Vuonna 2000: Kuudeskolmatta luku

Kuudeskolmatta luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy

Luulenpa, että jos koskaan on syytä antaa anteeksi ihmiselle, joka on joutunut »viikkopöllöksi» eikä tiedä, mikä päivä on käsillä, niin oli minulla niiden omituisten olojen alaisena, joihin olin joutunut, täysi oikeus vaatia anteeksi-antavaisuutta tässä suhteessa.

Kaiken sen jälkeen, mitä olin sekä kuullut että nähnyt kahdennenkymmenennen vuosisadan elämästä, ei minua olisi todellakaan ensinkään kummastuttanut, jos minulle olisi sanottu, että ajanlaskukin on tykkänään muuttunut ja että nykyjään lasketaan aikaa viisi-, kymmen- tai viisitoistapäiväisissä eikä enää seitsenpäiväisissä ryhmissä, kuten ennen. Edellisessä luvussa kertomani keskustelun jälkeisenä aamuna johtui vasta ensi kerran mieleeni ottaa selkoa mikä viikonpäivä oli käsissä. Tohtori Leete kysyi nimittäin aamiaista syödessämme, halusinko kuulla saarnaa.

»Onko nyt siis sunnuntai?» huudahdin.

»On», vastasi hän. »Viime viikon perjantaina löysimme teidän maanalaisen kammionne, jota löytöä saamme kiittää nykyisestä seurastanne. Lauantaina heti puoliyön jälkeen heräsitte ensi kerran ja sunnuntaina iltapäivällä toisen kerran, silloin aivan täysissä voimissa».

»Onko teillä siis vielä jälellä sunnuntait ja saarnat?» kysyin. »Meidän aikanamme jo oli profeetoita, jotka ennustivat, että maailma on vapautunut molemmista jo paljoa ennen tätä aikaa. Olen sangen utelias kuulemaan, kuinka kirkkolaitos soveltuu nykyiseen yhteiskuntajärjestelmäänne. Kai teillä on jonkunlainen kansankirkko kansan asettamine pappeineen?»

Tohtori Leete nauroi ja kysymys näytti suuresti huvittavan myöskin rouva Leeteä sekä Editiä.

»Te mahdatte todellakin pitää meitä sangen omituisina ihmisinä, herra West», sanoi Edit. »Valtiokirkko oli jo yhdeksännellätoista vuosisadalla tässä maassa voitettu kanta, ja te luulette, että olemme taantuneet uudelleen omistamaan sen».

»Mutta mitenkä voivat vapaat kirkkokunnat ja yksityiset pappismiehet olla mahdollisia maassa, missä kaikki rakennukset ovat kansan omaisuutta ja missä jokaisen velvollisuus on palvella teollisuusarmeijassa?» kysyin minä.

»Kansan uskonnonharjoittamis-muodot ovat luonnollisesti muuttuneet jotenkin paljon vuosisadan kuluessa», vastasi tohtori Leete, »mutta vaikkapa otaksuisimmekin, että ne ovat pysyneet aivan entisellään, soveltuisivat ne kuitenkin aivan hyvin nykyiseen yhteiskuntajärjestelmäämme. Kansa antaa jokaisen yksityisen tai henkilöryhmän käytettäväksi rakennuksen, kunhan siitä taataan vuokra, ja he saavat käyttää sitä niin kauan kuin vuokra maksetaan. Mitä taas pappeihin tulee, on menettely yksinkertaisesti seuraava: Jos joukko henkilöitä haluaa jonkun yksilön palvelusta erityisiin persoonallisiin tarkoituksiin, joilla ei ole yhteyttä yleisen kansanpalveluksen kanssa, voivat he, tietysti edellyttäen, että kysymyksenalainen henkilö suostuu toimeen, päästä aina tarkoituksensa perille aivan samoin kuin sanomalehdentoimittajan tarvitsijatkin, nimittäin siten, että he maksavat luottokortistaan kansalle korvauksen kysymyksenalaisen henkilön työvoiman menettämisestä. Tämä kansalle jostakin yksilöstä suoritettava korvaus vastaa palkkaa, joka teidän aikakaudellanne suoritettiin yksilölle itselleen. Mainittua periaatetta voidaan sovittaa kaikkiin yksityiskohtiin ja tapauksiin, missä ei valtion johto voi tulla kysymykseen, ja siten on yksityisyrityksillä näillä aloilla ihan täysi toimintavapaus. – Jos haluatte tänään kuulla saarnaa, voitte joko mennä kirkkoon sitä varten tai kuunnella sitä täällä kotona».

»Kuinka minä voin täällä kuunnella saarnaa?»

»Teidän tulee vain yksinkertaisesti siirtyä määrättynä aikana meidän kanssamme musiikkihuoneeseen ja etsiä mukava tuoli. On kyllä vielä nytkin henkilöitä, jotka haluavat kuunnella saarnaa kirkossa, mutta useimmiten suoritetaan saarnat samoin kuin musiikkiesityksetkin erityisissä huoneissa, joita rakennettaessa on otettu huomioon kaikki äänen kuulumiseen vaikuttavat seikat. Nämä huoneet ovat telefooniyhteydessä tilaajain kotien kanssa. Jos haluatte mieluummin mennä kirkkoon, tulen kernaasti mukaanne, mutta en tosiaankaan usko, että voitte missään kuulla parempaa puhetta, kuin täällä kotona. Sanomalehdestä näkyy, että tänään aamupäivällä saarnaa herra Barton. Hän puhuu ainoastaan telefoonin välityksellä, väliin sadanviidenkymmenentuhannen suuruiselle kuulijakunnalle».

