Vuonna 2000: Kuudes luku
| Viides luku | Kuudes luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Seitsemäs luku |
Tohtori Leete herkesi puhumasta ja minäkin olin vaiti koettaessani luoda yleistä käsitystä niistä suunnattomista yhteiskunnallista järjestelmää kohdanneista muutoksista, joita noin valtavan mullistuksen täytyi tuoda mukanaan.
Vihdoin lausuin: »Hallinnon toiminta-alan laajentaminen noin suuressa määrässä on lievimmin sanoen valtava yritys».
»Laajentaminenko? Mikä laajentaminen?»
»Minun aikakaudellani pidettiin turvallisuuden säilyttämistä ja kansan puolustamista ulkonaisia vihollisia vastaan, siis sotilas- ja poliisivallan käyttämistä hallitusten varsinaisena tehtävänä».
»Mitkä herran nimessä ovat sitte kansan viholliset?» huudahti tohtori Leete. »Ranska, Englanti ja Saksako, vaiko nälkä, vilu ja alastomuus? Teidän aikakaudellanne oli hallitusten tapana pientenkin kansainvälisten selkkausten sattuessa ottaa haltuunsa kansalaiset ja laittaa satojatuhansia heistä surmatuiksi tai raajarikoiksi sekä tuhlata kansan varallisuutta kuin vettä, ilman että uhreille oli tästä vähintäkään ajateltavaa hyötyä. Nykyjään ei ole sotia eikä hallituksellamme sotaväkeä, mutta sen sijaan se ottaa muutamiksi vuosiksi johtaakseen jokaisen kansalaisen työtä, suojellaksensa heidät kylmää, nälkää sekä alastomuutta vastaan ja voidaksensa pitää huolta kaikista heidän henkisistä sekä ruumiillisista tarpeistaan. Olen vakuutettu, herra West, että jos tarkemmin ajattelette asiaa, myönnätte varmaan, että teidän aikuistenne hallitusten toimialaa oli luonnottomasti laajennettu, vaan ei meidän. Vaikka olisi kysymyksessä mitä parhaimmat tarkoitusperät, eivät nykyiset ihmiset antaisi hallituksillensa sitä valtaa, joka niille ennen myönnettiin mitä huonoimpiin tarkoituksiin».
Minä vastasin: »Tahtomatta ryhtyä vertailuihin, huomautan vain, että meidän aikakauden valtiomiesten vallanhimo ja lahjojen otto olisi tehnyt teollisuuden hoitamisen valtion kautta aivan mahdottomaksi. Meidän mielestämme olisi tuskin voinut tehdä huonompaa tekoa, kuin luovuttaa rikkauden luojana olevain tuotannon välikappalten johto politiikkojen käsiin. Aineelliset edut olivat silloisissa oloissa jo muutenkin liian usein puolueitten leikkikaluna».
»Epäilemättä olette oikeassa», vastasi tohtori Leete, »mutta nykyjään elämme aivan toisissa oloissa. Meillä ei ole puolueita eikä politikoitsijoita, ja vallanhimo sekä lahjojen otto ovat sanoja, joilla on nykyjään vain historiallinen merkitys».
»Siinä tapauksessa on ihmisluonteen täytynyt suuresti muuttua», sanoin.
»Ei laisinkaan», väitti tohtori Leete, »vaan ihmisten elantosuhteet ovat muuttuneet, ja niiden mukana heidän toimintansa vaikuttimet. Teidän aikananne oli yhteiskunta järjestetty siten, että viranomaiset joutuivat alituisesti kiusaukseen käyttää valtaansa väärin joko omaksi tai jonkun toisen eduksi. Kun olot olivat sellaiset, näyttää ihmeelliseltä, että voitte ensinkään uskoa asioittenne johtoa heidän käsiinsä. Nyt sitävastoin on valtio järjestetty siten, ettei virkamies voi, vaikka haluaisikin, hankkia itselleen eikä muille etua käyttämällä virkavaltaansa väärin. Olkoonpa hän vaikka kuinka huono, ei häntä voi lahjoa, sillä hänelle ei ole siitä mitään hyötyä. Meidän yhteiskuntamme ei tunne palkintoja epärehellisyydestä. Nämä seikat voitte käsittää, täydellisesti vasta sitte, kun opitte vähitellen lähemmin tuntemaan olojamme».
»Mutta ettehän ole vielä vastannut minulle, miten olette ratkaisseet työväenkysymyksen», huomautin minä. »Tähän saakka on ollut puhetta vain pääomasta. Kun kansa oli ottanut käsiinsä tehdasten, konevoiman, rautateiden, maanviljelyksen ja vuorityön johdon, siis yleensä koko maan kapitaalin, jäi työväenkysymys vielä ratkaisematta. Ottaessaan kapitaalin tehtävät huoleksensa, sai se samalla tietysti myöskin kapitalistien vaikeudet kannettavikseen».
