Yön kylmä tuuli (1931)

Yön kylmä tuuli Kirjoittanut Charles Leconte de Lisle

Suomentanut Kaarlo Sarkia.

Yön kylmä tuuli käy, käy läpi tyhjäin puitten

ja varvun kuivuneen se joskus katkaisee,

kuin kääriliina lumiaava aukenee

maan yli aution ja yli haudatuitten.

Yömustin rivein käy tie korppiparvien

maan pintaa viistäen, taa taivaanrannan jäisen.

Ja koirat aukaisseet on kummun yksinäisen

ja hampain taistelee nyt luista kuolleitten.

Maan alla vainajain ma vaikertavan kuulen.

Oi kalvaat asujat yön päättymättömän,

mi muisto häiritsee unenne sikeän,

mi itkuun katkeraan viel’ avaa jäisen huulen?

Unohtakaatte! On jo sydämenne maa.

Pois suonistanne vuos jo elon lämpö, veri.

Oi kuolleet onnekkaat, kun madot luunne peri,

elämää muistakaa ja pitkään nukkukaa!

Ah, kätköön vuoteenne kun vaipua saan syvän

kuin orjasoutaja, min raudat katkaistiin,

niin riemuiten nään sen, mi minuks sanottiin,

taas tomuun yhteiseen, mist’ on se, yhdistyvän.

Oi unta! Vaikenee yön varjot, vainajat.

Käy tuuli. Kuuntelen vain koirain ponnistusta.

Soi, luonto armoton, sun huokaukses musta,

sa sydän haavainen vain nyyhkit, valitat.

Vait! Taivas kuuro on, maa sua halveksuu.

Jos toipua et voi, miks tuhlaat kyyneleitä?

Kuin susi kuoleva sa kärsimykses peitä

ja kiinni tikariin käy verisenä suu.

Viel’ yksi kidutus, viel’ yksi taisto vain.

Oon poissa. Kitaan maan vain rahtu lihaa putoo

Ja unhon ruoho yli haudan peitteen kutoo

yli suuren turhuuden iäti rehottain.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.