Yöllisiä lehmäkauppiaita
| Yöllisiä lehmäkauppiaita. Kirjoittanut Otto Tiuppa |
Juutalainen Mooses Segert oli varakkain kauppias pienessä S:n kaupungissa. Hän olikin aina valmis ostamaan ja myymään kaikenlaatuista tavaraa, joten maalainenkin kaupunkimatkallaan ensiksi kiiruhti katsomaan mitä hyvää sillä vanhalla Mooseksella oli tarjottavana. Eikä Mooses pitänyt väliä liioin ajasta. Hän oli kaupantekoon valmiina yöllä ja päivällä, pyhänä sekä arkiona, näin ollen täysin omaten tuon tunnetun, rotunsa hyvän ominaisuuden.
Eräänä pilkkosen pimeänä syysyönä aamuyöllä, istui vielä Mooses yksinään huoneessaan savuavan vanhanaikaisen lamppunsa ääressä laskien päivän ansioitaan, sekä suunnitellen tulevaisia kauppahommiaan. Päivällä oli käynyt tavallista huonompi kauppa, vaan kolme neljä maalaista sekä kaupunkilaisista tavalliset kotitarpeessa ostajat. Näin ollen olisi hän mielestään vielä vaikkapa tehnyt jonkinlaiset yölliset kaupat, niin vaarallisia kuin ne olivatkin etenkin tavaroita ostaissa. Monasti ennen oli sattunut että heti seuraavana päivänä ilmestyi poliisi tai nimismies nuuskimaan löytyisikö talossa pitkäkyntisten kauppaamia. Eihän ne tosin koskaan mitään löytäneet, sillä oliko hänellä pakkoa niille näytellä jokaista salaista tavarakammiotaan mutta rettelöitä olivat ne kuitenkin aina valmiit aikaansaamaan.
Äkkiä kuului naputusta ovea takana. Mooses raotti hiukan ovea kuiskaisemalla kysyen: Kuka siellä?
– Kauppatuttavia, herra Mooses, kuului käheä ääninen varovainen vastaus.
– Mitä myyt, vai ostatko?
– Lehmän, oikein lihavan ja suuren! herra Mooses.
Mooses heitti nyt heti vanhan kuluneen sotamiehen sinellin hartioilleen seuraten miestä pihalle. Siellä seisoi pari muuta miestä lehmän vieressä.
– Ai jai! kuinka huono, vanha, pieni ja laiha lehmä, ehätti Mooses heti vaikeroimaan.
– Ei se ole laiha, eikä vanha, herra Mooses. – Koettakaapas.
Mooses koetteli lehmän kylkiä, vatsaa ja niskaa, katsoi suuhun ja sarvia asiantuntijan tarkkuudella, sitten kysäisten: Mitä maksaa?
– Ei ole kallis! Kolmekymmentä markkaa.
Mooses sylkäsi, lähtien kiiruusti rappuja ylös asuntoonsa.
– Hei herra Mooses! Mitä te sitten maksatte? huusivat nyt heti miehet.
– Huono lehmä, kymmenen markkaa, vastasi Mooses.
– Kaksikymmentä viisi. Maksakaa rahat!
– Viisitoista saat, ei enempää!
Miehet kuiskailivat hetken keskenään, myöntyen lopulta antamaan lehmän viidestätoista markasta.
Miesten poistuttua hykerteli Mooses tyytyväisenä käsiään. Semmoisen lihavan lehmän kuin saikin taas niin halvalla, jonka valkonen karvakin kiilsi kuin silkki. – Mutta nyt se oli vietävä varmaan paikkaan, tallin perimäiseen sopukkaan, jossa lautaseinällä eroitettuna ei kukaan tietänyt pilttuita olevankaan.
Ei vähimmin ihmetellyt aamulla karjapiika, hänet käskettäissä lehmää ruokkimaan. Niin kaunis, suuri ja lihava se lehmä oli. Muutaman päivän kuluttua muuttui hänen ihmettelynsä kuitenkin kummastukseksi, huomatessaan lehmään yhä enemmän ja enemmän ilmestyvän ruskeita täpliä ja karvoja. Muuttiko se nahkansa väriä, jota hän ei ollut ennemmin lehmistä huomannut!
Mooses taaskin puolastaan oli tyytyväinen, kun ei lähipäivinä kruunun miehiä näkynyt talossaan: Hyvä kauppa, oikein hyvä kauppa!
Mutta mitä useampia päiviä kului sitä ruskeammaksi lehmä tuli. Karjapiika juoksi lopulta hädissään Mooseksen luokse, valitellen miten valkoisesta lehmästä alkoi tulla kokonaan toisvärinen.
Mooses kiiruhti katsomaan. Suu auki silmät selällään hän kynääsi korvallistaan toisenkin kerran:
– Koiran juoni, koiran juoni, mutta missä tarkoituksessa? Hän silitti lehmää. Sormet tulivat valkoseksi: Ah! saakeli.
Karjapiika seisoi vieressä surkean näkösenä. Sitten löi hän äkkiä käsiänsä yhteen huudahtaen: Ja kun se vielä on vallan meidän entisen Helunan näkönen!
– Mitä, mitä... hoki Mooses: Entisen Helunan näkönen!... Mitä sanot?... Häh!
– Niin, vastasi karjapiika: heti kun tämä ilmestyi, seuraavana päivänä huomasin Helunan hävinneen navetasta! Luulin...!
– P-le! kirosi Mooses: Onko Heluna sitten pois?
– Minä luulin – lisäsi karjapiika – että Heluna olisi myyty!
Mooseksen raivolla ei ollut enään rajoja. Hän hyppi tasajalassa, kirosi, ulvoi ja huusi, harmaata tukkaansa repien ja kiskoen:
– Kirotut varkaat, roistot ja konnat...! Ne ovat Helunan varastaneet, sitten maalanneet minulle itselleni myyneet! Oman Helunani myyneet!
Mooses oli leikillinen mies, niin hauska leikinlaskia kuin juutalainen ikinä voi olla, mutta jos joku koiranhammas joskus jälkeenkin päin uskalsi tästä lehmäkaupasta mainita, ei hän siitä hetkestä ollut enään Mooseksen ystävä.
Lähde: Työmies 23.1.1905.