Vuonna 2000: Yhdeksästoista luku
| Kahdeksastoista luku | Yhdeksästoista luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Kahdeskymmenes luku |
Tavallisilla kävelymatkoillani pistäysin eräänä aamuna Charlestownissa. Muutokset, joita vuosisata oli saanut aikaan tässä kaupunginosassa, olivat liian monilukuiset ja suuret kerrottaviksi. Erityisesti herätti huomiotani, että vanha valtion vankila oli kadonnut.
»Se on hävitetty jo ennen minua, mutta olen kuullut siitä kerrottavan», sanoi tohtori Leete, kun mainitsin asiasta aamiaista syödessämme. »Meillä ei ole enää vankiloita. Kaikki atavismin tapaukset hoidetaan sairaalassa».
»Atavisminko tapaukset!» huudahdin ihmeissäni.
»Niin», vastasi tohtori Leete. »Ainakin puoli vuosisataa sitte ja luullakseni jo aikaisemminkin lakattiin näitä onnettomia rankaisemasta».
»En ymmärrä, mitä tarkoitatte», sanoin. »Atavismiksi kutsuttiin meidän aikakaudellamme sitä, kun jossakin elävässä henkilössä esiintyi erittäin selvästi joku hänen esivanhemmissansa tavattu erityinen piirre. Tarkoitatteko, että rikoksia pidetään nykyjään tällaisina esi-isien aikaisemmasta menettelystä johtuvina ilmiöinä?»
»Pyydän anteeksi», vastasi tohtori Leete hymyillen puoleksi leikillisesti puoleksi hyvittelevästi, »mutta kun kysytte noin suoraan, täytyy minun tunnustaa, että niin teemme».
Olin kuullut jo niin paljon seikkoja, jotka osottivat jyrkkää eroa yhdeksännentoista- ja kahdennenkymmenennen vuosisadan siveyskäsitteiden välillä, että olisi ollut mieletöntä loukkautua tohtori Leeten sanoista. Ja jos ei tohtori olisi puhunut niin anteeksipyytävällä äänellä eikä rouva Leete ja Edit näyttäneet niin kiusallisesti hämmästyneiltä, en varmaankaan olisi punastunutkaan, kuten nyt kävi, kun vastasin:
»Minulla ei tosiaankaan ole ollut syytä ylpeillä aikalaisistani, mutta totta puhuen – –»
»Mehän teidän aikalaisianne olemme, herra West», kiirehti Edit keskeyttämään. »Aikalaisia ovat ne, joiden joukossa eletään, ja koska elätte meidän keskuudessamme, olette te aikalaisemme».
»Kiitos, neiti! Koetan ajatella samalla tavalla kuin te», vastasin, ja mieliharmini katosi heti, kun näin hänen katseensa. »Olenhan sitäpaitse kasvatettu Kalvinin uskoon», jatkoin nauraen, »joten minun ei tarvitsisi laisinkaan ihmetellä väitöstä, että rikokset ovat isien perintöä».
Tohtori Leete jatkoi:
»Itse asiassa emme suinkaan käytä sanaa atavismi viitataksemme sillä teidän aikalaisiinne – Edit suokoon anteeksi, että käytän sitä sanaa – emmekä suinkaan tahdo väittää, että pidämme, aineellista edistystä lukuunottamatta, itsiämme parempina, kuin silloiset ihmiset olivat. Teidän aikakaudellanne johtui ainakin yhdeksäntoista kahdeskymmenesosaa rikoksista – jos käsitämme sanan laajimmassa merkityksessään ja otamme lukuun kaikki hyljättävät teot – yksityisten erilaisista varallisuussuhteista. Köyhiä ajoi puute rikoksiin, rikkaita taas suuremman voiton toivo sekä halu pitää ennen voittamansa omaisuuden. Kaiken rikoksellisuuden aiheuttajana oli joko suoraan tai välillisesti rahan himo. Rahan omistaminen merkitsi silloin kaiken hyvän omistamista. Se oli sen myrkyllisen rikkaruohon juuri, jota lainsäädäntö-, tuomioistuin-ja poliisikoneistonne tuskin voi estää tukahduttamasta sivistystänne tykkänään. Kun