Vuonna 2000: Kolmaskolmatta luku

Kolmaskolmatta luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy

Illalla istuin Editin kanssa musiikkihuoneessa kuunnellen muutamia kappaleita, jotka olivat herättäneet huomiotani päivän ohjelmassa. Erään väliajan kestäessä sanoin:

»Kysyisin mielelläni erästä asiaa teiltä, neiti Leete, mutta pelkään, että pidätte minua tungettelevana, jos sen teen».

»En suinkaan», vastasi hän. »Kysykää vain».

»Minä olen samassa asemassa kuin syrjäinen urkkija», jatkoin minä, »joka on sattunut kuulemaan pari kolme nähtävästi häntä itseään koskevaa sanaa, vaikka ne eivät olleet aiotut hänen kuultavikseen, ja joka on kylliksi röyhkeä kysymään loppua siltä, ketä hän on kuunnellut».

»Oletteko kuunnellut salaa?» kysyi Edit ihmeissään.

»Olen kyllä», sanoin, »mutta sellaisessa tilaisuudessa, että tekoni on anteeksi annettava, kuten tekin luullakseni myönnätte».

»Sehän kuuluu hyvin salaperäiseltä», sanoi Edit.

»Asia onkin niin salaperäinen», vastasin, »että itsekkin olen toisinaan epäillyt, olenko todellakin kuullut sen, mitä aion kysyä teiltä, vai onko kaikki ainoastaan unta. Pyydän teitä selittämään minulle, miten sen laita oikeastaan on. Asia on seuraava:

Kun heräsin satavuotisesta unestani, tunkeutui ensimäisenä tajuntaani muutamia ympärilläni keskustelevia ääniä. Sittemmin olen huomannut, että äänet olivat teidän ja teidän vanhempainne. Ensin kuulin, ellen erehdy, isänne sanovan: »hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee ainoastaan yhden meistä». Ellei kaikki ole paljasta unta, vastasitte te: »Lupaa siis, että et kerro siitä mitään». Isänne tuntui viivyttelevän lupauksen antamista, mutta kun uudistitte vaatimuksenne ja äitinne ryhtyi puolustamaan teitä, lupasi hän vihdoin. Ja kun avasin silmäni, näin ainoastaan isänne».

Olin puhunut totta sanoessani, että en ollut varma, oliko keskustelu, jonka luulin kuulleeni, ollutkin ainoastaan unta, niin uskomattomalta minusta tuntui, että nämä ihmiset voisivat tietää minusta – heidän esi-isäinsä aikalaisesta – mitään sellaista, jota en itse tietäisi. Mutta kun näin, mitä sanani vaikuttivat Editiin, käsitin heti, että tapahtuma ei ollut unta, vaan uusi salaisuus – vielä hämärämpi, kuin kaikki entiset. Sillä heti kun Edit huomasi, mitä kysymykseni tarkoitti, joutui hän peräti hämilleen. Hän, joka aina ennen oli niin vapaasti ja avonaisesti katsellut minua suoraan silmiin, loi katseensa alas ja punastui otsaa myöten.

»Suokaa anteeksi», sanoin heti, kun selvisin hämmästyksestä, mihin sanojeni omituinen vaikutus oli minut saattanut. »Kuulemani keskustelu ei siis ollutkaan unta. Te tiedätte jonkun minua koskevan asian, jota salaatte minulta. Eikö ole mielestänne hiukan kovaa, kun ei minun asemassani oleva henkilö saa tietää kaikkea, mikä koskee häntä itseään».

»Se ei koske teitä – tarkoitan ei suorastaan teitä. Ei todellakaan», vastasi hän niin hiljaa, että sitä tuskin voi kuulla.

»Mutta koskeehan se minua ainakin jollakin tavalla», väitin. »Asia varmaankin huvittaisi minua».

»Enpä usko edes sitä», vastasi hän punastuen ja luoden hätäisen katseen minuun. Lumoava hymy leikki hänen huulillaan, osottaen että hän kiusallisesta hämmästyksestään huolimatta huomasi asemassamme jonkun naurettavan puolen. »En tiedä varmaan, voiko asia edes huvittaakkaan teitä».

»Isännehän olisi sanonut sen minulle», sanoin houkutellen. »Te hänet siitä estitte. Isänne mielestä minun siis olisi tullut saada tietää se».

Hän ei vastannut. Hän oli niin hurmaava hämmästyksessään, että halusin yhtä paljon jatkaa tätä tilaa, kuin saada selville asiaa. Sentähden kysyin vielä:

»Enkö saa sitä koskaan tietää? Ettekö aio koskaan sanoa sitä minulle?»

