Yöllä
| Yöllä. Kirjoittanut Saima Grönstrand |
Korkeana kohoaa talo rannalla. Se on pimeä ja synkkä, vaikka kuutamon hopeaa valuu viljalti katolle, seinille, ikkunoille. Se on synkkä, raskas rakennukseltaan, se näyttää autiolta, niinkuin asukkaat olisivat paenneet eli sulkeutuneet umpio vien taa peläten, kammoten jotain.
Yhdestä ainoasta ikkunasta nurkalla näkyy kuitenkin kuin heikko valon hohde, punertava ja salaperäinen. Se tulee sisästä, mutta ulkoa luo täysikuu kirkasta, levollista valkeuttaan sillekin ikkunaan.
On melkein hiljaista, yön ääniä ei kuulu. Tuuli ainoastaan kiertelee rauhatonna korkeata asuntoa ja vetää tuontuostakin pitkiä huokauksia piipuissa ja ilmareijissä. Puiden alastomat oksat narahtelevat joskus tuulen vastatusten lyödessä. Muuten on aivan hiljaista, yön äänettömyys lepää mailla.
Ja sitä kestää kauvan, monta tuntia, jotka olisivat voineet tuntua ijankaikkisilta valvovasta. Kaikki olisi ollut kuin kuollutta jo, ellei kuu verkalleen väistynyt laellaan ja tuuli hohaillut haparoidessaan ikkunan ympärillä, josta punertava valo häämöitti.
Pitkä tie kulki luikertaen talon ohi ja katosi mustan metsän rintaan. Nyt sieltä pimennosta kuului niinkuin kavion kopsahdus – sitte hevosen astuntaa – ja nyt ilmestyi kuutamoon ratsastaja. Tummaa metsää vasten erottui selvästi kookas, valkeaan vaippaan puettu haamu ja ratsu yhtä valkonen kuin kuutamo itse. He lähestyivät astellen. Hevon pitkä harja lainehti kaulalla ja valui melkein maahan, kun se pää taivuksissa otti tasaisia askeleitaan. Miehen mahtava vartalo notkui ratsun liikkeiden mukaan. Hän tuijotti syvämielisenä eteensä, oikea käsi puuskassa.
He lähenivät synkkää taloa rannalla yhtä levollisesti kuin matkamies vieraan majaa. Ja kuitenkin...
Talon kohdalle tultua nosti hevonen hiukan päätään ja päristi hiljaa niinkuin olisi tuntenut outoa hajua. Hevonen pysähtyi.
Ratsastaja kohotti silmänsä ikkunaan, johon punanen valo kuumotti ja katsoi siihen kauvan. Katseensa oli totinen ja syvä, niin syvä, ja kuitenkin sanomattoman lempeä, pohjaa myöten hyvyyttä täynnä. Loppumaton, ikuinen rakkaus säteili siitä, kun se katsoi ylös himmeään ikkunaan ja suunsa ympärillä lepäsi hellin sääli.
Sitte hän taas painoi päänsä alas, ratsu nosti voimakkaan jalkansa ja lähti verkalleen astumaan. Miehen vartalo huojui käynnin mukaan ja vaipan lieve hulmusi tuulessa. Mutta hän katsoi miettivänä eteensä.
Metsän rintaan katosi taas leveärintainen ritari valkosella ratsullaan ja jatkoi taukoamatonta matkaansa maailman ympäri.
Punanen valo loisti vielä himmeästi yksinäisestä ikkunasta, mutta huoneessa lepäsi ruumis. –
Kuolema oli luonut silmäniskun ikkunaan.
Lähde: Työmies 14.3.1896.