»Vaikka ei muita syitä olisikaan, saisi jo kokeen uutuus ja saarnan kuunteleminen noin oudoissa oloissa minut kuuntelemaan herra Bartonia», sanoin minä.

Kun pari tuntia myöhemmin istuin kirjastossa lukemassa, tuli Edit hakemaan minua musiikkihuoneeseen, jossa tohtori ja rouva Leete jo odottivat meitä. Tuskin olimme asettuneet mukavaan asemaan kun kello soi ja hetken perästä alkoi kuulua miehen ääni, joka puhui meille tavallisen keskustelun tapaan, kuten olisi itse puhuja ollut samassa huoneessa piilossa jossakin.

Herra Bartonin saarna.

Ääni puhui:

»Viime viikosta saakka on meidän keskuudessamme ollut eräs arvostelija yhdeksänneltätoista vuosisadalta, elävä edustaja esivanhempaimme aikakaudelta. Kummaa olisi, jos tuollainen harvinainen tapaus ei saisi mielikuvitustamme täyteen lentoon. Ehkäpä olemmekin useimmat jo koettaneet kuvitella mieliimme yhteiskuntaa sellaisena, kuin se oli sata vuotta sitte, ja asettua mielikuvituksessamme elämään sen aikakauden elämää. Kehoittaessani teitä luomaan kanssani katsauksen muutamiin tämän aikakauden oloihin, joita tämä sattunut tapahtuma on saanut minut miettimään, luulen pikemmin seuraavani teidän omia ajatuksianne, kuin johdattavani niitä uusiin asioihin».

Silloin kuiskasi Edit jotakin isälleen, joka nyökäytti päätään ja kääntyi minuun.

»Herra West», sanoi hän, »Edit arvelee, että teistä ehkä on tuskallista kuulla sen suuntaista esitelmää, kuin herra Bartonin puheen alku näyttää viittaavan. Vaikka niinkin olisi laita, niin ei teidän silti tarvitse jättää saarnaa kuulematta. Jos haluatte, niin Edit yhdistää langan herra Sweetserin puhehuoneen kanssa. Siinäkin tapauksessa voin vakuuttaa, että saatte kuulla hyvän puheen».

»Älkää millään muotoa!» vastasin. »Paljoa mieluummin haluan kuunnella, mitä herra Bartonilla on sanottavaa».

»Kuten tahdotte», vastasi isäntäni.

Kun tohtori kääntyi minuun, kosketti Edit erästä seinässä olevaa nappia, jolloin herra Bartonin ääni äkkiä vaikeni. Nyt painoi Edit taas nappia ja samassa alkoi uudelleen kuulua vakava, myötätuntoinen ääni, joka oli vaikuttanut minuun suosiollisesti ensi hetkestä saakka.

Ääni jatkoi:

»Rohkenen otaksua, että tämä katsaus on vaikuttanut meihin kaikkiin samalla tavalla, olemme nimittäin kaikki hämmästyneet joutuessamme ajattelemaan niitä valtavia muutoksia, mitä yksi ainoa lyhyt vuosisata on saanut aikaan ihmiskunnan sekä henkisessä että aineellisessa elämässä.

Kuitenkaan ei ole yhdeksännentoista vuosisadan kansan ja maailman köyhyyden sekä sen nykyisen rikkauden välinen ero suurempi, kuin mitä ennenkin on huomattu maailman historiassa – tuskinpa se on suurempi, kuin esimerkiksi ero Amerikassa seitsemännellätoista vuosisadalla tai toisin sanoen siirtolaisuuden ensi aikoina vallinneen varattomuuden ja sen hyvinvoinnin välillä, mihin maa oli kohonnut yhdeksännentoista vuosisadan lopulla; tuskin suurempi, kuin ero Wilhelm Valloittajan ja kuningatar Viktorian aikuisen Englannin välillä. Vaikka ei valtion varallisuus kelvannutkaan silloin kuten nykyjään mittakaavaksi, kun kansan asema on kysymyksessä, voi se kuitenkin tarjota joitakin vertauskohtia, kun haluamme arvostella yhdeksännentoista ja kahdennenkymmenennen vuosisadan välistä eroa yksinomaan aineelliselta kannalta, katsoen. Mutta kun ryhdymme vertaamaan toisiinsa näiden kummankin vuosisadan siveellisiä oloja, on edessämme ilmiö, jota vastaavaa ei ole toista historiassa, etsittäköönpä sitä kuinka etäisiltä aikakausilta tahansa. Olisi anteeksi annettavaa sanoa: »tässä on varmaankin tapahtunut ihmetyö». Mutta kun hämmästyksestämme selvittyämme alamme arvostellen tutkia luuloteltua ihmettä, huomaamme, ettei siinä olekkaan mitään erinomaista, vielä vähemmän varsinaista ihmettä. Voidaksemme käsittää tämän ihmeelliseltä näyttävän tosiasian ei meidän ole laisinkaan tarvis otaksua, että ihmiskunta on siveellisesti uudestasyntynyt, tai että kaikki pahat on hävitetty ja jätetty ainoastaan hyvät jälelle. Asia saa aivan luonnollisen ja yksinkertaisen selityksen, kun otamme huomioon, mitä ympäristön muuttuneet olot vaikuttavat ihmisten luonteeseen. Ihme johtuu yksinkertaisesti siitä, että entisen yhteiskuntajärjestelmän sijaan, joka oli rakennettu itsekkäisyyden ja väärinkäsitetyn oman edun pohjalle, ja joka vetosi valitettavasti ainoastaan yhteishyötyä vihaaviin ja eläimellisiin ihmisluonteen puoliin, on tullut uusi järjestelmä, jonka perustuksena on järkevän epäitsekkäisyyden synnyttämä todellinen oma etu, ja joka vetoaa ainoastaan jaloihin ja yhteispyrintöjä edistäviin taipumuksiin ihmisluonteessa.

