiä muuttuneet. Minulle ei ole enää tämä elämä eikä tämä Pariisi entisensä näköinen. Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa hyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt tätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar, lempeäsilmäinen ja hienohipiä, – joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on valmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään.

Ulos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön, tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo joka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva pariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin lapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja haastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän mahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on hänet voittanut!

Minä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen pääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin hän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain valaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei tunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule sanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi tuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa koko maailman keskipisteenä.

Enköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se kaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita tunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot.

Siell’ varjot on niin viileät

all’ leppäin, koivujen,

ja lehdot kullan-kiiltävät,

ja laine vilpoinen.

Kuink’ autuus siell’ on armahin

kultaansa armastaa,

sielt’ uskoisuus on syntyisin

ja sinne halajaa.

Mutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää. Täällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja nauttia elämästään kauemmin kuin muualla.

Johtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä arvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi minuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten rinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se, miksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi, vähäpätöisempi? – Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa?

En ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn alas Avenue de l’Operata pitkin ja ohi Theatre Français’n. Siitä Louvren holvien alitse ikivanhaan kuningasten linnan pihaan, jonka keskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden poikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen haaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet.

Olen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita harvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele muuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että kun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut sähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus säpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut sinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut, jota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan unohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia käännekohtia elämässä.

Syötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan takaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan, silmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä.

Tapaan tutun kahvilan melkein tyhjänä. Palvelijat seisovat joutilaina, ja biljardit vaikenevat peittojensa alla. Tavalliset kahvilassa istujat ovat tietysti kotonaan, perheissään. Sillä jokainen, jolla vain on ystävä tai tuttava, on liittynyt hänen seuraansa täksi illaksi. Ainoastaan joitakuita vanhoja herroja istuu sanomalehtiä lukien ja piippua poltellen. Kenties he ovat ulkomaalaisia, kenties sellaisia, joilla on kahvila ainoa koti, niinkuin minullakin.

Vähän matkaa minusta, toisessa päässä samaa pöytää, on eräs nuorempikin mies. Hän oli siinä jo minun tullessani. Hän on juonut kahvinsa ja näyttää odottavan. On levoton ja katselee tuon tuostakin kelloaan. Sovittu aika on nähtävästi jo ohitse. Hän malttaa kuitenkin vielä mielensä ja laittaa itselleen paperossin. Hetken kuluttua näen lasisen oven läpi naisen, joka kadun poikki kiiruhtaa ohiajavan omnibuksen editse ja juoksee suoraan tännepäin. Nyt huomaa hänet herrakin, hän ilostuu ja kilistää tarjoilijaa maksaakseen. Nainen pujahtaa ovesta sisään ja tulee suoraan hänen luokseen. Ne vähän väittelevät, selittävät, ymmärtävät toisensa ja menevät käsikädessä ulos.

Kuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele, että se olisi hän, että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen katsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi tännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota aukeata pikkutoria, Place du Theatre Français’ta. Odottaa vaunujen ohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen takana...

– Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi?

Se, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen, jonka olen täällä joskus tavannut.

– Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu?

Hänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri mitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä sanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että aiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista, ja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa muistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on suomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan.

Meillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme sanomalehtemme taakse kumartuneina.

– Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht’äkkiä. Ne vain kihlautuvat siellä kotona.

– Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani.

Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta suurilla kirjaimilla ilmoituksen:

Kihloissa: ANNA HJELM TOIVO RAUTIO

– Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.

– Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän niitä Pohjanmaan Rautioita?

– En minä häntä tunne.

– Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä kanssa.

– Garçon!

– Joko aiot mennä?

– Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.

Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: »Hôtel du Louvre». Iso rakennus vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.

Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan. Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.

Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn...

Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta ja irvistäviltä.

Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin pääty. Tämähän on Place de la Concorde!... Ja minähän asun Montmartressa!

– Hoo-op!

Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois. Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.

Jos et sinä, niin en minäkään!

Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!

Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia! Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli ja sisar!... Ja häät tietysti samana päivänä!

Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä vaivaa! »Saahan se lukea sen lehdistä!» – Ollaan tietysti ihastuneita sulhaseen ja vävypoikaan.

Olen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten väliä. Yht’äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä Montmartren rinteeltä eteeni »Moulin Rouge.» Se paistaa punaisemmalta kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut siivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen. Ikkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen välissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä. Yksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja läheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset toistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä. Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.

Sinnehän minäkin, juuri sinne – jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän ilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös kaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan valtakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi?

Seisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos naisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat kuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten käänteessä.

– Oh! oh! comme c’est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan ulompana seisovasta ryhmästä.

Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi kehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani.

Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin. Mieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut »tuhannesta ja yhdestä yöstä», maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä, mutta jonne »Sesam» aukaisee oven.

Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä. Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat sähkölamput.

Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran, silmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja pienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne ja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja yht’äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä. Mutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja kohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa puristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä olentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet leimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä ja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea...