asetimme kansan kaiken omaisuuden yksinoikeutetuksi isännäksi ja takasimme jokaiselle yksilölle riittävän toimeentulon, poistimme samalla toisaalta kaiken kurjuuden ja estimme toisaalta varallisuuden kasaantumisen. Siten revimme juuret siltä myrkylliseltä kasvilta, joka loi varjoaan koko teidän yhteiskuntanne ylitse, ja se kuivui kuten Joonaan kurpitsa yhdessä ainoassa päivässä. Se suhteellisesti pieni määrä rikoksia, mikä ilmestyi henkilökohtaisina väkivaltaisuuksina ilman että voitonhimo oli vaikuttimena, rajoittui jo teidän aikakaudellanne ainoastaan valistumattomiin ja eläimellisissä oloissa eläviin ihmisluokkiin. Nykyjään, jolloin kasvatus ja hyvät tavat eivät enää ole muutamien harvojen etuoikeuksia, vaan kaikkien yhteisomaisuutta, kuullaan tuskin puhuttavankaan moisista hirmutöistä. Käsittänette siis, minkätähden käytämme sanaa atavismi, kun puhumme rikoksista. Teemme niin, koska melkein kaikilta niiltä eri rikoksilta, mitä te tunsitte, nyt puuttuu varsinaisia syitä. Jos niitä siitä huolimatta sattuu, voidaan ne selittää ainoastaan esi-isiltä perittyjen luonteenominaisuuksien sairaloisina ilmauksina. Te kutsuitte henkilöitä, jotka varastivat ilman varsinaista syytä, kleptomaaneiksi ja piditte vääränä rangaista heitä samoin kuin muita varkaita. Menettelitte todellisten kleptomaanien suhteen aivan samoin, kuin me menettelemme atavismin uhrien kanssa. Me surkuttelemme ja säälimme heitä sekä asetamme heidät tarkan, mutta lempeän valvonnan alaisiksi».
»Teidän oikeuslaitoksillanne lienee helppo työ», huomautin. »Kun ei teillä ole varsinaista yksityisomaisuutta, ei liikeriitoja kansalaisten kesken, ei kiinteimistöjä jaettavina eikä velkoja perittävinä, ei teillä myöskään voi olla näistä johtuvia käräjäjuttuja, ja kun ei täällä myöskään ole toisen omaisuuden anastamisesta johtuvia rettelöitä sekä ainoastaan aniharvoja rikoksia, ette luullakseni ensinkään tarvitse tuomareita ettekä asianajajia».
»Asianajajia meillä ei ole ainoatakaan», vastasi tohtori Leete. »Kun kansan ainoana tarkoitusperänä riita-asioissa on saada totuus selville, olisi peräti typerää laskea asiaan osallisiksi henkilöitä, joiden ainoana tehtävänä on saada se sotketuksi ja peitetyksi».
»Kuka sitte puolustaa syytettyjä?»
»Jos hän on syyllinen, ei hän tarvitse puolustajaa, sillä hän tunnustaa useimmiten syyllisyytensä itse», vastasi tohtori Leete. »Syytetyn vastaus syytökseen ei ole meillä enää pelkkä muotoseikka, kuten teillä, vaan se vaikuttaa ratkaisevasti asian päätökseen».
»Ette kai tarkoittane, että syytetty julistetaan vapaaksi, jos hän väittää olevansa syytön?»
»Sitä en tarkoita. Ketään ei syytetä yksinomaan epäluulojen perusteella, ja vaikka hän kieltääkin, jatketaan tutkintoa siitä huolimatta. Mutta näin käy ainoastaan aniharvoin. Useimmiten syytetty tunnustaa. Jos hän valhettelee ja todistetaan sittemmin selvästi syylliseksi, tuomitaan hänelle kaksinkertainen rangaistus. Valhetta kuitenkin kammotaan niin syvästi, että ani harvat rikolliset koettavat sen avulla pelastua».
»Sepä on kummallisinta, mitä olen tähän asti kuullut!» huudahdin. »Jos valhe on joutunut pois käytännöstä, on täällä tosiaankin »uusi taivas ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu», kuten profeetta on ennustanut».
