Vuonna 2000: Toinen luku
| Ensimäinen luku | Toinen luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Kolmas luku |
Toukokuun 30 päivä sattui vuonna 1887 maanantaipäiväksi. Tätä päivää oli Yhdysvaltojen kansa viettänyt juhlana yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset kolmisenkymmentä vuotta. Se oli niin sanottu »seppelöimispäivä», niiden pohjoisvaltioitten sotilasten muistoksi, jotka olivat ottaneet osaa sotaan estääksensä etelävaltioita luopumasta unionista. Ne, jotka olivat sodasta hengissä päässeet, kulkivat tällöin sotilas- ja siviilihenkilöiden saattamina, soittokunta etunenässä, hautuumaille laskeaksensa kukkaseppeleitä kaatuneitten toveriensa haudoille, – toimenpide, joka muodostui sangen juhlalliseksi ja liikuttavaksi. Edit Bartlettin vanhin veli oli myöskin kaatunut sodassa, ja perheellä oli tapana käydä seppelöitsemispäivänä hänen haudallaan Mount Auburnin hautuumaalla.
Minä olin pyytänyt saada seurata heitä ja palattuamme illalla kaupunkiin menin morsiameni kotiin. Kun istuimme illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa, otin erään iltalehden käteeni ja näin siitä, että äsken oli taas puhennut uusi lakko rakennusalalla, jonka tähden kovaonnisen taloni valmistuminen siirtyi yhä tuonnemmaksi. Muistan tarkkaan, kuinka syvästi tämä suututti minua. Sadattelin niin vahvoilla sanoilla kuin naisten läsnäollessa suinkin voin sekä työmiehiä yleensä että erittäinkin näitä lakkolaisia.
Läsnäolevat olivat aivan samaa mieltä kuin minä, ja ne huomautukset, joita asiasta syntyneessä keskustelussa lausuttiin kansanvillitsijäin kurjasta ja tunnottomasta menettelystä, olivat sellaisia, että asianomaiset herrat olisivat varmaan höristäneet korviaan niitä kuullessaan. Oltiin yksimielisiä siitä, että olot muuttuvat päivä päivältä yhä kurjemmiksi, eikä kukaan enää voi sanoa, mitä lopuksi tulee. »Pahinta kaikista on», sanoi rouva Bartlett, »että koko maailman työväki näyttää yht’aikaa tulleen mielettömäksi. Europassa ovat olot vielä kurjemmat kuin meillä. Siellä en tosiaankaan uskaltaisi asua. Kysyin äsken mieheltäni, mihinkä muuttaisimme, jos kaikki kauheat asiat toteutuisivat, joilla sosialistit meitä uhkaavat. Hän vastasi, ettei hän enää tiedä ainoatakaan muuta paikkaa, missä yhteiskunta vielä on varmoilla perusteilla, kuin Grönlannin, Patagonian ja Kiinan».
»Kiinalaiset käsittivät vallan hyvin, mitä tekivät, estäessään länsimaista sivistystä pääsemästä maahansa», huomautti joku. »He ymmärsivät paremmin kuin me, mihin se viepi. He näkivät, että se on vain valepukuun verhottua dynamiittia».
Muistan, että kutsuin Editin syrjään ja koetin saada hänet vakuutetuksi siitä, että meidän olisi viisainta mennä naimisiin heti, odottamatta talon valmistumista. Voisimmehan matkustella jonkun aikaa, kunnes kotimme olisi kunnossa. Hän oli sinä iltana sanomattoman kaunis. Musta surupuku, joka hänellä oli yllään päivän merkityksen johdosta, oli omiansa erinomaisen vaikuttavasti kohottamaan hänen ihonsa puhtautta. Nytkin vielä voin sieluni silmillä nähdä hänet edessäni sellaisena, kuin hän oli sinä iltana. Hyvästit sanottuani seurasi hän minua eteiseen, ja minä suutelin häntä kuten tavallisesti lähtiessäni. Tämä hyvästijättö ei eronnut rahtuakaan muista, jolloin olimme sanoneet toisillemme jäähyväiset lyhyeksi ajaksi. En voinut yhtä vähän kuin hänkään edes hämärästi aavistaa, että tämä oli erinomaisempi kuin ennen.
Mutta niin kuitenkin oli!
Oli vielä jotenkin aikaista nuoren sulhasmiehen lähteä pois morsiamensa luota. Mutta se ei suinkaan riippunut rakkaudestani. Minä olin nimittäin jo kauan kärsinyt unettomuutta, ja vaikka muuten olinkin aivan terve, olin sinä päivänä ihan uupumukseen saakka väsynyt, koska olin melkein kokonaan valvonut kaksi edellistä yötä. Edit tiesi tämän ja hän oli sentähden vaatinut, että minun oli mentävä kotiin kello yhdeksän ja pantava heti maata.
Asuntonani oleva talo oli kolme sukupolvea ollut sen perheen omaisuutta, jonka nuorin ja ainoa edustaja suoraan alenevassa polvessa minä olin. Rakennus oli suuri, vanha ja hirsistä tehty sekä sisustettu vanhanaikaisella ylellisyydellä, mutta se sijaitsi korttelissa, joka jo aikoja sitte oli menettänyt viehätysvoimansa, sinne kun oli alettu rakentaa vuokrakasarmeja ja tehtaita. Ei johtunut mieleenikään tuoda sellaiseen taloon morsiantani, kaikkein vähimmän niin viehättävää olentoa, kuin Edit Bartlett oli. Olin ilmoittanut sen myytäväksi ja käytin sitä ainoastaan nukkuakseni siellä yöt, sillä söin klupissani. Palvelijani, uskollinen neekeri nimeltä Sawyer asui kanssani talossa ja piti huolen vähäisistä tarpeistani.
Talossa oli eräs laitos, jonka kadottaminen minua huolestutti ja jota pelkäsin joutuvani suuresti kaipaamaan vastaisuudessa. Se oli makuukammioni, jonka olin teettänyt perustuksen alle. Jos minun olisi täytynyt käyttää maan pinnalla olevaa makuuhuonetta, en olisi laisinkaan voinut nukkua kaupungissa, jonka yöllinen melu ei koskaan lakkaa. Mutta tähän maanalaiseen kammioon ei tunkeutunut heikointakaan ääntä ulkomaailmasta. Kun olin astunut sinne sisään ja sulkenut oven, ympäröitsi minut haudan hiljaisuus. Jotta ei maaperän kosteus pääsisi tunkeutumaan sinne sisälle, olivat paksut seinät ja lattia hydraulisesti puserretusta sementistä. Kun käytin huonetta myöskin arvoesineitten säilytyspaikkana, olin antanut rakentaa katon ilmanpitävästi toisiinsa liittyvistä kivilevyistä ja ulompi rautainen ovi oli peitetty vahvalla asbestikerroksella. Täten varustettuna kesti huoneeni sekä varkaiden mahdolliset yritykset että sattuvan tulipalon vaaran. Ohkanen putki, joka oli yhteydessä katolle asetetun imurin kanssa, välitti ilmanvaihtoa.
Luulisi, että sellaisen makuusuojan omistaja voi nauttia rauhallista, virkistävää lepoa, mutta aniharvoin voin sielläkään nukkua kunnollisesti kahta yötä peräkkäin. Olin niin tottunut valvomaan, etten välittänyt isosti, vaikka yhden yön uni menikin hukkaan. Mutta jos sain istua kaksi yötä pöytäni ääressä lukemassa voimatta nukkua vuoteessani, uuvuin niin, että pelkäsin sairastuvani johonkin hermotautiin. Viimeisenä keinona turvauduin silloin keinotekoiseen uneen. Huomatessani kahden valvotun yön perästä, että kolmas samanlainen oli tulossa, lähetin kutsumaan tohtori Pillsburya.
Häntä kutsuttiin tohtoriksi ainoastaan kohteliaisuudesta, sillä hän oli, kuten siihen aikaan sanottiin, »luonnonlääkäri» tai puoskaroitsija. Hän itse kutsui itseänsä »animaalisen magnetismin professoriksi». Olin tutustunut häneen sattumalta tutkiessani kerran huvin vuoksi eläimellisen magnetismin ilmiöitä. Hän ei luullakseni ymmärtänyt lääkintätaidosta hölyn pölyä, mutta varmaa oli, että hän oli erinomaisen taitava magnetiseeraaja. Kolmatta unetonta yötä odottaessani lähetinkin sentähden tavallisesti hakemaan häntä, jotta hän rauhoittavilla sivellyksillään uuvuttaisi minut uneen. Olipa hermostoni kuinka kiihtyneessä tilassa tahansa, voi tohtori Pillsbury tavallisesti lyhyen ajan kuluttua lähteä luotani, jättäen minut mitä sikeimmän unen helmoihin, jota kesti siksi, kunnes minut herätettiin vastaisen hypnoottisen käsittelyn avulla. Herättäminen oli paljoa yksinkertaisempi kuin nukuttaminen, ja mukavuuden vuoksi olin antanut tohtori Pillsburyn opettaa Savyerille tämän menettelyn.
Ei kukaan muu paitse uskollinen palvelijani tiennyt tohtori Pillsburyn käyntien tarkoitusta, eipä edes sitä, että hän kävi luonani. Luonnollisesti aioin ilmoittaa salaisuuteni Editille heti vihkimisemme jälkeen. Tähän saakka en ollut kertonut hänelle siitä vielä sanaakaan, sillä epäilemättä yhdistyi magneettiseen uneen jonkunlainen vaara, ja minä tiesin, että hän vastustaisi menettelyäni mitä jyrkimmin. Vaara oli luonnollisesti siinä, että uni voisi tulla liian sikeäksi, joten ei nukuttajan voima enää voisi sitä katkaista, ja silloin seuraisi puutumustilaa kuolema. Useista kokeista olin tullut huomaamaan, että tämä vaara oli peräti pieni, jos vain otettiin huomioon muutamia tarpeellisia varovaisuuskeinoja, ja toivoin voivani saada Editinkin vakuutetuksi siitä, vaikka en sitä itse asiassa voinut oikein uskoa. Lähdettyäni kysymyksenalaisena iltana Editin luota menin suoraan kotiini ja lähetin Savyerin heti hakemaan tohtori Pillsburya. Sillävälin menin maanalaiseen kammiooni, vaihdoin pukuni mukavaan aamunuttuun ja aloin lukea iltapostissa tulleita kirjeitä, jotka Savyer oli asettanut kirjoituspöydälleni.
Eräs niistä oli uuden taloni rakennusmestarilta. Se vakuutti aivan oikeiksi ne johtopäätökset, joita olin tehnyt sanomalehtikertomuksen nojalla. Uusi lakko, kirjoitti hän, lykkää hänen sitoumuksensa täyttämisen epämääräiseksi ajaksi, kun eivät työnantajat eivätkä työntekijät aio myöntyä ilman sitkeää taistelua. Keisari Caligulan kerrotaan toivoneen, että koko Rooman kansalla olisi vain yksi ainoa pää, jotta hän olisi voinut lyödä sen kerralla poikki, ja pelkäänpä, että minä tämän kirjeen luettuani hetken olin valmis toivomaan samaa Amerikan työväenluokan suhteen. Synkät mietteeni keskeytyivät, kun Savyer palasi tohtorin kanssa.
Hänen oli ollut vaikea saada tohtoria mukaansa, kun tämä aikoi vielä samana iltana matkustaa pois kaupungista. Pillsbury kertoi minulle, että hän oli sitte viime näkemisemme saanut tietoonsa edullisen paikan eräässä etäisessä kaupungissa ja päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen heti.
Kun säikähtyneenä kysyin häneltä, miten minun käy hänen poissaollessaan, antoi hän minulle muutamain Bostonissa asuvain magnetiseeraajain osotteita, vakuuttaen, että kysymyksenalaiset henkilöt omistivat saman voiman kuin hänkin.
Jonkun verran tyyntyneenä tämän kysymyksen suhteen käskin Savyerin herättämään minut seuraavana aamuna kello yhdeksän. Sitte laskeuduin mukavaan asentoon vuoteelleni aamunuttu ylläni ja antausin tohtori Pillsburyn käsittelyn alaiseksi. Tavattoman hermostunut tilani lienee ehkä vaikuttanut sen, että tajuntani katosi hitaammin kuin ennen, mutta vihdoin vaivuin suloiseen uneen.