Yön kertomus
| Yön kertomus. Kirjoittanut Reitto Stenfors |
Rakas on mulla synnyinmaa Suomi,
Rakkaampi on mull’ äitini kieli,
Rakkahin on tok ystäväni viel’.
Yrjö.
Öinen taivas levitti kaarevan kupunsa tällä puolen horisonttia. Avaruuden ijankaikkinen väljä lepäsi peljättävänä valtamerenä, jossa pilvein lomat osoittivat mittaamatointa syvyyttä, "....:n" kaupungin ylitse. Joku yksinäinen ajokuski oli ainoa olento, jonka saattoi nähdä uhkaavan taivaan ja varjotun maan välillä. Seudun hiljaisuus huokaili syvintä untansa. Meren kaukainen kohina saattoi kuulua kahden nuorukaisen korviin, jotka kaksinaan istuivat eräällä puiston istuimella, kasvonsa käännettynä merta kohden. He istuivat käsikädessä, veljellisessä yhteydessä; ja tosiaan he olivatki veljekset: sama synnyinmaa oli heidät molemmat kasvattanut. He olivat ääneti. He puhuivat ainoastaan tunteillaan, eikä äänellään. Silloin, tällöin saattoi muutama syysilmaan hajoava ääni kuulua heidän huuliltaan, joka vastattiin yhtä hiljaisella äänellä.
– ”Alfred, eikö runoilia ole lausunut oikein sanoissaan: enempi kuin elää, on rakastaa?”
– ”Ei milloinkaan ole saksilais-ministreli, eikä valessilais-bardi lausunut ylevämpää lausetta, kuin runoilia, joka sen on lausunut.”
– ”Ja mikä voi olla vahvempi rakkautta. Vuoret, eikä meret ei voi asettaa estettä rakkaudelle; sallimuksen timantti-kovia sääntöjä hän väistää ja itse kuolema ei voi estää toisen rakastamasta toista!”
– ”Oikein sanoit, Yrjöseni! nuoressa rinnassais on jo ylevämpiä tunteita, kuin monenkaan vuosista vanhentuneessa; vaan vastaa minua isänmaan nimessä, rakastatkos.....?”
– ”Sinuako Alfredini? Voitko epäillä? kaikki mitä pyhänä pidetään otan todistajaksi siihen!”
Ihana hymyileminen nousi A:n huulilla. Hän veti Y:n vasten rintaansa ja aloitti:
”Erehdyt ystäväni, että minua rakastat, tiedän kysymättäkin, vaan rakastatkos synnyinmaatamme ja äidinkieltämme? Katsele, tässä näet synnyinmaamme edessäsi, kaikessa syysmukavuudessaan. Kumpiko olisi sinulle ihanampaa, istua eteläisten viikuna-puiden suojassa, eli täällä pohjoisissa saloissamme; kuunnella etämpänä lännessä germannilaista puhetta, eli kotimaamme sangair-kieltä? Isänmaan ja ystävyyden nimessä vastaa:
- Yrjö:
- ”Rakas on mulla synnyinmaa Suomi,
- Rakkaampi on mull’ äitini kieli.
- Rakkahin on tok’ ystäväni viel’!”
Jalouden kirkas loiste säteili Y:n silmissä. Kumppaninsa A. veti hänet kokonaan rintaansa vastaan. Ystävyydestä hehkuili molempien nuori rinta toisilleen. Äänensä ei ilmaissut enään enempää. Korkeemmat tunteet karkoittivat hetkeksi äänenki heidän väliltään. Jalompi tunne yhdisti heidät kokonaan: he laskivat huulensa toisilleen. Oi autuas hetki!! Kirkkaana loisti lemmen liekki heidän kasvoillaan. He suutelivat rakkauden suuteloa yhteisen isäinmaansa, yhteisen äidin kielensä ja ystävyytensä eestä. Itse kunkin kiirehti ijankaikkisen pimeyden pohjasta pilven syrjälle, ollakseen todistajana heidän ystävyydestään. Hetkeksi valaisi hän seudun; hetki kului ja hän kiirehti taasen entisille majoilleen, synkiäin pilvein taakse.
Eläköön Suomi, eläköön kannelkieli!
Lähde: Sanomia Turusta 10.2.1871.