Vuonna 2000: Seitsemästoista luku

Kuudestoista luku Seitsemästoista luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy
Kahdeksastoista luku


Työ keskusvarastossa oli niin huvittavaa kuin Editin kertomuksen nojalla olin odottanutkin. Jouduin ihan innostuksen valtaan nähdessäni niin monta ja erinomaista esimerkkiä siitä, kuinka monikertaiset tulokset järjestetty työ tuottaa. – Tavaravarasto oli mielestäni kuin jättiläismylly, jonka tuuttiin heitettiin alituisesti kokonaisia juna-ja laivalasteja tavaroita. Ne purkautuivat toisesta päästä ulos muutamia kiloja tai grammoja, muutamia metrejä, senttimetrejä tai litroja sisältävinä kääröinä, vastaten puolen miljoonan ihmisen tarpeita. Kerroin tohtori Leetelle, miten kauppa kävi minun aikakaudellani, ja hän laski ilmoitusteni perusteella, kuinka summattomasti uusi järjestelmä säästi työvoimia.

Kotimatkalla sanoin hänelle:

»Kun yhdistän teidän aikaisempiin kertomuksiinne ja neiti Leeten mallivarastossa antamiin selityksiin kaiken sen, mitä tällä matkalla näin, luulen olevani jotenkin selvillä siitä, miten tavarain jakaminen täällä tapahtuu, ja käsitän hyvin, että kaikki välittäjät samoin kuin rahatkin käyvät järjestelmänne kautta tarpeettomiksi. Mutta haluaisin mielelläni saada myöskin lähemmin selkoa siitä, miten tavarain tuotanto on järjestetty. Olette jo pääpiirteissään kertonut minulle, miten työarmeija on koottu ja järjestetty, mutta kuka varsinaisesti järjestää tuotannon? Kuka määrää lopullisesti, mitä missäkin osastossa on tehtävä, jotta kaikkialla valmistuu tarpeeksi paljon tuotteita, eikä työtä tuhlata. Tämä näyttää minusta peräti monimutkaiselta ja vaikealta tehtävältä, jota ratkaisemaan tarvitaan aivan erityistä kykyä».

»Luuletteko todellakin niin?» kummasteli tohtori Leete. »Vakuutan, että niin ei ole laita. Järjestelmä on päinvastoin niin yksinkertainen ja nojautuu niin selviin sekä johdonmukaisiin periaatteisiin, että sen hoitajiksi Washingtonissa tarvitaan keskinkertaisia kykyjä, ja he voivat suorittaa työn yleiseksi tyytyväisyydeksi. Koneisto, jota he hoitavat, on tosin summattoman suuri, mutta se on niin johdonmukainen, selvä ja yksinkertaisesti työskentelevä, että se käy melkein itsestänsä. Ainoastaan mielipuolen menettely voisi synnyttää sen toiminnassa häiriöitä. Te myönnätte asian todeksi, jahka selitän hiukan. Alkakaamme tavarain jaosta, koska tunnette sen jo jotenkin hyvin. Jo teidän aikakaudellanne voitiin tilaston avulla laskea, kuinka monta metriä samettia, puuvilla- tai villakangasta, kuinka monta hehtoa jauhoja tai perunoita, kuinka monta kiloa voita, kuinka monta kenkäparia, hattua tai päivänvarjoa kansa kulutti vuodessa. Kun tuotanto oli yksityisten käsissä eikä mitenkään voitu saada tilastoa todellisesta kulutuksesta, eivät luvut tosin olleet aivan tarkkoja, mutta kaikissa tapauksissa jotenkin oikeita. Mutta nyt, jolloin jokainen kansan varastoista ulos annettava nuppineula merkitään kirjoihin, ovat ne luvut, jotka osottavat, kuinka paljon kutakin tavaraa käytetään viikossa, kuukaudessa tai vuodessa, aivan tarkat. Näiden nojalla lasketaan seuraavan vuoden tarpeet, tietysti ottaen lukuun kaikki kysyntään mahdollisesti vaikuttavat seikat, jotka lisäävät tai vähentävät kulutusta. Kun hallitus on hyväksynyt tämän ehdotuksen, joka varmuuden vuoksi asetetaan hiukan korkeammaksi, kuin numerot osottavat, lakkaa jakamisviraston vastuunalaisuus siksi kunnes tavarat taas tuodaan sen jaettaviksi. Mainitsin äsken, että kulutusarvio tehdään aina seuraavaksi vuodeksi. Todellisuudessa menetellään täten kuitenkin ainoastaan niiden välttämättömien tavarain suhteen, joiden kysyntä on tasainen ja varma. Useiden pienempäin tuotteiden kysyntä on hyvin vaihteleva, milloin halutaan yhtä laatua, milloin taas toista. Näitä tavaroita valmistetaan ainoastaan kulloinkin vallitsevan tarpeen ja muodin mukaan. Jakamisvirasto valmistaa sellaisessa tapauksessa aina uudet tilaukset edellisen viikon numeroiden perusteella.