Ystäväni, jos tahdotte taas nähdä ihmiset villien eläinten kaltaisina, jommoisia he näyttävät olleen yhdeksännellätoista vuosisadalla, ei teidän tarvitse tehdä muuta, kuin asettaa jälleen voimaan vanha yhteiskunta- ja teollisuusjärjestelmä, joka opetti heidät pitämään kanssaihmisiään luonnollisina saaliinaan ja etsimään voittoansa toisten häviöstä. Epäilemättä arvelette, että ei kovinkaan hätä tai puute voisi pakottaa teitä elämään sillä, minkä voisitte suuremmalla taidollanne tai voimallanne riistää toisilta, jotka tarvitsevat osansa yhtä hyvin kuin tekin. Mutta otaksutaanpa, ettei teidän ole pidettävä huolta ainoastaan omasta elämästänne. Tiedän aivan hyvin, että esi-isäimme joukossa on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisten käsistä riistetyllä leivällä. Mutta tätä he eivät voineet tehdä. Oli rakkaita olentoja, joiden elämä riippui heistä. Mies rakasti vaimoansa silloin kuten nytkin. Jumala yksin tietänee, kuinka he uskalsivat tulla isiksi, mutta heillä oli kaikissa tapauksissa lapsia, joita he epäilemättä rakastivat samoin kuin mekin omiamme – joita heidän täytyi elättää, vaatettaa, kasvattaa. Lempeimmätkin olennot tulevat häikäilemättömiksi, kun heidän on huolehdittava sikiöistään, ja siinä petoeläinten yhteiskunnassa, josta puhun, tekivät juuri hellimmät tunteet leipätaistelun niin hurjaksi ja julmaksi, kuin se oli. Niiden tähden, jotka hänestä riippuivat, ei miehellä ollut mitään valitsemismahdollisuutta, hänen täytyi syöksyä tuohon alentavaan kamppailuun – täytyi pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiansa, houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan. Vaikka olisi kauhusta itkien koettanut etsiä, olisi tuskin voinut löytää alaa, jolla olisi voinut ansaita elantotarpeensa ja pitää huolta perheestänsä tarvitsematta polkea heikompaa kilpailijaansa ja riistää leipää hänen suustansa. Yksin uskonnon palvelijatkin olivat saman julman välttämättömyyden alaiset. He varottivat seurakuntaansa rahanhimosta, mutta huolenpito perheestä pakotti heitä aina pitämään silmällä ammatista johtuvia rahatuloja. Noilla ihmisparoilla ei todellakaan ollut helppo asema: heidän tuli saarnata ihmisille jalomielisyyttä ja epäitsekkyyttä, vaikka he itse samoin kuin kaikki muutkin tiesivät aivan hyvin, että nämä hyveet saattoivat silloisissa oloissa kerjäläissauvan käteen jokaiselle, ken niitä todella koetti harjoittaa. He saarnasivat siveyslakeja, joita ihmisten täytyi alituisesti rikkoa itsensäsuojelemisvaiston pakosta. Katsellessaan kurjaa, epäinhimillistä yhteiskunnallista näytelmää ympärillään valittivat nämä arvoisat miehet ihmisluonnon turmelusta – juuri kuin ei itse enkelikin turmeltuisi mokomassa paholaisen koulussa. Uskokaa minua, hyvät ystäväni, kun vakuutan teille, että ihmisluonteen jumalallinen alkuperä ei tule näkyviin nykyisenä onnen aikakautena läheskään yhtä selvästi, kuin noina pahoina päivinä, jolloin ei edes kovinkaan olemassaolon taistelu, missä armeliaisuus oli sulaa hulluutta, voinut tykkänään hävittää maailmasta jalomielisyyttä ja hyvyyttä.

Ei ole vaikea käsittää, kuinka epätoivoisesti miehet ja naiset, jotka toisissa oloissa olisivat olleet lempeyden ja rakkauden perikuvia, iskivät ja raatelivat toisiansa haaliessaan rahoja. Meidän on vain muistettava, mitä merkitsi siihen aikaan olla ilman rahaa, mitä merkitsi köyhyys. Se merkitsi ruumiillisessa suhteessa nälkää ja janoa, vilun ja kuumuuden tuskia, sairauden sattuessa hoidon puutetta, terveyden päivinä lakkaamatonta kovaa työtä. Se merkitsi siveellisessä suhteessa sortoa ja halveksimista sekä alentavan kohtelun kärsimistä, raakaa käytöstä nuoruudesta alkaen, lapsellisen viattomuuden, naisellisen sulouden ja miehen arvon menettämistä. Henkisessä suhteessa se merkitsi tietämättömyyden kuolettavaa vaikutusta, kaikkien niiden ominaisuuksien kuihtumista, jotka erottavat ihmisen eläimestä, merkitsi elämän alentumista ainoastaan ruumiillisten toimintain kiertokuluksi.

Ystäväni, jos teidän täytyisi valita joko tällainen kohtalo itsellenne ja lapsillenne tai alkaa tavoitella kultaa äsken kuvailemallani tavalla, niin kuinkahan kauan luulette kestävän, ennenkuin olisitte vaipuneet samalle siveellisyyden asteelle, kuin esi-isänne olivat?