Ilma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina ... ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä ... niinkuin nousisi savu parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista.

Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen, kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät koskettavat minua tungeskellessaan ohitseni.

Vaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä ja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja jalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä.

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä omat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis virta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi olemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille, lepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä tahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta kuolemasta!

En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien kiusat.

Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka minua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä ajoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät uudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden, epäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta minä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa herättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian mehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä täällä lieneekin.

Editseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on vartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot, melkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen. Ei ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku on yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on kiinnitetty sininen viaton orvokki.

Hän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran hän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua kyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan tanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas takanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan kasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni kauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt.

Hän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen tavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen seikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein olin romaaneissa lukenut.

En heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen taakseen seisomaan.

Luontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja kysyy:

– Te ette tanssi?

– Valitettavasti en tanssi.

– En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa?

Hän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen pyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen.

Hänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta.

Palvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini paperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei huoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa kotona.

– Te tietysti tulette luokseni tänään?

Kun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo onnekseni.

– Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä siemauksella.

– Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän. – Te jäätte koko yöksi luokseni?’ Vai mitäs’

– Koko yöksi.

Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen, vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.

Miksi minua yht’äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois täältä?

Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.

Ulkona on sill’aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.

Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä.

Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:

– Ihan likellä, ihan likellä!

Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.

– Suutele minua, ystäväni!

Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys, hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran pyytämättä.

Ja miten siinä kaasuliekki yht’äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee.

Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia, laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.

Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.

Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.

Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.

Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni, suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen, mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.

– Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.

Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän vielä päivänsä päättänee?

– Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?

– Kun sinä olet niin kaunis...

Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian tulemaan.

– Pian, pian, joudu nyt!

Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.

Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa, että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?’ Hän ei inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen. Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.

Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.

Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon, että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.

– Oliko hän kaunis?

– Ei niin kaunis kuin sinä.

– Rakastitko häntää

– Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä.

– Rakastikos hän sinua?

Ja ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle uskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä.

– Miekkailitteko te?

Me olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen.

– Sinä kostit! – On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja kysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista.

– En, minä rakastan nyt sinua.

– Niin, hetken vain.

– Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit Suomessa.

Hän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän elämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois, pois kauas Pariisista.

– Mutta miksi sitten elät näin?

– Minun täytyy.

Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään, hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli, kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa on. Me olemme kuin vastanaineet.

– Niin, niin, me leikimme vastanaineita!

Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni, ja kun kävelemme bulevardeilla...

– Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?’

– On siellä bulevardejakin...

Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen, joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin »chic»?

– Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?

– Kyllä, paljonkin.

– Vie minut sinne, rakas, oma kultani... Lähdetään heti paikalla ... huomenna jo!

Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!

– Niin, niin, pieni talo ... niinkuin maalla...

Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.

Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen, alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni: »Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!» Mutta sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.

Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin vuoteen reunaa suinkin ulottuu.

Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.

Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta, että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se, jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.

Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän sitä, että hän ehkä on sill’aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti huutaen olen hypähtänyt istualleni.

– Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!

En uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä toistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla, kuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja ja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun onnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan tällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä samasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Ja yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä, kotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta, neitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea kuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen kuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä, iäksi kadotettua!

Mutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee, nyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa hänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen unensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä äärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä hänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla. Puolihorroksissa puristaa hän minua itseensä:

– Minä rakastan sinua ... rakastan sinua ... minulla oli painajainen ... suutele minua! ... suutele minua!...

Hän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna hellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en tahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä.

Kynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen olutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen tähtensä elänyt viime aikoina. Yht’äkkiä ei hän minulle näytä olevan muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella yhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä ihmeestä on yht’äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin? Maailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti niinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä hellävaroen ja nivelien koskettaa.

Alkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa rauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo tunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja sametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja loimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan edestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi ja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko paistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään, hervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta valoa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat oienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu pieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto piirre.

En ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät laimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on rutistunut.

Alan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja pyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät savessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus likainen.

Kun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä.

– Joko menet? kysyy hän.

Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa, jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä:

– Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa, kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi toisistamme.

Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja, minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi.

Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen soittoa.

– Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan rappusissani.

Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen kupolit kimmeltävät.

Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja laskeutumaan uudelleen levolle.

Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja puhdistetuilta jostain pohjamudasta. »Pyh!» sanon minä taas ajatellessani Annaa. »Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen syvemmälle ulottuneetkaan!» Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta.

Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena kuin se annetaan!

Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä, samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin.

Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky. Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä. Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin varminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren kuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja kalastelee.

Siinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon. Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot soivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin maata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani tuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen huoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään, suutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen mieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni nurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen.

Mutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on joku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu vääntävän avainta lukostaan.

Miksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä päästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin pettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja yksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni?

Mutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä elinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan, – aina olen haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan, – aina on näkyvä vesileima läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.