»Nämä vaikeudet katosivat samalla, kuin kansa otti pääomat haltuunsa», vastasi tohtori Leete. »Kun työ järjestettiin yhden ainoan johdon alle, ratkesi työväenkysymys itsestään, vaikka se teidän aikakaudellanne ja silloisen järjestelmän vallitessa todellakin näytti mahdottomalta ratkaista. Kun kansa oli ainoa työnantaja, muuttuivat kaikki kansalaiset kansalaisoikeuksiensa perusteella työntekijöiksi, jotka jaettiin eri toimiin teollisuuden tarpeen mukaan».
»Olette siis yksinkertaisesti käyttäneet yleisen asevelvollisuuden periaatetta sellaisena kuin se meidän aikakaudellamme oli, ratkaistaksenne työväenkysymyksen».
»Niinpä kyllä», vastasi tohtori Leete, »se seurasi itsestään, kun kansa tuli ainoaksi kapitalistiksi. Kansaan oli jo juurtunut se käsitys, että maan puolustamista tarkoittavaan asevelvollisuuteen on jokaisen terveen kansalaisen otettava ehdottomasti ja samalla tavalla osaa. Helppoa oli silloin huomata, että samoin oli jokaisen kansalaisen velvollisuus suorittaa osansa kansan ylläpidoksi tarvittavaa ruumiillista tai henkistä työtä, vaikka kansalaiset voivat suorittaa tämän tehtävän jossakin määrin tasan jaettuna kunkin osalle vasta sitte, kun valtio oli tullut ainoaksi työnantajaksi. Työn järjestäminen oli peräti mahdotonta niin kauan kuin työnantajina oli satoja tai tuhansia yksilöitä sekä yhtiöitä, joiden välillä ei minkäänlaista yhteisvaikutusta koetettu eikä olisi voitukaan saada aikaan. Sentähden sattuikin usein, että suuret joukot henkilöitä, jotka olisivat mielellään halunneet tehdä työtä, eivät sitä löytäneet, kun taas toisaalta ne, jotka tahtoivat joko kokonaan tai osaksi laiminlyödä tämän velvollisuutensa, voivat sen helposti tehdä».
»Tuleeko nyt siis jokaisen pakollisesti ottaa osaa valtion järjestämään työhön?» kysyin.
»Osanotto työhön on niin selvä ja luonnollinen asia, ettei siihen tarvitse ketään pakottaa», vastasi tohtori Leete. »Sitä pidetään niin luonnollisena, etteivät ihmiset enää osaa ajatellakkaan sitä pakoksi. Henkilö, jota tässä tapauksessa pitäisi pakottaa, joutuisi tavattoman halveksimisen alaiseksi. Mutta toisaalta on tämä työ niin ehdottomasti välttämätöntä, että siinä suhteessa on liian lievää sanoa sitä pakolliseksi. Koko yhteiskuntamme nojautuu niin täydellisesti sille perustukselle, että jos voisi otaksua jonkun henkilön vetäytyvän pois tämän velvollisuutensa täyttämisestä, niin hänellä ei olisi vähintäkään mahdollisuutta pitää huolta toimeentulostaan. Hän sulkisi itsensä siten ulos maailmasta, pois kansalaistensa joukosta, sanalla sanoen: surmaisi itsensä».
»Onko palvelusaika tässä teollisuusarmeijassa elinkautinen?»
»Ei suinkaan! Se alkaa myöhemmin ja loppuu varemmin kuin keskimäärin teidän aikakaudellanne. Teidän tehtaanne olivat täynnä lapsia ja vanhuksia, mutta meillä on nuoruuden aika omistettu kasvatukselle, ja täyden kypsyyden aika, josta lähtien ruumiinvoimat alkavat vähetä, käytetään lepoon ja virkistäviin huvitteluihin. Työaika alkaa kasvatuksen päätyttyä yhdennestäkolmatta ikävuodesta ja kestää kaksikymmentäneljä vuotta, loppuen siis 45 ikävuoteen. Vaikka yleinen työvelvollisuus loppuu 45 vanhana, voidaan sitä vanhemmatkin kansalaiset hätätilassa, kuin on puute työntekijöistä, kutsua palvelukseen, kunnes he ovat täyttäneet 55 vuotta. Tämä tapahtuu peräti harvoin, oikeastaan tuskin koskaan. Joka vuosi lokakuun 15 päivänä on tarkastuspäivä, jolloin yhdenkolmatta vuoden vanhat kutsutaan työhön ja kaikki neljäkolmatta vuotta palvelleet 45 vuotiaat lasketaan juhlallisesti vapaiksi. Tämä on meillä juhlapäivä, josta laskemme kaikki tapahtumat. Se on meidän olympiaadi, vaikka se uudistuu joka vuosi.