Pari kolme vuosisataa sitte tehtiin Intiassa eräs hirmutyö niin inhoittavassa ja kauheassa muodossa, että se näyttää aina pysyvän ihmiskunnan muistissa, vaikka ei siinä surmansa saaneiden lukumäärä ollutkaan suuri. Joukko englantilaisia vankeja suljettiin vankikoppiin, jossa ei riittänyt ilmaa kymmenennellekään osalle heistä. Nuo onnettomat olivat urhoollisia miehiä ja hyviä tovereita, mutta kun kuoleman tuskat alkoivat kouristella heitä ja he olivat tukehtumaisillaan, unhottivat he kaiken muun ja joutuivat kauheaan taisteluun kukin yksikseen kaikkia muita vastaan, raivataksensa itsellensä tien eräässä seinässä olevan pienen reiän luo, josta voi saada henkäyksen ilmaa. Se oli taistelua, joka muutti ihmiset metsän pedoiksi. Kun elämään jääneet kertoivat sen kauhuja, tärisytti se esivanhempiamme niin syvästi, että vielä sata vuotta myöhemmin näemme tapahtumaa alituisesti mainittavan kirjallisuudessa kuvaavana esimerkkinä äärimmäisestä inhimillisestä kurjuudesta, joka on yhtä inhoittavaa ruumiillisessa kuin henkisessäkin suhteessa. Esi-isämme lienevät tuskin voineet aavistaa, että Kalkuttan »musta luola» sisään suljettuine, hulluuden rajoille joutuneine miehineen, jotka raatelivat ja polkivat toisiansa maahan anastaaksensa itsellensä paikan ilma-aukon vieressä, on meidän mielestämme erinomaisen sattuva kuva heidän aikakautensa yhteiskunnasta. Kuitenkaan ei kuva vielä sellaisenaan ole täysin vastaava, siitä puuttuu eräs puoli. Kalkuttan mustassa luolassa ei ollut hentoja naisia, ei pieniä lapsia, voimattomia vanhuksia eikä vaivaisia taistelussa osallisina. Siellä joutuivat kärsimään ainoastaan vahvat miehet.

Kun ajattelemme, että vanha yhteiskuntajärjestelmä, josta olen puhunut, vallitsi koko yhdeksännentoista vuosisadan, kun taas uusi sen sijalle astunut järjestelmä jo näyttää meistä vanhalta, koska eivät isämmekään ole nähneet muuta kuin sen, täytyy meidän ihmetellä sitä nopeutta, millä tämä perusteellinen muutos on tapahtunut, joka ulottui laveammalle kuin ihmiskunnan kokemukset millään edellisellä aikakaudella. Mutta jos katselemme ihmishengen kehityskantaa yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä, katoaa kummastuksemme. Vaikka emme voikaan sanoa, että yksikään senaikuinen yhteiskunta olisi ollut yleisesti sivistynyt siinä merkityksessä, missä tätä sanaa nyt käytämme, voitiin kuitenkin silloinkin elävää sukupolvea jo kutsua sivistyneeksi edellisiin verraten. Tämän suhteellisesti alhaisenkin sivistyskannan välttämättömänä seurauksena oli, että yhteiskuntajärjestelmän puutteita ja heikkouksia alettiin huomata yleisemmin kuin koskaan ennen. On kyllä totta, että nämä puutteellisuudet olivat aikaisemmin olleet suuremmat, paljoakin suuremmat. Mutta kohoava kansanvalistus vasta toi ne selvästi näkyviin, aivan samoin kuin aamun sarastus valaisee kaikki ympäristössä vallitsevan saastan, joka pimeässä ehkä vielä näytti siedettävältä. Sen ajan kirjallisuudessa ilmenee pysyvänä sivusäveleenä sääliväisyys köyhiä ja onnettomia kohtaan ja suuttumuksen purkaukset, kun yhteiskuntakoneisto oli niin peräti kykenemätön poistamaan ihmiskunnassa vallitsevaa kurjuutta. Nämä myötätuntoisuuden ilmaukset osottavat selvästi, että aikakauden jaloimmat henkilöt jo ainakin silloin tällöin täysin käsittivät heitä ympäröitseväin olojen inhottavan mädännäisyyden, ja että elämä kävi tunteellisimmille ja jaloimmille ihmisille tämän myötätuntoisuuden tähden melkeinpä sietämättömäksi.

Vaikka aate ihmiskuntaperheen elävästä yhteydestä ja veljeysaatteen toteuttamisesta ei ollutkaan vielä kehittynyt läheskään siinä määrässä, että yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset olisivat tunnustaneet sen järkähtämättömäksi siveelliseksi periaatteeksi, kuten nyt on laita, erehtyisimme kuitenkin, jos otaksuisimme, ettei heillä ollut laisinkaan tätä vastaavia tunteita. Voisin luetella muutamain sen aikuisten kirjailijain teoksista useita sangen kauniita kohtia, jotka osottavat, että jotkut harvat jo käsittivät tämän aatteen aivan selvästi ja epäilemättä sangen monet sitä hämärästi aavistivat. Sen lisäksi on meidän muistettava, että yhdeksästoista vuosisata oli ainakin nimellisesti kristillinen, ja se tosiasia, että yhteiskunnan koko teollisuus- ja kauppajärjestelmä oli täysin anttikristillisellä pohjalla, lienee myöskin osaltaan vaikuttanut asiaan, vaikka myönnän, että tämä vaikutus olikin sangen pieni ainakin niihin, jotka nimellisesti tunnustivat olevansa Jesuksen Kristuksen seuraajia.