Koko teollisuusala jakautuu kymmeneen hallintopiiriin, joista jokainen käsittää läheisiä ammatteja. Kutakin yksityistä ammattia edustaa erityinen toimisto, joka pitää tarkan huolen alastaan, sillä työskentelevistä henkilöistä, tuotannosta ja keinoista, joiden avulla sitä voidaan kohottaa. Jakamisvirasto lähettää hallinnon hyväksymät luettelot valmistettavista tavaroista noille kymmenelle teollisuusalojen hallintopiirille, jotka jakavat ne vuorostaan eri ammattien toimistoille. Nämä antavat tilaukset väestönsä suoritettaviksi. Jokainen toimisto on vastuunalainen sen osaksi tulleesta työstä, jota asianomainen piirihallinto ja hallitus valvovat. Sitä paitse eivät jakotoimistot ota vastaan tavaraa, ennenkuin ovat sen koetelleet. Ja vaikkapa tuotteen virheellisyys tai huonous huomattaisiinkin vasta kuluttajan käsissä, voidaan syyllistä nykyisen tuotantojärjestelmän vallitessa etsiä aina siihen työntekijään saakka, joka on valmistanut tuotteen erikoisosia. Kansan käyttämien teollisuustuotteiden valmistus ei kuitenkaan vaadi läheskään koko työvoimaa. Kun eri teollisuusalat ovat saaneet tarpeellisen väestönsä, käytetään jälelle jääneet työvoimat uuden pääoman luomiseen, kuten rakennusten, uusien teollisuuslaitosten ja koneiden valmistukseen».

»Yksi seikka tässä järjestelmässänne voi luullakseni olla tyytymättömyyden aiheena», huomautin. »Kun ei yksityisiä liikeyrityksiä enää ole, niin kuinka voidaan olla varmat siitä, että tuotannon alalla tulee otetuksi huomioon pienet vähemmistötkin, jotka ovat tottuneet yhteen tai toiseen tuotteeseen, mitä eivät muut enää kysy? Virallinen määräys voi milloin tahansa riistää heiltä mahdollisuuden tyydyttää tällaista yksilöllistä tarvettansa, ja he joutuvat kärsimään yksistään sentähden, että enemmistön maku on toisenlainen kuin heidän».

»Se olisi todellakin sangen julmaa», vastasi tohtori Leete, »mutta voin varmasti vakuuttaa teille, ettei sellaista satu meidän keskuudessamme, sillä pidämme vapautta yhtä suuressa arvossa, kuin veljeyttä ja vertaisuutta. Kunhan opitte paremmin tuntemaan meidän yhteiskuntajärjestelmämme, tulette huomaamaan, että viranomaiset ovat täällä kansan palvelijoita todella, eikä vain nimeksi. Hallinnolla ei ole oikeutta estää minkään tuotteen valmistamista, jos sitä vielä kysytään. Jos kysyntä vähenee niin paljon, että tavaran valmistaminen tulee kalliiksi, täytyy sen hintaa tietysti korottaa vastaavassa määrässä, mutta niin kauan kuin kuluttaja on valmis maksamaan tuotteesta vastaavan hinnan, ei sen valmistamista lakkauteta. Jos taasen kysytään tavaraa, jota ei vielä ole valmistettu, ja jos viranomaiset ovat epätietoisia kysynnän todellisesta suuruudesta, ryhdytään tavaraa valmistamaan, jos käyttäjät pyytävät sitä ja samalla takaavat määrätyn menekin. Jos hallitus tai enemmistö tahtoisi määrätä kansalle tai vähemmistölle, mitä se saa syödä, mitä juoda, miten itsensä vaatettaa, kuten teidän aikananne luullakseni oli laita Amerikassa, pidettäisiin sitä kummallisena taantumuksena. Teillä oli ehkä syytä kärsiä näitä persoonallisen vapauden rajoituksia, mutta meistä olisi sellainen menettely sietämätöntä. On hauskaa että otitte tämän kysymyksen puheeksi, joten sain tilaisuuden osottaa teille, kuinka paljoa suoranaisemmin ja tehokkaammin yksityinen kansalainen nykyjään voi vaikuttaa tuotantoon, kuin teidän aikakaudellanne, jolloin niinkutsuttu yksityisyrittelijäisyys oli vallalla. Sitä olisikin oikeammin kutsuttava kapitalisti-yrittelijäisyydeksi, sillä yksityisellä kansalaisella oli siinä yleensä sangen vähän sananvaltaa».

