Vuonna 2000: Kahdeksas luku
| Seitsemäs luku | Kahdeksas luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Yhdeksäs luku |
Kun heräsin, tunsin olevani sangen virkeä. Makasin vielä pitkän ajan nauttien ruumiillista hyvän tunnetta; Edellisen päivän kokemukset, heräämiseni vuonna 2000, uuden Bostonin näkeminen, isäntäni ja hänen perheensä sekä kaikki kuulemani kummalliset seikat olivat tykkänään kadonneet muistostani. Luulin olevani kotonani makuukammiossani, ja mielessäni liitelevät puolihämärät kuvat olivat entisessä elämässäni sattuneita tapahtumia tai saavuttamiani kokemuksia. Puolinukuksissa muistelin seppelöitsemispäivän vaiheita, matkaa Editin ja hänen vanhempainsa seurassa Mount Auburnin hautuumaalle sekä yhteistä illallistamme kaupunkiin palattuamme. Muistelin, kuinka kauniilta Edit oli näyttänyt, ja johduin sitte ajattelemaan avioliittoamme, mutta tuskin oli mielikuvitukseni alkanut kehitellä tätä suloista ainetta, kun haaveiluni katkasi mieleeni johtunut kirje, jonka olin edellisenä iltana saanut rakennusmestarilta sen johdosta, että syntynyt työlakko oli siirtänyt taloni valmistumisen epämääräiseen tulevaisuuteen. Tämän muiston synnyttämä mieliharmi sai minut kokonaan hereille. Johtui mieleeni, että olin päättänyt kello yksitoista tavata rakennusmestariani, keskustellakseni hänen kanssansa työlakosta, ja avattuani silmäni loin katseeni vuoteeni jalkapäässä olevaan kellooni, nähdäkseni kuinka myöhäinen nyt oli. Mutta katseeni ei löytänytkään kelloa, päinvastoin huomasin heti, etten ollutkaan omassa makuusuojassani. Ponnahtaen istualleni sängyssä katselin ällistyneenä outoa huonetta, jossa olin.
Luulenpa istuneeni täten hetken aikaa vuoteessa tuijottaen ympärilleni, kykenemättä käsittämään mitään. En voinut tämän ajan kuluessa erottaa itseäni ympärilläni olevista persoonattomista esineistä, yhtä vähän kuin kehittymätön sielu, joka ei ole vielä ottanut vastaan niitä vaikutuksia, mitkä tekevät sen persoonaksi. On kummallista, kuinka tuskallinen tämä kykenemättömyydentunne on. Mutta sellaisia me olemme. Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä henkistä tuskaa, jota kärsin sen aikaa, kun sokeana, avuttomana etsin itseäni rajattomasta tyhjyydestä. Ei mikään muu sielun tila voi synnyttää samanlaista tuskallista, ehdotonta henkisen elämän pysähtymisen tunnetta, joka on seurauksena erään sielun tukipisteen, ajatuksen lähtökohdan katoamisesta, kuten silloin käy, kun henkilö hetkeksi menettää tietoisuuden omasta itsestänsä. Toivon, ettei minun koskaan enää tarvitsisi kokea samaa.