Sangen omituisen ilmiön huomaamme, jos ryhdymme tutkimaan, minkätähden mainitsemani uskonnollinen puoli vaikutti niin vähän, minkätähden yhteiskunnallisia epäkohtia yleensä kärsittiin vielä sittenkin, kun kansan suuri enemmistö oli tullut huomaamaan niiden kohtuuttoman vääryyden, ja miksi tyydyttiin miettimään ainoastaan pieniä parannuksia kurjiin oloihin. Sentähden, että parhaimmatkin sen aikakauden henkilöt uskoivat vahvasti, että pysyvän yhteiskuntajärjestelmän perusteiksi voidaan asettaa ainoastaan huonoimmat ihmisluonteen taipumukset. Heille oli opetettu ja he uskoivat, että ihmiskuntaa piti koossa ainoastaan voitonhimo ja itsekkäisyys, ja että kaikki ihmisten keskinäiset siteet höltyisivät, jos näiden vaikuttimien kärkeä koetettaisiin katkaista tai niiden alaa rajoittaa. Sanalla sanoen: ihmiset uskoivat aivan päinvastoin kuin me – yksinpä nekin, jotka olisivat halunneet uskoa toisin – he luulivat, että yhteiskunnan koossapitävänä voimana olivat yhteiskuntaelämää hajoittavat eikä sitä edistävät ihmisten taipumukset. Heidän mielestään oli aivan selvää ja luonnollista, että ihmiset elivät yhteiskunnissa ainoastaan voidakseen pettää ja sortaa toisiaan sekä tullakseen vuorostaan itse petetyiksi ja sorretuiksi, ja että yhteiskunta, jossa nämä pyrinnöt pääsivät esteettömästi vaikuttamaan, voi menestyä, kun taas kaikkien etua tarkoittavalle yhteistoiminta-aatteelle perustetulla yhteiskuntajärjestelmällä oli heidän mielestään sangen pieni menestymismahdollisuus. Näyttää tykkänään mielettömältä vaatia ihmisiä nykyjään uskomaan, että ihmiskunta on todellakin joskus pitänyt tuollaisia järjettömiä otaksumisia tosina. Mutta varma historiallinen tosiasia on, että esivanhempamme uskoivat niitä, ja yhtä selvästi on todistettu, että juuri tämä nurinkurinen luulo viivytti niin kauan vanhan yhteiskuntajärjestelmän poistamista vielä sittenkin, vaikka jo yleensä huomattiin ja tunnustettiin sen sietämättömät epäkohdat. Tästä myöskin johtuu yhdeksännentoista vuosisadan viime neljänneksellä kirjallisuudessa ilmestyvä syvä toivottomuus, runoissa kuvastuva synkkämielisyyden väre ja humorin kyynillisyys.

Tunnettiin, että ihmiskunnan asema oli sietämätön, mutta ei laisinkaan käsitetty, miten sitä voisi parantaa. Luultiin, että kehitys oli vienyt ihmiskunnan umpisokkeloon, josta se ei enää päässyt ulos. Tämän aikakauden ihmisten mielialaa valaisevat räikeästi muutamat meille säilyneet kirjoitukset, joita tiedonhaluiset voivat vieläkin tutkia kirjastoissamme. Niissä koetetaan pitkien ja vaikeiden todistelujen kautta osottaa, että huolimatta ihmisten kurjasta asemasta, on eräiden vähäpätöisten syitten tähden kuitenkin parempi elää huonoakin elämää, kuin lopettaa se! Kun ihmiset halveksivat itsiänsä, halveksivat he myöskin luojaansa. Uskonto rappeutui rappeutumistaan. Epätoivon ja pelon pilviseltä taivaalta tunki ainoastaan heikkoja ja kalpeita säteitä valaisemaan maassa vallitsevaa toivotonta sekasortoa. Surkuteltavalta mielettömyydeltä näyttää meistä todellakin, että ihmiset epäilivät häntäkin, jonka henki eli heidän rinnassaan, tai pelkäsivät senkin kättä, joka heitä talutti. Mutta meidän on muistettava, että lapset, jotka ovat päivällä rohkeita, ovat väliin yöllä käsittämättömän pelkureita. Sen jälkeen on jo tullut aamu. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla on sangen helppo uskoa, että Jumala on ihmisten isä.

Esitelmän ahtaissa kehyksissä olen luonnollisesti voinut ainoastaan lyhyesti viitata muutamiin seikkoihin, jotka valmistivat ihmisten mieliä ottamaan vastaan vanhan järjestelmän muutosta uudeksi. Samoin olen voinut ainoastaan pääpiirteissään esittää muutamia vanhoillisuuden ja toivottomuuden ilmiöitä, jotka hetkisen estivät edistyksen kulkua, vaikka sen aika jo oli tullut. Ne, jotka ihmettelevät muutoksen äkillistä nopeutta sitte kun sen toimeenpano oli huomattu mahdolliseksi, unhottavat sen hurmaavan vaikutuksen, minkä toivo tekee ihmismieleen, joka jo kauan sitten on lakannut toivomasta, vaipunut synkän epätoivon helmaan. Kun aurinko nousee niin pitkän ja synkän yön perästä, täytyy sen vaikuttaa huikaisevasti. Siitä hetkestä alkaen, kun ihmiset uskalsivat uskoa, että ihmiskunta ei ollutkaan määrätty jäämään kääpiöksi, joka jo oli kehittynyt täyteen kokoonsa, vaan että sillä oli edessään ääretön kehittymismahdollisuus, lienee vastavaikutuksen puhkeaminen ollut valtava. Ei mikään voinut vastustaa tätä uuden uskon synnyttämää innostusta.

Silloin ihmiskunta varmaankin tunsi taistelevansa asian puolesta, johon verrattuna historian suurimmatkin liikkeet olivat mitättömiä. Ihmiskunnalla olisi ollut käytettävänä miljoonia marttyyrejä, mutta juuri sentähden niitä ei tarvittu tällä kertaa ensinkään. Vanhan maailman pienten valtioitten palatsivallankumoukset olivat useinkin maksaneet enemmän verta, kuin koko se suunnaton olojen muutos, mikä vihdoinkin saattoi ihmiskunnan oikealle tielle.

