Wolmar Styrbjörn Schildt’ille
| Wolmar Styrbjörn Schildt’ille. Heinäkuun 31 p. 1890. Kirjoittanut Karl Jacob Gummerus |
- Kirkkaana nousee taaskin päivän koi
- Ja suuteleepi sulo Suomeamme,
- Ja metsä tuoksuu, kenttä vihannoi
- Ja lintujen laulu soipi laaksoissamme.
- Kaikk’ on, kuin takaa vuosituhanten
- Silmäisi meitä päivä muinoinen.
- Kaikk’ on kuin ennen... Eipä kuitenkaan!
- Miss’ ennen raakuus kulki korpiansa
- Ja pimeyteen peitti erämaan,
- Joss’ asui vuorten luoliss’ metsäkansa –
- Siin’ on nyt maa, mi työllä saatu on
- Ja kansa päässyt päivän valohon.
- Sitkeenä on se käynyt rataansa
- Taistellen luonnon, metsänpetoin kanssa;
- Se taipui, mut kuin teräs joustava
- Se suoreni, käv’ ulos luolistansa
- Ja yltään riisui ruman raakuuden
- Ja ryhtyi hengen viljelyksehen.
- Jo paimentorvi kankahilla soi,
- Ja kirves kaasi koivut vuoristoissa,
- Ja aura kenttään vakojansa loi,
- Ja Wäinön kannel kaikui laaksoloissa.
- Kuin ennen nousi päivä loistossaan,
- Mut näki uuden kansan, uuden maan.
- Kyll’ usein korjas halla viljan sen,
- Useesti miekkaan vaihetettiin aura,
- Liekkeihin julmain vihollisien
- Savuna haihtui auma, haitui saura,
- Ja äidin kuihtuneilta rinnoilta
- Useesti tempas lapsen Tuonela.
- Mut alla sorron, alla vaivojen
- Ei nääntynyt tää kansa, Suomen kansa;
- Se uskoi, toivoi – siinä voima sen...
- Se uskoo, toivoo nytkin voihkuissansa,
- Ja syvällä sen sydämessä soi:
- ”Viel’ uusi päivä kaikki muuttaa voi”.
- Työtä teit sa, jalo vanhus, Suomenmaasi kunniaksi,
- Mitä ajatella tiesit, uhrasit sen parahaksi.
- Siitä kiitoksensa sulle Suomi isänmaasi antaa. –
- Suokoon Herra hedelmiä runsahia lempes kantaa.
Lähde: Turun Kuva-Lehti 10.8.1890.