Wolmar Styrbjörn Schildt’ille Heinäkuun 31 p. 1890
| Wolmar Styrbjörn Schildt’ille Heinäkuun 31 p. 1890. Kirjoittanut Karl Jacob Gummerus |
- Kirkkâna nousê tâskin pæivæn koi
- Ja sûtelêpi sulo So˙meamme,
- Ja metsæ to˙ksû, kenttæ vihannoi,
- Ja lintuin laulu soipi lâksoissamme.
- Kaikk’ on, kuin takâ vo˙situhanten
- Silmæisi meitæ pæivæ muinoinen.
- Kaikk’ on kuin ennen... Eipæ kuitenkân!
- Miss’ ennen râkûs kulki korpiansa
- Ja pimeytân peitti eræmân,
- Joss’ asui vo˙rten lo˙liss metsækansa –
- Sîn on nyt mâ, mi to˙lla sâtu on,
- Ja kansa, pæ^ssyt pæivæn valohon.
- Sitkênæ on se kæynyt ratânsa
- Taistellen lo˙nnon, metsænpetoin kanssa;
- Se taipui, mut kuin teræs joustava
- Se so˙reni, kæv’ ulos lo˙listansa
- Ja yltæ^n rîsui ruman râkûden
- Ja ryhtyi hengen viljelyksehen.
- Jo paimentorvi kankahilla soi,
- Ja kirves kâsi koivut vo˙ristoissa,
- Ja aura kenttæ^n vakojansa loi,
- Ja Væinøn kannel kaikui lâksoloissa.
- Kuin ennen nousi pæivæ loistossân,
- Mut næki ûden kansan, ûden mân.
- Kyll’ usein korjas halla viljan sen,
- Usêsti mėkkân vaihetettîn aura,
- Lėkkeihin julmain vihollisien
- Savuna haihtui auma, haitui saura,
- Ja æidin kuihtuneilta rinnoilta
- Usesti tempas lapsen To˙nela.
- Mut alla sorron, alla vaivojen
- Ei næ^ntynyt tæ^ kansa, So˙men kansa;
- Se uskoi, toivoi – sînæ voima sen....
- Se uskô, toivô nytkin voihkuissansa,
- Ja syvællæ sen sydæmessæ soi:
- ”Vėl ûsi pæivæ kaikki mûttâ voi”.
- Tø˙tæ teit sa, jalo vanhus, So˙menmâsi kunniaksi,
- Mitæ ajatella tėsit, uhrasit sen parahaksi.
- Sitæ kîtoksensa sulle So˙mi isænmâsi antâ. –
- So˙kôn Herra hedelmiæ runsahia lempes kantâ.
Lähde: Keski-Suomi 2.8.1890.