Sen henkilön, kenen on sallittu elää nykyisellä loistavalla aikakaudella, ei sovi toivoa toisenlaista kohtaloa osakseen. Mutta siitä huolimatta olen minä ajatellut, että mielelläni luopuisin tästä valoisasta, kultaisesta nykyisyydestäkin, jos voisin sen vaihtaa tuohon myrskyiseen, levottomaan murrosaikaan, jolloin sankarit mursivat tulevaisuuden teljetyt portit ja toivottoman joukon silmien eteen avautui synkän muurin asemasta, mikä ennen oli sulkenut heiltä tien, ääretön, lumoava kehittymismahdollisuus, jonka päämäärää emme vieläkään voi nähdä huikaisevan valonpaljouden tähden. Kukapa voinee väittää, ystäväni, ettei nykyistä onnen ja nautinnon aikakauttakin kannattaisi vaihtaa elämään, jossa pienikin vaikutin on vipu, minkä painosta vuosisadat vapisevat ja nousevat perustuksiltaan?

Tunnemme kaikki tuon viimeisen suurimman ja vähimmän verta vaatineen vallankumouksen historian. Yhden ainoan miespolven ajalla luopuivat ihmiset kaikista raakalaisaikakauden tottumuksista ja tavoista sekä omistivat yhteiskuntamuodon, joka oli kyllin arvokas järkeville, vapaille ihmisille. He luopuivat ryöstöjärjestelmästään, alkoivat työskennellä yksimielisesti. He oppivat äkkiä sen viisauden, että yhteistoiminta ja veljeys on sekä rikkauden että onnen lähde. Niin kauan kuin kysymykset: »mitä minä syön, mitä minä juon, mitä minä puen ylleni», koskivat ainoastaan yksilön omaa persoonaa, synnyttivät ne alituista pelkoa ja huolta. Mutta kun asiaa ei enää katsottu yksilölliseltä vaan veljelliseltä, yhteiskunnalliselta kannalta – kun kysyttiin: »mitä me syömme, mitä me juomme, mitä me puemme yllemme», raukesivat kaikki vaikeudet itsestään.

Kun ihmiskunta oli koettanut ratkaista elantokysymystä individualismin kannalta, oli yrityksen seurauksena orjuutta ja kurjuutta ihmisten suurelle enemmistölle. Mutta tuskin oli kansa tullut ainoaksi pääoman omistajaksi ja työnantajaksi, kun puutteen sijaan tuli ylellisyys ja viimeisetkin toistensa nöyryytyksen jäljet katosivat maan päältä. Orjuus, jota vastaan oli suunnattu niin monta turhaa iskua, käyty niin monta turhaa taistelua, oli vihdoinkin kuollut.

Naisten ei tarvinnut enää ottaa vastaan elantotarpeitaan armopaloina miehiltä, ei työntekijäin työnantajilta eikä köyhien rikkailta, vaan kaikki saivat osansa yhteisestä varastosta kuten lapset isänsä pöydältä. Ei kukaan enää voinut käyttää kanssaihmistään välikappaleena hankkiakseen voittoa itselleen. Ainoa persoonallinen voitto, jonka muilta ihmisiltä voi hankkia, oli heidän kunnioituksensa. Kansalaisten keskinäisissä suhteissa ei ollut enää tilaa röyhkeydelle eikä matelevaisuudelle. Ensi kerran sitte luomisen seisoi jokainen ihminen suorana, pystypäisenä Jumalansa edessä. Puutteen pelko ja voitonhimo lakkasivat vaikuttamasta ja katosivat, kun jokaiselle taattiin runsas toimeentulo eikä kukaan voinut haalia itselleen kohtuuttomia omaisuuksia. Ei ollut enää kerjäläisiä eikä armopalojen jakajia. Oikeus riisti armeliaisuudelta kaiken toiminta-alan. Kymmenen käskyä kävivät melkein tarpeettomiksi ja vanheutuneiksi maailmassa, jossa ei ollut mitään syytä varastaa, ei mitään aihetta valehdella joko sitte pelosta tai oman edun tähden, ei mitään kadehtimisen syytä, kun kaikki olivat samanlaisessa asemassa, ja aniharvoja väkivaltaisuuden töitä, kun ihmiset eivät enää voineet vahingoittaa toisiansa. Vanha, niin monen aikakauden pilkkaama unelma ihmisten vapaudesta, veljeydestä ja vertaisuudesta oli vihdoinkin toteutunut.