En tiedä, kuinka kauan tätä tilaa oli kestänyt – ijankaikkisuudelta se aika minusta tuntui – kun muisto kaikista entisistä tapahtumista yht’äkkiä välähti salaman tavoin esille. Muistin, kuka ja missä olin, miten olin tänne tullut, ja käsitin, että ne kuvat, jotka äsken olivat liikkuneet sielussani eilen tapahtuneina, olivatkin kotoisin aikakaudelta, jonka sukupolvi jo kauan, kauan sitte oli muuttunut tomuksi. Hypähtäen vuoteestani seisoin keskellä lattiaa, puristaen molemmin käsin ohimoitani, jotka tuntuivat halkeavan. Sitte kaaduin takaisin vuoteelle ja makasin siinä liikahtamatta, painaen kasvojani tyynyyn. Vastavaikutus, joka oli välttämättömänä seurauksena siitä sielun kiihtymisestä ja henkisestä kuumeesta, minkä kauhistuttava havaantoni oli ensimäisenä synnyttänyt, oli nyt tullut. Tunteiden myrsky, joka oli varttonut vain sitä, että tulisin täysin selville nykyisestä asemastani ja siitä johtuneista seikoista, valtasi minut nyt. Makasin vuoteella, pitäen siitä suonenvedontapaisesti kiinni, ja taistelin kiristynein hampain ja vaikeasti huohottaen ankaraa taistelua, säilyttääkseni järkeni. Sielussani oli kaikki mennyt pirstaleiksi, kadottanut pohjan. Entiset tuntemistapani, aateyhtymät, käsitykseni ihmisistä ja asioista, kaikki oli hajonnut, kadottanut yhteytensä ja kiehui nyt, kuten näytti, hurjassa sekasorrossa. Ei ollut jälellä enää minkäänlaista tukikohtaa, ei mitään ehyttä. Ainoastaan tahto oli vielä jälellä, mutta mikäpä ihmistahto olisi ollut kyllin luja huutamaan sellaiselle kuohuvalle merelle: »asetu, tyynny!» En uskaltanut ajatella. Kun koetinkin kuvitella mieleeni tapahtuneista seikoista johtuvia seurauksia, tunsin aivoissani sietämätöntä pyörrytystä. Minut alkoi vallata luulo, että olin kaksi henkilöä, kaksoisolento, ja tämä näytti yksinkertaisimmin selittävän kummalliset kokemukseni.
Tiesin, että olin tulemaisillani hulluksi. Jos makaan tällä tavalla miettimässä, olen mennyttä kalua. Minun täytyy keksiä jotakin, mikä karkottaa mietteeni, vaikkapa vain ruumiin liikuntoa. Hyppäsin vuoteeltani, pukeuduin nopeasti, avasin oven ja kiiruhdin alas portaita. Oli vielä varhainen aamu, tuskin valoisaa, jonka tähden en tavannutkaan ketään rakennuksen alemmissa kerroksissa. Eteisessä riippui hattu, jonka pistin päähäni. Avatessani ovea huomasin sen niin huolimattomasti suletuksi, etteivät murtovarkaudet siitä päättäen näyttäneet kuuluvan nykyisen Bostonin vaaroihin. Astuin ulos. Kaksi tuntia kävelin tai juoksin pitkin kaupungin katuja, kiertäen useimmat niemekkeen korttelit. Ainoastaan muinaistutkija, joka tuntee erotuksen nykyisen Bostonin ja yhdeksännentoista vuosisadan Bostonin välillä, voi jossakin määrin käsittää, kuinka usein minut valtasi syvä hämmästys tämän ajan kuluessa. Katsellessani eilen rakennuksen katolta kaupunkia, oli se kylläkin näyttänyt minusta oudolta, mutta silloin näin sen vain pääpiirteissään. Vasta nyt katuja kierrellessäni huomasin, kuinka suuri ja täydellinen muutos oli. Muutamat minun aikakaudeltani säilyneet jätteet olivat omiaan tuomaan tämän muutoksen yhä selvemmin näkyviin, sillä jos niitä ei olisi ollut, olisin luullut vaeltavani ihan oudossa kaupungissa. Henkilö, joka on jättänyt syntymäkaupunkinsa lapsena ja palaa sinne viidenkymmenen vuoden kuluttua, huomaa sen tosin muuttuneen suuresti. Hän hämmästyy, vaan ei joudu päästänsä pyörälle. Hän tietää, että pitkä aika on kulunut, ja että se on vaikuttanut muutoksia myöskin hänessä itsessään. Hän muistaa ainoastaan hämärästi tuon lapsuutensa ajan kaupungin. Mutta minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä välillä olleesta ajasta. Tietoisuuteni sanoi, että olin eilen, muutamia tunteja sitten vaeltanut näitä katuja, joissa tuskin pieninkään kohta oli säilynyt entisellään. Vanhan kaupungin kuva oli muistossani niin tuoreena ja selväpiirteisenä, ettei todellinen kaupunki voinut sitä syrjäyttää, vaan taisteli sen kanssa, joten milloin toinen milloin toinen niistä tuntui unelmalta. Kaikki, mitä näin, sekottui mielikuvituksessani yhdeksi kuten kaksi samalle levylle päällekkäin otettua valokuvaa.