»Mainitsitte äsken, että kalliiksi tulevien tavarain hintaa voidaan korottaa», huomautin hänelle. »Mutta miten voitte yleensä määrätä hintoja maassa, missä ei ole laisinkaan kilpailua ostajain ja myyjäin kesken?»

»Se tapahtuu aivan samoin kuin teidän aikanannekin», vastasi tohtori Leete. »Haluatte luonnollisesti tarkempaa selvitystä», jatkoi hän, kun katsoin häntä hiukan epäillen. »Mutta selitys on aivan helppo. Teidän aikanannekin jo pidettiin jonkun esineen hinnan perusteena niitä työkustannuksia, mitä sen valmistamiseen tarvittiin. Nyt menettelemme aivan samalla tavalla. Silloin vaikuttivat erilaiset palkat myöskin eroa hinnoissa. Nyt, jolloin kaikkien palkka on sama, vaikuttaa hintaan ainoastaan se tuntimäärä, mikä kullakin alalla työskennellään päivässä. Ammateissa, jotka ovat niin vaikeita, että päivässä ollaan työssä ainoastaan neljä tuntia, jotta saataisiin kylliksi vapaaehtoisia, on luonnollisesti päivätyön kustannukset kaksi kertaa suuremmat kuin ammateissa, missä työskennellään kahdeksan tuntia. Tulos on, kuten huomaatte, työkustannuksiin nähden sama, kuin jos neljä tuntia työskentelevä olisi teidän aikakaudellanne saanut kaksi kertaa suuremman palkan kuin muut. Kun tämä lasku sovitetaan kaikkeen työhön, minkä jonkun tuotteen valmistaminen vaatii, saadaan tuotteen suhteellinen hinta, s. t. s. sen hinta muihin tuotteisiin verrattuna. Valmistus- ja kuljetuskustannusten lisäksi täytyy muutamien tavaralajien hintoja määrättäessä ottaa myöskin lukuun valmistukseen käytetyn raaka-aineen harvinaisuus. Tämä ei kuitenkaan tule kysymykseen välttämättömissä elintarpeissa eikä tuotteissa, mitä valmistetaan joukkokulutusta varten, koska niihin tarvittavia raaka-aineita on yllin kyllin saatavissa. Tällaisia tavaroita pidetään sitäpaitse aina runsaasti varastossa, jotta ollaan aina valmiit ottamaan vastaan vaihteluja, mitkä syntyvät lisäytyneestä kysynnästä tai pienemmästä valmistuksesta, jopa väliin kadostakin. Näiden tuotteiden hinnat alenevat vuosi vuodelta, mutta kohoavat ainoastaan aniharvoin, tuskinpa koskaan. Sen sijaan on sellaisiakin tuotteita joita ei koskaan voida saada tarpeeksi, ja toisia taas, joita on määrättyinä aikoina vähemmän kuin kysytään. Sellaisia ovat esim. tuoreet kalat ja maitotalouden tuotteet, kun taas edellisen ryhmän muodostavat sellaiset tavarat, joiden valmistamiseen tarvitaan harvinaista taitoa tai harvoin tavattavaa raaka-ainetta. Ainoa, minkä tässä tapauksessa voimme tehdä, on koettaa tasoittaa tavarain satunnaisesta vähyydestä johtuvia epäkohtia. Tämä käy siten, että korotetaan hintaa toistaiseksi, jos puute on ohimenevää laatua, tai pysyväisesti, jos se tulee kestämään pitemmän aikaa. Korkea hinta merkitsi teidän aikananne, että ainoastaan rikkaat voivat saada kysymyksenalaista tavaraa, mutta nyt, kun kaikilla on samat tulot, vaikuttaa kallis hinta ainoastaan sen, että tuotetta ostavat vain ne, joita se aivan erityisesti miellyttää.