»Se riippuu eräästä asiasta», vastasi hän pitkän vaitiolon perästä.

»Mistä sitte?» utelin.

»Kysytte liian paljon», vastasi hän.

Sitte hän kääntyi minuun ja hänen selittämätön katseensa, punastuvat poskensa ja hymyilevät huulensa vaikuttivat aivan hurmaavasti, kun hän jatkoi:

»Mitä arvelette, jos sanon, että asia riippuu – teistä itsestänne?»

»Minustako?» kysyin ihmeissäni. »Kuinka se on mahdollista?»

»Herra West, nyt menee kaunis kappale hukkaan». Se oli hänen ainoa vastauksensa. Hän astui telefoonin ääreen koskettaen sitä, ja kauniin adagion säveleet täyttivät huoneen. Sitte hän varoi, ettei väliaikaa päässyt syntymään. Hän ei katsonut minuun, vaan näytti tarkasti kuuntelevan soittoa. Hänen poskillansa vaihteleva syvä puna osotti kuitenkin, että hänen ajatuksensa liitelivät muualla.

Vihdoin hän virkkoi, että olin luultavasti kuullut kylliksi musiikkia siksi kerraksi. Kun nousimme ylös lähteäksemme pois, astui hän luokseni ja sanoi yhä katsoen laattiaan:

»Herra West, te sanotte, että olen osottanut teille hyvyyttä. Sitä en tiedä erityisesti tehneeni, mutta jos te todella luulette niin, niin pyydän, luvatkaa minulle, että ette enää koskaan kysy minulta asiaa, josta tänään puhuitte, ettekä koeta kysellä sitä keneltäkään muiltakaan – esimerkiksi isältäni tai äidiltäni».

Tällaiseen pyyntöön voi tietysti vastata ainoastaan yhdellä tavalla.

»Suokaa anteeksi, että olen pahoittanut mielenne», sanoin. »Luonnollisesti lupaan täyttää pyyntönne. Jos olisin tiennyt, että kysymykseni on teille kiusallinen, en olisi puhunut koko asiasta mitään. Pahastuitteko todellakin, kun olin utelias?»

»En ensinkään».

»Ja kun en kysele teiltä tätä asiaa», jatkoin, »niin sanotte sen minulle joskus vapaaehtoisesti. Rohkenenko toivoa sitä?»

»Ehkä», kuiskasi hän.

»Eikö sen varmempaa?»

Hän loi syvän, tutkivan katseen minuun.

»Luultavasti sanon sen teille – joskus».

Siihen loppui keskustelumme, sillä hän ei antanut minun jatkaa enää.

Sinä iltana ei luullakseni itse tohtori Pillsburykään olisi saanut minua nukkumaan, ei ainakaan ennen kuin aamupuolella. Arvoituksia oli tosin sattunut ratkaistavakseni joka päivä, mutta ei mikään ollut niin salaperäinen ja samalla viehättävä, kuin tämä, jonka selitystä Edit Leete oli kieltänyt minut kyselemästä. Se oli kaksinkertainen arvoitus. Mitenkä hän ensiksikin voi tietää jotakin minusta, tykkänään toisen aikakauden muukalaisesta? Ja jos hän tiesikin jotakin, niin miten tämä tieto voi niin syvästi liikuttaa häntä? On arvoituksia, jotka ovat niin vaikeita, että ei selitystä voi aavistaakkaan, ja tämä näytti olevan sellainen. Olen liian käytännöllinen luonteeltani tuhlatakseni arvoitusten tapaisiin hullutuksiin aikaani, mutta kun arvoitus pukeutuu elävän ja kauniin tytön muotoon, on sen selville saaminen sitä jännittävämpää, kuta vaikeammalta se näyttää. Yleensä voidaan tosin jotenkin varmasti väittää, että nuoren tytön punastuminen kertoo kaikkina aikoina ja joka kansan keskuudessa nuorelle miehelle saman tarun, mutta peräti mahdottomalta tuntui selittää Editin punastuvat posket täten. Olinhan minä sellaisessa asemassa ja tuttavuutemme vasta niin lyhyt, että tuollainen otaksuminen olisi ollut sulaa mielettömyyttä. Salaisuus oli sitäpaitse vanhempi, kuin tuttavuutemme. Mutta Edit oli kaikissa tapauksissa enkeli, ja minä liian nuori, joten ei ymmärrys eivätkä järkisyyt voineet sinä yönä tykkänään karkoittaa ruusunhohtavia unelmia vuoteeltani.