Samoin kuin jalomielisyys, oikeudentunto ja sääliväisyys olivat entisen yhteiskuntajärjestelmän vallitessa vain haitaksi sille henkilölle, jolla näitä ominaisuuksia oli, samoin joutui kovasydämisyys, voitonhimo ja itsekkäisyys uudessa yhteiskunnassa ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Kun ei elämänehtojen hankkiminen enää – ensi kerran koko ihmiskunnan elämässä – kehittänyt ihmisluonteen eläimellisiä ominaisuuksia, ja kun kaikki se hyöty, mikä ennen oli ollut itsekkäisyydestä, oli niin täydellisesti kadonnut, että nyt päinvastoin oli etua epäitsekkyydestä, voitiin vasta ensi kerran selvästi huomata, minkälainen turmeltumaton ihmisluonne oikeastaan oli. Kaikki alhaiset, huonot taipumukset, jotka tähän saakka olivat rehevästi rehottaneet ja työntäneet hyvät puolet kokonaan varjoon, kuivuivat nyt kuten kellarissa kasvaneet sienet päivänvalossa, ja ihmisluonteen jalot ominaisuudet puhkesivat sellaiseen kukoistukseen, että entiset pilkkaajat alkoivat pitää ylistyspuheita, ja ihmiskunta joutui ensi kerran eläissään kiusaukseen rakastaa itseään. Ennen pitkää huomattiin todeksi – mitä eivät entisaikain papit ja filosoofit ikinä olisi uskoneet – että ihmisluonne itse asiassa on pohjaltaan hyvä eikä paha, että ihmiset ovat luonteeltaan ja mielenlaadultaan jaloja eivätkä itsekkäitä, sääliväisiä eivätkä julmia, lempeitä eivätkä röyhkeitä, jumalallisia pyrinnöissään ja pyhän uhrautuvaisuuden sekä hellyydentunteitten innostuttamina todellisia jumaluuden kuvia eivätkä sen irvikuvia, kuten he ennen näyttivät olevan. Alituiset, kautta lukemattomain sukupolvien jatkuneet kurjat olot ja elantosuhteet, jotka olisivat voineet turmella kuten sanoin itse enkelinkin, eivät olleet voineet sanottavasti muuttaa ihmisen luonnollista aateliutta, ja heti kun nämä turmiolliset kahleet katkaistiin, ponnahti ihmiskunta kuten väkivaltaisesti taivutettu puu alkuperäiseen ylevään asemaansa.

Pukeakseni koko asian vertauksen ahtaasen muotoon, voin verrata entistä ihmiskuntaa suohon istutettuun ruusupensaaseen, jonka täytyi juoda sen mustaa rämevettä, hengittää päivällä sen myrkyllistä, sumuista ilmaa ja kärsiä yöllä sen kylmiä, kosteita henkäyksiä. Lukuisat puutarhurit olivat polvi polvelta koettaneet parhaansa, saadaksensa sen kukkimaan, mutta jos siihen joskus ilmestyikin puoleksi avautunut nuppu, kalvoi mato jo senkin sisustaa, ja kaikki puuhat raukesivat tyhjään. Useat väittivätkin aivan todella, että pensas ei ollutkaan ruusu, vaan vahingollinen kasvi, joka oikeastaan pitäisi repiä irti ja polttaa. Puutarhurit arvelivat kuitenkin yleisesti, että kasvi kyllä kuuluu ruusujen sukuun, mutta sitä vaivaa joku salainen, parantumaton tauti, joka estää kukkaset puhkeamasta ja muutenkin tekee koko kasvin niin kurjan ja huonon näköiseksi. Oli kyllä muutamia sellaisiakin henkilöitä, jotka väittivät, että pensas on hyvä, mutta vika on sopimattomassa maassa, ja jos kasvi istutetaan uuteen sopivaan paikkaan, menestyy se paremmin. Mutta nämä henkilöt eivät olleet ammattipuutarhureita, ja kun viimeksimainitut alkoivat soimata heitä haaveksijoiksi ja tuulenpieksäjiksi, alkoi kansakin enimmäkseen pitää heitä sellaisina. Alkoivatpa muutamat kuuluisat siveyssaarnaajat vielä väittää, että vaikkapa täytyykin selvien todisteiden pakosta myöntää, että pensas mahdollisesti menestyisi paremmin toisessa paikassa, on paljoa arvokkaampaa ja kasvattavampaa sille itselleen, että se koettaa kukkia suossa, kuin suotuisemmissa olosuhteissa saavutettu menestys. Nuput, jotka pääsevät aukeamaan, voivat kyllä olla hyvin harvinaisia ja niistä puhenneet kukat värittömiä sekä tuoksuttomia, mutta nepä edustavatkin siveelliseltä kannalta katsoen paljoa suurempaa voimaa, kuin puutarhassa vaivatta kehittyneet kukkaset.

Ammattipuutarhurien ja siveyssaarnaajain tahto pääsi voitolle. Ruusupensas sai olla suossa, ja vanhaa menettelyä jatkettiin. Yhtä mittaa kaadettiin sen juurille uusia lantaseoksia. Matoja koetettiin tappaa ja kaikkialle ilmestyvää hometta sekä loiskasvia poistaa lukemattomilla keinoilla, joita jokaista kehuttiin parhaaksi ja ainoaksi. Siten jatkui sangen kauan. Väliin luuli joku huomaavansa pensaassa heikkoja ulkonaisia parantumisen oireita, mutta toiset väittivät päinvastoin, että pensas näytti entistä kurjemmalta. Yleensä oli mahdotonta sanoa, oliko mitään huomattavaa muutosta tapahtunut. Vihdoin sitte, kun yleensä epäiltiin, tuleeko pensaasta entisellä paikalla mitään, otettiin kysymys pensaan muuttamisesta toiseen paikkaan uudelleen harkittavaksi, ja tällä kertaa siihen suostuttiin. »Koettakaamme», sanottiin yleensä, »ehkäpä se menestyy muualla paremmin. Tuossa sitä ei kannata enää hoitaa». Ja niin muutettiin ihmiskunnan ruusupensas ja istutettiin hyvään, lämpöiseen, kuivaan maahan, jossa sitä aurinko kylvetti päivällä, tähdet vartioitsivat yöllä, ja lauhkea etelätuuli hyväili sen lehtiä. Silloin huomattiin, että se todellakin oli ruusupensas. Madot ja loiskasvit katosivat siitä itsestään, ja sen oksia peittivät mitä ihanimmat punaiset kukat, joiden tuoksu täytti koko maailman.