»Samoin uskovat monet muutkin nykyjään», vastasi tohtori. »He väittävät, että elämme tuhatvuotisessa valtakunnassa, ja paljon onkin seikkoja, jotka näyttävät puolustavan tätä väitöstä. Mutta suotta te sitä ihmettelette, että valhetteleminen on kadonnut maailmasta. Ei siinä ole mitään ihmeteltävää. Olihan valhe jo teidänkin aikakaudellanne harvinaista samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvain henkilöiden kesken. Pelosta johtuva valhetteleminen oli arkuuden merkki ja petosta tarkoittava valhe keinottelun välikappale. Ihmisten erilainen taloudellinen asema ja voiton himo jakoivat lakkaamatta palkintoja valhettelijalle. Mutta siitä huolimatta kammoivat jo silloin valhetta kaikki ne, joiden ei tarvinnut pelätä eikä koettaa pettää toisiaan. Kun nykyjään olemme kaikki samanlaisessa taloudellisessa asemassa, kun ei kenenkään tarvitse enää pelätä toistansa eikä kukaan voi vähintäkään hyötyä toisen pettämisestä, on valheen kammominen käynyt niin yleiseksi, että nekin, jotka jossakin suhteessa ovat rikoksentekijöitä, alentuvat, kuten sanottu, ainoastaan aniharvoin valhettelemaan. Jos syytetty kuitenkin turvautuu valheeseen, määrää tuomari kaksi toveriaan selittämään asiaa. Toinen näistä puolustaa syytettyä, toinen koettaa saada selville todisteita hänen syyllisyydestään. Kuinka vähän näillä miehillä on yhtäläisyyttä teidän aikanne palkattujen syyttäjäin ja puolustajain kanssa, jotka jo ennakolta ottivat tehtäväkseen joko syytetyn vapauttamisen tai langettamisen, huomaatte siitä, että tutkinto on alettava alusta, elleivät molemmat tule aivan yksimieliseen päätökseen syytöksen suhteen. Jos jomman kumman menettely edes hiukan vivahtaisi puolueelliselta, pidettäisiin sitä tavattomana häpeänä».
»Ovatko siis sekä syyttäjä että puolustaja myöskin tuomareita?» kysyin.
»Ovat. He vuorottelevat näissä toimissa. Toisinaan he ovat tuomareina, toisinaan syyttäjänä tai puolustajana. Mutta olkootpa he missä näissä toimissa tahansa, tulee teidän aina pysyä puolueettomina. Menettelemme itse asiassa samoin, kuin oikeusistuin, jossa on kolme tuomaria, kukin koettaen valaista asiaa omalta näkökannaltaan. Jos he kaikki ovat asiasta yhtä mieltä, voimme täydellä syyllä otaksua, että päätös on niin lähellä totuutta, kuin ihmiset yleensä voivat päästä».
»Oletteko siis poistaneet valamiehet?»
»Ne olivat tosin paikoillaan teidän aikakaudellanne, jolloin oli palkattuja asianajajia, lahjoja ottavia tuomioistuimenjäseniä sekä tuomareita, jotka usein olivat riippuvassa asemassa. Mutta nyt ovat valamiehet tarpeettomia. Ei ole enää mitään syytä, joka saisi tuomarin toimimaan muussa tarkoituksessa, kuin saadakseen selville totuuden».
»Miten tuomarit valitaan nykyjään?» kysyin.
»Hekin ovat kunniakkaana poikkeuksena säännöstä, että kaikki henkilöt saavat vapauden toimestaan neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina. Presidentti nimittää joka vuosi tuomareiksi tarpeellisen määrän tämän ikärajan saavuttaneita henkilöitä. Nimitettyjen lukumäärä on tietysti aivan vähäinen ja toimesta johtuva kunnia siksi suuri, että sen katsotaan täysin korvaavan täten syntyvän palvelusajan pitennyksen. Tuomarintoimesta voidaan tosin kieltäytyä, mutta niin käy ainoastaan aniharvoin. Valitun toimintakausi on viisi vuotta, eikä häntä voida valita sen jälkeen uudelleen. Korkeimman tuomioistuimen jäsenet, joiden on valvottava lakien noudattamista, valitaan tuomarien keskuudesta. Jos tässä virastossa tulee joku paikka avonaiseksi, valitsevat sinä vuonna eroamisvuorossa olevat tuomarit siihen jonkun toverinsa, jonka palveluskausi ei vielä ole lopussa. Se on heidän viimeinen tehtävänsä, ja he äänestävät toimeen henkilöä, jonka luulevat siihen parhaiten kykenevän».
»Kun ei kertomuksestanne päättäen ole enää mitään sellaisia toimia, joissa tuomari voisi käytännöllisesti valmistua virkaansa, niin ryhtynevät he harjoittamaan ammattiansa suoraan lainopillisesta tiedekunnasta päästyään», sanoin.
»Ei ole enää lainopillisia tiedekuntia», vastasi tohtori hymyillen. »Erityistä lakitiedettä ei myöskään ole. Vanha yhteiskuntajärjestelmä monimutkaisine sotkuisine suhteineen tarvitsi mutkallisia ja venyviä lakeja, jotka vuorostaan vaativat selityksiä. Mutta nykyisen johdonmukaisen järjestelmän vallitessa tarvitsemme ainoastaan muutamia täysin selviä ja yksinkertaisia lakimääräyksiä. Kaikki ihmisten väliset keskinäiset suhteet ovat paljoa yksinkertaisempia, kuin teidän aikakaudellanne. Senpätähden emme tarvitsekkaan enää hiuksia halkovia lakimiehiä, jotka pitivät hallussaan teidän käräjäsalejanne, vääntäen asioita puoleen ja toiseen. Mutta älkää luulko, että halveksisimme noita vanhoja kunnianarvoisia herroja, vaikka emme voi heitä enää käyttää. Päinvastoin me kunnioitamme heitä syvästi, melkeinpä pelkäämme heitä, sillä he yksin kykenivät selittämään sitä sekavuutta, mihin omistusoikeus, kauppasuhteet ja persoonallinen riippuvaisuus olivat saattaneet yhteiskuntanne. Mikäpä voisikaan painavammasti ja räikeämmästi todistaa järjestelmänne monimutkaisuutta ja sotkuisuutta, kuin juuri se seikka, että oli välttämätöntä polvi polvelta riistää kyvykkäimmät henkilöt muilta aloilta ja muodostaa heistä erityinen opetettu ammattikunta, joka hädin tuskin kykeni edes hiukan ymmärrettävästi selittämään voimassa olevaa lakia niille, joiden kohtalo siitä riippui. Teidän suurten juristienne julkaisut, Blackstonen, Chittyn, Storyn ja Parsonin teokset ovat kirjastoissamme, vierekkäin Duns Scotus’en ja muiden skolastikoitten kirjojen kanssa todistamassa inhimillistä kykyä, mitä on tuhlattu asioihin, joilla ei ole vähintäkään yhteyttä nykyisten harrastustemme kanssa. Meidän tuomarimme ovat aivan yksinkertaisesti paljon kokeneita, terävänäköisiä ja varovaisia parhaassa iässä olevia henkilöitä.
Mainitsen vielä teille hiukan alempaan tuomariemme tärkeimmistä tehtävistä», jatkoi tohtori Leete. »He ratkaisevat kaikki sellaiset riitakysymykset, missä työntekijä syyttää päällysmiestä väärästä tai sopimattomasta kohtelusta. Näitä kysymyksiä tutkii ja ratkaisee ainoastaan yksi tuomari, eikä tuomiosta voida valittaa. Kolme tuomaria käsittelee ainoastaan raskaampia syytöksiä. Teollisuusarmeijassa tulee pitää tarkkaa järjestystä, jos mieli sen menestyä, mutta työntekijä on oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista ja säädyllistä kohtelua, ja tätä vaatimusta kannattaa koko kansan yleinen mielipide. Päällysmies käskee ja työntekijä tottelee, mutta ei ainoakaan päällikkö ole niin korkealla, että hän uskaltaisi osottaa röyhkeyttä alhaisintakaan työntekijää kohtaan. Eräs nopeimmin ja varmimmin rangaistavia rikoksia onkin viranomaisen osottama törkeä tai raaka käytös alaisiaan tai yleisöä kohtaan. Tuomarimme eivät vaadi viranomaisiltamme ainoastaan oikeudenmukaista, vaan myöskin kohteliasta käytöstä kaikkia kohtaan. Eivät suurimmatkaan kansalle osotetut palvelukset voi puolustaa syytettyä, jos hän on käyttäytynyt raa’asti tai loukkaavasti».
Tohtori Leeten puhuessa kiintyi huomioni siihen, että hän aina vain käytti sanaa »kansa» eikä koskaan puhunut Yhdysvaltojen yksityisten valtioitten hallituksista. Sen johdosta kysyin, ovatko yksityiset valtiot hävinneet, kun maasta on muodostettu yksi tuotantopiiri.
»Se oli välttämätöntä», vastasi hän. »Yksityisten valtioitten hallitukset vaikuttivat häiritsevästi teollisuusarmeijan valvontaan ja järjestyksenpitoon, jonka tulee olla yhtenäisen ja yhdenmukaisen. Ja vaikka eivät yksityisten valtioitten hallitukset olisikaan käyneet sopimattomiksi muista syistä, ovat ne aivan tarpeettomia nykyjään, jolloin valtion hallinto on niin peräti yksinkertaista teidän aikakauteenne verraten. Nykyjään on hallituksen melkeinpä ainoana tehtävänä tuotannon johtaminen. Melkein kaikki ne toimet, jotka olivat teidän aikakautenne hallitusten huolena, ovat nyt lakanneet. Meillä ei ole armeijaa, ei laivastoa eikä minkäänlaista sotilaslaitosta. Meillä ei ole ulkoasiain ministerejä, ei valtion rahastoa, ei tullia, veroja eikä veron kantajia. Ainoat hallituksen toimenpiteet, mitä teidän aikakaudeltanne on säilynyt, on oikeuslaitos ja järjestyksen ylläpito. Olen jo kertonut teille, kuinka yksinkertainen meidän oikeuslaitoksemme on verrattuna teidän monimutkaiseen koneistoonne. Tuomariemme tehtävä on, kuten sanottu, niin yksinkertainen sentähden, ettei meillä ole rikoksentekijöitä, ja niitä taas ei ole, kun ei ole rikokseen houkuttelevia syitä. Samasta syystä emme tarvitse järjestyksen valvojiakaan, siis teidän poliisilaitostanne, kuin nimeksi».
»Kun teillä ei ole mitään lakiasäätävää virastoa eikä yksityisvaltioitten kongresseja ja kun yleinen kongressi kokoontuu ainoastaan joka viides vuosi, niin mitenkä yleensä voitte säätää lakeja?»
»Meillä ei ole lainsäädäntöä laisinkaan, tai oikeammin on ainoastaan nimeksi», vastasi tohtori Leete. »Vaikka kongressi on koollakin, sattuu harvoin, että siellä esitetään mitään tärkeämpää lakiehdotusta. Jos niin käy, jätetään ehdotus seuraavan kongressin hyväksyttäväksi, jotta vältettäisiin kypsymättömät päätökset. Ne periaatteet, joiden nojalle yhteiskuntajärjestyksemme on rakennettu, estävät kaikki riidat ja väärinkäsitykset, mitkä tekivät lainsäädännön teidän aikakaudellanne välttämättömän tarpeelliseksi.
Ainakin yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia teidän laeistanne oli säädetty suojelemaan yksityisomaisuutta sekä järjestämään ostajain ja myyjäin välisiä suhteita. Ellemme ota lukuun persoonallista omaisuutta, kuten vaatteita ja muita käyttötarpeita, ei meillä ole yksityisomaisuutta, ei liioin ostajia eikä myyjiä. Sentähden onkin melkein kaikki entinen lainsäädäntö käynyt tarpeettomaksi. Teidän aikakautenne yhteiskuntaa voidaan verrata kärjellään seisovaan pyramiidiin: ihmisluonteen painolaki uhkasi alituisesti kaataa sen, ja se pysyi oikein- tai paremmin nurinpäin ainoastaan lukemattomien tukien, kannattimien ja köysien, s. t. s. teidän monien lakienne avulla. Yhdysvaltojen yksi yhteinen kongressi ja neljäkymmentä yksityisvaltioitten lainsäätäjäkuntaa, jotka voivat leipoa vuodessa yhteensä parikymmentätuhatta lakia, eivät siitä huolimatta jaksaneet asetella riittävää määrää uusia tukia niiden sijaan, joita alituisesti kaatui ja kävi tehottomaksi, jos niihin nojautuva kuorma hiukankin muutti asemaa. Nyt sitävastoin on yhteiskunta oikealla pohjallaan eikä tarvitse keinotekoisia kannattimia enemmän kuin ikivuoretkaan».
»Kai teillä ainakin on kunnallishallinnot toimessa yhteisen hallinnon ohella?» kysyin.
»Kyllä ja niillä onkin sekä tärkeä että laaja ala hoidettavanaan. Kunnallishallinnot pitävät huolta yleisön mukavuudesta ja sen huvittelutilaisuuksista sekä kaupunkien laajentamisesta ja kaunistamisesta».
»Miten ne voivat toimia näillä aloilla, kun ne eivät voi vaatia asukkaitansa työhön eikä ole rahoja, millä palkata työntekijöitä muualta?»
»Jokaisella kaupungilla tai kunnalla on oikeus käyttää omiin yleisiin tarpeisiinsa määrätty osa siitä työstä, minkä sen asukkaat suorittavat kansan hyväksi. Tätä työtä, josta kunta saa vastaavan luoton, voi kunnallishallinto käyttää mielensä mukaan».