Kuten kaikille liikemiehille jää luonnollisesti kansallekin toisinaan varastoon sellaisia tavaroita, joista ei enää huolita, koska ne ovat joko muodin vaihtelun, ilman muutosten tai muiden syiden tähden menettäneet arvonsa. Sellaisia tuotteita luovutetaan kuluttajille toisinaan alle valmistuskustannustenkin, kuten liikemiehet teidänkin aikananne tekivät. Tappio lasketaan liikekustannuksiin. Kun kuluttajajoukko, jolle näitä jätteitä voidaan tarjota, on peräti suuri, ei yleensä olekkaan vaikeata saada niitä menemään ainoastaan vähäisellä tappiolla. – Tällainen on pääpiirteissään meidän tuotanto- ja jakamisjärjestelmämme. Onko se itse asiassa niin monimutkainen, kuin äsken arvelitte?»

Sanoin, että järjestelmä oli mielestäni mitä yksinkertaisin.

Tohtori Leete virkkoi:

»Enpä luule liioittelevani väittäessäni, että jonkun lukemattomain yksityisliiketten päällikön työ oli teidän aikananne paljoa vaikeampaa, kuin nykyjään niiden Washingtonissa toimivain miesten, jotka johtavat koko kansan tuotantoa, sillä täytyihän edellisten sanomattoman tarkasti valvoa markkinain vaihtelua, kilpailijain juonia ja velallistensa maksukykyä. Tämä kaikki osottaa, paras ystäväni, kuinka paljoa helpompaa on hoitaa oikeasta kohdasta alettua kuin väärin alulle pantua asiaa. Kenraalin, joka voi ylhäältä ilmapallosta nähdä koko taistelutantereen yli, on helpompi ohjata miljoona sotamiestä voittoon, kuin alaupseerin menestyksellä johdattaa plutoonaansa tiheikössä».

»Mahtava lienee mies, joka johdattaa tätä koko kansan parhaiden voimain muodostamaa työarmeijaa», huomautin. »Hän lienee maansa ensimäinen, arvokkaampi kuin Yhdysvaltojen presidentti?»

»Hän on Yhdysvaltojen presidentti», vastasi tohtori Leete, »tai oikeammin sanoen teollisuusarmeijan johto on presidentin tärkeimpiä tehtäviä».

»Miten presidentin vaali toimitetaan?» kysyin.

»Kertoessani teille, kuinka tärkeä vaikutin kilpailuhalu on kaikilla teollisuusarmeijan asteilla», sanoi tohtori Leete, »mainitsin jo, että erityisen ansiokkaat henkilöt kohoavat kolmen alemman asteen kautta upseerin arvoon ja tässä piirissä taas luutnantista päälliköksi tai »esimieheksi» sekä vihdoin everstiksi. Sitte seuraa – suuremmilla teollisuusaloilla vasta yhden väliasteen kautta – jonkun yksityisalan kenraalin arvo. Hänen välittömän johtonsa alaisena on koko teollisuushaaran työ. Hän on sen toimiston päällikkö, jonka alaisena hänen ammattitoverinsa työskentelevät, ja hän on myöskin vastuunalainen sen toiminnasta. Ammattialan päällikkönä olevan kenraalin asemaa pidetään loistavana, ja se tyydyttääkin jo useimpain kunnianhimon. Mutta häntä, osaston kenraalia – jatkaakseni vertausta sotilasjärjestelmän kanssa – ylempänä on noiden kymmenen teollisuusryhmän päälliköt, kukin hoitaen useampia toisilleen sukua olevia tuotannon haaroja. Nämä työläisarmeijan kymmenen pääryhmän päälliköt vastaavat jotenkin teidän aikanne armeijaa komentavia kenraaleja, sillä jokaisen heidän alaisinaan on kymmenkunta jopa parikymmentäkin yksityisten teollisuusalojen päällikkönä olevaa kenraalia. Nämä kymmenen upseeria muodostavat ministeristön, jonka esimiehenä on armeijan korkein päällikkö, Yhdysvaltojen presidentti.