Takuuna meille määrätystä korkeasta tarkoitusperästä on se, että Luoja on asettanut sydämiimme rajattoman täydellisyyden mittakaavan, jota käyttäen saavuttamamme voitot aina näyttävät vähäpätöisiltä, eikä päämäärämme näytä koskaan tulevan sen lähemmäksi. Jos esi-isämme olisivat voineet aavistaa, että syntyy yhteiskunta, jossa ihmiset elävät veljesten tavoin sovussa keskenään ilman riitoja, kateutta, väkivaltaisuuksia ja sortoa, jossa he saavat itse valitsemallaan ammattialalla suorittamansa kohtuullisen, ei koskaan terveyttä rasittavan työn palkkioksi ylläpidon, mikä vapauttaa heidät kokonaan huomispäivän huolista, joten heidän on yhtä vähän tarvis murehtia toimeentulostaan, kuin puun, minkä juuria vesirikas, kuivumaton puro kastelee – jos he olisivat voineet kuvitella tällaisen tilan mahdolliseksi, olisi se näyttänyt heidän mielestään paratiisilta. He olisivat sekoittaneet sen yhteen taivaskäsitteensä kanssa eivätkä olisi voineet uneksiakkaan, että tuon tilan saavuttaneilla olisi enää mitään, mitä toivoa tai mihin pyrkiä.

Mutta kuinkas on meidän laitamme jotka seisomme sillä huipulla, mikä heille kaukaa häämötti? Olemmehan jo melkein unhottaneet, ettei ihmiskunnan asema aina ole ollut samanlainen kuin nyt. Muistamme sen vasta sitte kun joku erityinen tapahtuma sitä meille erityisesti muistuttaa, kuten äsken on käynyt. Ja mielikuvituksemme on vaikea enää luoda silmiemme eteen läheistenkään esivanhempaimme yhteiskuntajärjestelmää. Se tuntuu meistä omituiselta ja naurettavalta. Eikä aineellista toimeentuloa koskevan kysymyksen ratkaisu, joka on poistanut surut ja rikokset maailmasta, kelpaa mielestämme enää lopulliseksi pyrintöjen päämääräksi. Me pidämme sitä päinvastoin ainoastaan ihmiskunnan yhä jatkuvan, todellisen kehityksen ensi askeleena. Olemme vain heittäneet pois hartioiltamme tarpeettoman ja kiusallisen taakan, joka esti esi-isiämme todenperään pyrkimästä olemisen lopullista päämäärää kohti. Me olemme yksinkertaisesti riisuneet vain yltämme liiat vaatteet alkaaksemme kilpajuoksun – siinä kaikki. Me olemme kuten lapsi, joka juuri on oppinut seisomaan ja opettelee kävelemään. Lapsen kannalta katsoen on ensimäinen askel suuri tapahtuma. Voimme ajatella hänen kuvittelevan mielessään, ettei tämän voiton jälkeen ole enää paljoa saavutettavissakaan, mutta vuoden kuluttua hän ei enää muistakkaan, ettei hän ole osannut aina käydä. Hänen näköpiirinsä vain laajeni, kun hän nousi seisomaan, ja kävi yhä avarammaksi, kun hän alkoi liikkua. Hänen ensi askeleensa olikin todella eräässä suhteessa sangen tärkeä: se oli radan alkukohta, ei päämäärä. Silloin vasta todellinen kehitys alkoi. Kun ihmiskunta vapautui viime vuosisadalla aineellisen toimeentulon tuottamista huolista, jotka vaativat palvelukseensa sen kaikki sekä henkiset että ruumiilliset voimat, voidaan tätä tapausta pitää ikäänkuin jonkunlaisena uudestasyntymisenä. Jos ei sitä olisi tapahtunut, olisi sen ensimäinen syntyminen elämään, joka oli yhtämittainen, raskas taakka, ollut suuri vääryys. Mutta tämä uudestasyntyminen korjasi ensimäisen vääryyden. Sen jälkeen on ihmiskunta astunut uuteen henkisen edistyksen aikakauteen. Kehitys on tuonut esiin uusia, korkeampia luonteen ominaisuuksia, joiden olemassaoloa esi-isämme voivat tuskin aavistaa. Yhdeksännentoista vuosisadan syvän synkkämielisyyden ja ihmiskunnan tulevaisuutta koskevan pimeän toivottomuuden sijaan on nyt astunut meidän aikakautemme elähdyttävänä aatteena valtava, mahtava käsitys siitä, että meidän maallinen elämämme tarjoaa ihmisluonteelle tilaisuuden rajattomaan kehitykseen. Me tunnustamme ihmiskunnan ruumiillisen, henkisen ja siveellisen, polvi polvelta yhä korkeammalle ja syvemmälle ulottuvan kehittymisen ja jalostamisen ainoaksi suureksi päämääräksi, joka on mitä suurimpain ponnistusten ja uhrausten arvoinen. Uskomme, että ihmiskunta on vasta nyt astunut sille tielle, missä ne aikeet, joita Jumalalla sen suhteen on, voivat toteutua, ja missä jokainen sukupolvi merkitsee ylöspäin astuttua askelta.

Jos kysytte, mitä on odotettavissa sitte, kun lukemattomat sukupolvet ovat syntyneet ja kuolleet, vastaan minä, että pitkä ja avara kehityksen tie on edessämme avoinna, mutta sen pää katoaa huikaisevaan valoon. Sillä ihminen voi palata Jumalansa luo, »missä oikea kotimme on», kahta tietä myöten. Yksilö palaa sinne kuoleman tietä, ihmiskunta kokonaisuudessaan kehityksensä täydellisentymisen kautta, jolloin siemeneen kätketty jumalallinen salaisuus paljastuu täydessä kirkkaudessaan. Kyynelsilmin käännymme synkästä menneisyydestä loistavaa tulevaisuutta kohti ja silmiämme varjoten kiirehdimme eteenpäin. Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohi. Sen kesä on tullut. Se on murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä».