Yö Augsburgissa.
(Suomennos Snoilskyn runosta En natt i Augsburg.)
Kirjoittanut Carl Snoilsky


Augsburgin kuljen katuja
Ja paistaa kuu,
Mun varjon’ musta seinissä
Huoneitten kuvastuu.
Unehen vanha vaipunut
Ol’ kaupunki,
Kuu kattoja ja päätyjä
Valjusti valaisi.
Nuo synkät pienet ikkunat
Ja koristeet
Ajoilta Goottein ammoiset
Ja kuluneet.
Nuo porttiholvit haaveiset,
Suu avollaan,
Mun muistuttavat miehehen:
Oot vieras vaan.
Mut kun ma hiljaa harjaillen
Torille käyn,
Näen vaipuneilta vuosilta
Tään oudon näyn:
Keskellä paikan aution
Kuin haudoistaan
Mua vastaan polvi kadonnut
Käy nousemaan.
Ne vaeltaa siinä joukottain,
Ylhäiset, alhaiset,
Kaupungin raati, porvarit
Ja nuoret neitoset.
Mut keskellänsä korkeinna
Nään ratsahin
Kuvana voiman, lempeyden
Mä jalon ritarin.
Nost’ äiti lapsen olalleen
Ja osoitti:
Kas tuossa urho Pohjolan,
Mi Saksan pelasti.
Näin lippujensa liehuvan
Paisteessa päivyen,
Ja sorron yöstä koittavan
Näin kansain vapauden.
Ja kansat apuun sankarin
Ne turvasi
Ja etehensä kukkia
Ne sirotti.
Mut näky haihtuu – autio
On kaupunki,
Taas yksinäisen tietä vaan
Kuu valaisi.
Vaan yksin enää ollut en,
En vieraskaan,
Vaan kansalaiseks’ kohonnut
Tään saman maan.
Niin totta näet kun isien
Ei ole maa,
Vaan tilkka multaa mustoa,
Mu katoaa;
Niin totta kuin perinnöksi
Mull’ annettiin,
Mitä kesken suurten miehien
Suurt’ aateltiin,
Niin totta pala maatani
Ol’ seutu tää,
Min’ Kustaa jalo kuningas
Valloitti lemmellään.


Lähde: Uusi Kuvalehti n:o 12 joulukuulla 1894.