Teollisuusarmeijan ylipäällikön tulee käydä kaikkien arvoastetten lävitse työmiehestä alkaen. Katsokaamme, kuinka se tapahtuu. Kuten olen jo sanonut, voi työntekijä ainoastaan osottamansa kyvyn kautta kohota upseerinkokelaaksi. Luutnantista hän kohoaa everstiksi tai päälliköksi äsken mainitsemassani järjestyksessä. Kokelaiksi pääsevät ainoastaan ne, joilla on parhaat todistukset. Ammattialan päällikkö nimittää kaikki alaisensa toimimiehet, häntä itseään ei nimitetä, vaan hän valitaan äänestyksellä».

»Äänestykselläkö!» huudahdin kummastellen. »Eikö se ole omiaan heikontamaan järjestyksenpitoa ammattialalla, sillä kokelaat tietysti koettavat hankkia niiden työntekijäin kannatusta, jotka ovat heidän johdettavinaan?»

»Niin epäilemättä kävisi», vastasi tohtori Leete, »jos työntekijöillä olisi ääni-oikeutta tai vaikutusvaltaa näissä vaaleissa. Mutta niin ei ole laita. Juuri siinä on eräs järjestelmämme omituisuus. Ammattialan päälliköksi valitaan joku eversti, ja vaalin toimittavat kunkin alan kunniajäsenet, siis ne, jotka ovat aikansa sillä alalla palvelleet ja saaneet eron. Kuten tiedätte, pääsemme me vapaiksi teollisuusarmeijasta neljänkymmenenviiden vuoden vanhoina ja voimme käyttää lopun elämäämme joko kehittääksemme itseämme tai kaikenlaisiin virkistyksiin. Siitä huolimatta on jokainen yhä edelleen lujilla siteillä yhdistetty ammattialaan, johon hän aikoinaan kuului, ja seuraa sitä harrastuksella. Ystävyyssuhteet, joita siellä olemme solmineet, kestävät kuolemaan saakka. Jäämme edelleen ammattialallamme kunniajäseniksi ja valvomme tarkasti sekä innokkaasti, että se menestyisi ja pysyisi maineessa nuoremman sukupolvenkin käsissä. Klupeissa, joihin samaan ammattiin kuuluvat »vanhat herrat» kokoontuvat seurustelemaan keskenään, on yleisimpänä keskusteluaineena ammattialaa koskevat asiat, ja nuorten päällikönkokelaitten täytyy olla sangen kyvykkäitä, jos mieli kestää tämän »vanhan kaartin» arvostelua. Tähän seikkaan on kansa luottanut jättäissään kunkin ammattialan päällikön valitsemisen sen kunniajäsenten huoleksi. Ja luulenpa olevani oikeassa väittäessäni, ettei mikään aikaisempi yhteiskunnallinen järjestö ole voinut muodostaa ihanteellisempaa valitsijajoukkoa, kuin tämä on. Se on tykkänään puolueeton, tuntee aivan tarkkaan ehdokasten kyvyn ja kunnon, harrastaa asiaa ja koettaa parhaansa mukaan ottaa sen edut huomioon vaalia toimittaessansa. Kun se ei sen lisäksi ole minkäänlaisten itsekästen vaikuttimien alainen, on se kaikin puolin täysin sopiva toimeensa.

Kaikki kymmenen komentavaa kenraalia, toisin sanoen kymmenen ammattiryhmän päällikköä valitaan niiden eri alojen kenraalien keskuudesta, jotka muodostavat ryhmän. Vaalin toimittavat kaikkien ryhmään kuuluvain ammattialojen kunniajäsenet. Kukin erikoisala koettaa saada oman päällikkönsä valituksi, mutta ei yhdelläkään ole niin paljon ääniä käytettävinään, että se voisi saada kokelaan yksinään lävitse, ellei hän saavuta muiden erikoisalojen enemmistön kannatusta. Voin vakuuttaa, että nämä vaalit ovat peräti vilkkaita».

»Presidentiksi valitaan luonnollisesti joku noista kymmenestä eri ammattiryhmien päälliköstä», huomautin.

»Niin tehdään», vastasi tohtori Leete, »mutta he voivat päästä ehdokkaiksi vasta sitte, kun ovat olleet jonkun ajan poissa tästä toimesta. Harvoin ehtii kukaan suorittaa kaikki asteet aina ammattiryhmän päällikön toimeen saakka ennenkuin hän on täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Ja suoritettuaan tässä toimessa vaadittavan viisivuotisen palveluskauden, on hän jo neljänkymmenenviiden vuotias. Jos hän on vanhempi, pysyy hän kuitenkin toimessaan, kunnes palveluskausi on lopussa. Jos hän taasen on nuorempi, pääsee hän siitä huolimatta vapaaksi tämän viisivuotisen palvelusajan suoritettuaan. Ei olisi asialle hyödyksi, että hänet lähetettäisiin uudelleen entiseen paikkaansa riveissä. Tarkoituksena on saada hänet tottumaan siihen ajatukseen, että hän taas kuuluu kansan suureen joukkoon ja on sen jäsen samalla kuin teollisuusarmeijankin. Sitäpaitse tulee hänen koettaa tällä väliajalla perehtyä muidenkin ammattiryhmien yleisiin tuotantosuhteisiin, eikä ainoastaan sen, jonka johtajana hän on ollut. Presidentti valitaan ammattiryhmien entisten vaalikelpoisten johtajain joukosta. Vaaliin ottavat osaa kaikki ne kansalaiset, jotka eivät kuulu työ-armeijaan».

»Eivätkö työarmeijan jäsenet saa äänestää presidentin vaalissa?» kysyin.

»Eivät», vastasi tohtori Leete. »Se vaikeuttaisi järjestyksenpitoa armeijassa, joka on presidentin toimia koko kansan edustajana. Tässä häntä auttaa tehokkaasti tarkastusvaliokunta, jolla on sangen tärkeä tehtävä järjestelmässämme. Sen ratkaistaviksi jätetään kaikki valitukset tai muistutukset, jotka koskevat tavarain laatua, päällysmiesten sopimatonta käytöstä tai kunnottomuutta sekä kaikenlaisia toimessa sattuneita epäkohtia. Tarkastusvaliokunta ei kuitenkaan ryhdy toimiin yksinomaan vasta sitte, kun sille on jätetty valitus. Se panee toimeen tutkimuksia myöskin kuulemiensa virkavirheitä koskevain huhujen johdosta, sekä ennen kaikkea koettaa järjestelyn ja alituisen, kaikkia aloja käsittävän valvonnan kautta huomata ja poistaa epäkohtia, joita ei vielä ole keksitty.

Presidentti on toimeensa astuessaan tavallisesti lähes viidenkymmenen vuoden ikäinen, ja hänen toimikautensa kestää viisi vuotta, joten hän on kunniakas poikkeus säännöstä, että neljänkymmenenviiden vuoden ikä oikeuttaa asettumaan lepoon. Kun hänen toimiaikansa on lopussa, kutsutaan kokoon kansankongressi, joka ottaa vastaan presidentin toimintakertomuksen ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Edellisessä tapauksessa valitaan presidentti tavallisesti edustamaan maatansa viideksi vuodeksi kansainvälisessä liittoneuvostossa. Kongressi tarkastaa myöskin toimestaan eroavain ammattiryhmäin johtajain toimintakertomukset, ja sen lausuma moite tai paheksuminen riistää asianomaiselta oikeuden päästä ehdokkaaksi presidentin vaalissa. Mutta aniharvoin on kongressilla syytä muuhun kuin kiitollisuuteen näitä korkeimpia toimimiehiään kohtaan. Jo se seikka, että he ovat kohonneet syvistä riveistä ja käyneet niin monien ja vaikeiden kokeitten lävitse, todistaa kyllin selvästi heidän erinomaista kykyään ja kuntoaan. Mitä taas heidän rehellisyyteensä tulee, on yhteiskuntajärjestelmämme jo takeena siitä, että heidän ainoana toimintaohjeenaan on ainoastaan kansalaistensa kunnioituksen saavuttaminen. Lahjominen on mahdotonta yhteiskunnassa, jossa ei ole köyhiä lahjottaviksi eikä rikkaita lahjojiksi, jota paitse korkeampain virkojen täyttämistapa jo tekee vaalikiihotuksen ja kannatuksen hankkimista tarkoittavan keinottelun mahdottomaksi».

»Yhtä seikkaa minun täytyy vielä kysyä», sanoin. »Ovatko taiteen tai tieteen palvelukseen antautuneet oikeutetut ehdokkaiksi presidentin vaalissa? Ja jos näin on laita, niin mihin ryhmään he kuuluvat siinä arvoasteikossa, joka on vallalla teollisuusarmeijassa?»

»He eivät kuulu siihen ensinkään», vastasi tohtori Leete. »Insinöörit, arkkitehdit ja muut käytännöllisten alojen oppineet kuuluvat teollisuusarmeijaan, mutta muut taiteen ja tieteen edustajat, kuten opettajat ja lääkärit sekä palveluksestaan teollisuusalalla vapautetut taiteilijat ja kirjailijat eivät kuulu teollisuusarmeijaan. Sentähden he ovatkin oikeutetut ottamaan osaa presidentinvaaliin, mutta eivät voi itse tulla valituiksi toimeen. Kun presidentin tärkeimpänä tehtävänä on valvoa teollisuusarmeijan työtä ja ylläpitää järjestystä, on välttämätöntä, että presidentti itse on suorittanut kaikki asteet siinä, kyetäksensä täydellisesti toimeensa».

»Se on aivan paikallaan», vastasin. »Mutta jos eivät lääkärit eivätkä opettajat ole kyllin perehtyneet teollisuuteen päästäksensä presidentiksi, ei presidenttikään luullakseni ole kyllin selvillä lääketieteestä tai kasvatuksesta, voidakseen asettua johtamaan näitä aloja».

»Sitä hän ei teekkään», sanoi tohtori Leete. »Hän on vain vastuunalainen yleensä siitä, että lakeja noudatetaan kaikilla aloilla. Muuta tehtävää hänellä ei ole lääketieteen eikä kasvatuksen alalla. Niitä johtavat erityiset, alan omien jäsenten keskuudesta valitut vanhimpain neuvostot, joissa presidentti on puheenjohtajana ja käyttää ratkaisevaa äänivaltaa. Jäsenten valitsemisen näihin neuvostoihin, jotka myöskin tekevät tilin toimestaan kongressille, toimittavat opettaja- tai lääkärikuntien kunniajäsenet, siis kaikki maassa olevat palveluskautensa suorittaneet lääkärit tai opettajat».

»Kun jätätte kunkin alan johtokuntain jäsenten vaalin sen entisten jäsenten toimitettavaksi», huomautin, »olette itse asiassa vain sovittaneet koko kansaan saman menettelyn, jota meidän aikakaudellamme väliin käytettiin pienemmässä mittakaavassa eräissä yliopistoissa. Niidenkin hallinnon vaalin toimittivat laitoksen entiset oppilaat».

»Vai niin, oliko teillä todellakin sellainen tapa jo käytännössä?» kummasteli tohtori Leete. »Sitä en ole tiennyt, eivätkä luullakseni muutkaan meikäläiset. Tuo tieto huvittaa meitä, sillä kysymyksenalaisen menettelytavan synnystä on paljon keskusteltu. Olemmepa jo luulleet, että siinä kerrankin on ilmiö, joka on »uutta auringon alla». Vai yliopistoissanne? Sepä on hauskaa! Kerrotte kai siitä joskus toiste lähemmin?»

»Siitä on sangen vähän kerrottavaa», vastasin. »Olen jo sanonut kaikki, mitä siitä voi sanoa. Aate on tosin sieltä kotoisin mutta silloin se oli vielä kehdossaan, täällä se on vasta kehittynyt täyteen kukoistukseensa».