Yökulkijan kohtaus

Yökulkijan kohtaus. Kirjoittanut Emil Lindahl

Yksin mä värjötin äärellä elämän aution erämaan, –

ei edes viittonut luoksensa vieraan vilkkuva liesi.

Nietosta maailman pilkan ja puutteen sieluni sai vaan

kahlata, kunnes se kohtasi yössä sun kulkurintiesi.

Vaikersi routainen tanner sun öisien askeltes alla...

Katseesi kaihessa äkkäsin kohtalon kirousmerkin.

Sielusi nuoria silmuja suuteli syksyinen halla. –

Ryöstetty sultakin oli siis kevätyö-hetkesi herkin!

Kohtalo! Ah, miten tunsin ma kohtaasi katkeran vihan.

Elämän puhtaat päärlyt sa turmelet, tallaten lokaan.

Sieluni, runneltu kamppailukenttänä hengen ja lihan,

tunsi kun työnsit sa taas verihaavoihin ohdakeokaan!

Sinä siis vieläkin onnettomamp’ olit. Tunsi mun tuntoni

tarpeen tarjota lohduksi sulle se hellyys ja hyvyys,

sieluni syvimpään soppeen min kätkin mä silloin kun kuntoni,

kaikkeni uhkasi ahmata yötieni saastojen syvyys!

Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.