Vihdoin jouduin takaisin samalle ovelle, josta olin tullut ulos. Askeleeni lienevät vaistomaisesti tuoneet minut entisen kotini paikalle, sillä itse en ollut kulkiessani käsittänyt, että palaan sinne takaisin. Tämä talo tuntui minusta kodilta yhtä vähän, kuin mikä muu paikka tahaan tässä oudon sukupolven asumassa kaupungissa, jonka asukkaat tuntuivat minusta yhtä täydellisesti vierailta, kuin kaikki muutkin nykyjään maan päällä elävät miehet ja naiset. Jos käytävän ovi olisi ollut lukossa, olisi se luultavasti muistuttanut minulle, ettei minulla ole talossa mitään tekemistä, ja minä olisin jatkanut matkaani. Mutta se avautui, kun työnsin sitä. Epävarmoin askelin kulin eteisen läpi ja astuin erääseen sen vieressä olevaan huoneeseen.
Heittäydyin tuolille ja painoin käsilläni polttavia silmiäni, jotta pääsisin näkemästä ympäristöäni ja tuntemasta sen synnyttämää kamalaa yksinäisyyden tunnetta. Mieleni vallannut sekasorto oli niin suuri, että se synnytti ruumiillistakin kivun tunnetta. Mitenkäpä voisinkaan kuvata silloin kärsimääni tuskaa, kun aivoni tuntuivat sulavan, tai sanomatonta avuttomuuden tunnetta, joka minut oli vallannut. Tuskissani vaikeroitsin ääneeni. Aloin tuntea, että kadotan järkeni, jollen nyt saa tukea. Mutta silloin apu saapuikin. Kuulin äkkiä vaatetten kahinaa ja katsahdin ylös. Edit Leete seisoi edessäni. Hänen kauniit kasvonsa kuvastivat syvintä osanottoa.
»Mitä on tapahtunut, herra West?» kysyi hän. »Olin täällä, kun tulitte sisään. Huomasin, että olitte peräti onnettoman näköinen, enkä voinut olla tulematta esiin, kuullessani teidän valittavan. Miten teidän on käynyt? Missä olette ollut? Enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?»
Ehkäpä hän lienee puhuessaan sattumalta tai säälistä ojentanut molemmat kätensä minua kohti. Tartuin niihin ja pusersin niitä yhtä vaistomaisesti, kuin hukkunut tarttuu kiinni ja puristaa köyttä, joka hänelle heitetään viime hetkessä. Nähdessäni hänen surulliset kasvonsa ja säälin kostuttamat silmänsä, poistui pyörryttävä tunne aivoistani. Toisen henkilön hellä myötätuntoisuus, joka väreili hänen sormiensa hiljaisesta puserruksesta, antoi minulle tarvitsemani tuen. Hänen tyynnyttävä ja lohduttava läsnäolonsa vaikutti kuten ihmeitä tekevä taikajuoma.
»Jumala siunatkoon teitä», sanoin hetken kuluttua. »Hän teidät lienee lähettänytkin luokseni juuri nyt. Luulenpa, että olisin tullut mielipuoleksi, jos ette te olisi saapunut tänne».
Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
»Herra West», sanoi hän, »me näyttänemme teidän mielestänne peräti sydämettömiltä. Kuinka voimmekin jättää teidät yksin niin pitkäksi ajaksi. Mutta kai kohtaus jo on ohi? Voittehan jo paremmin?»
»Kyllä», vastasin, »kiitän siitä teitä. Jos vielä viivytte hetkisen luonani, tulen pian entiselleni».
»Minä en aiokkaan mennä pois», sanoi hän, ja hänen kasvoillaan väreili mielenilme, joka osotti hänen myötätuntoisuutensa selvemmin, kuin tuhannet sanat, »Ette saa pitää meitä niin sydämettöminä, kuin olemme ehkä näyttäneet jättäessämme teidät yksin. Olen tuskin voinut nukkua rahtuakaan viime yönä, sillä mieleeni johtui alinomaa, kuinka omituiselta teistä mahtanee tuntua, kun heräätte aamulla. Mutta isäni sanoi, että te nukutte myöhäiseen. Hän sanoi myöskin, että ei ole hyvä osottaa teille aluksi kovin paljon sääliä. Olisi vain koetettava johtaa ajatuksianne pois siitä, mitä oli tapahtunut, ja saada teidät tuntemaan, että olette »ystävien joukossa».
»Te olette jo sen selvästi osottanut», vastasin. »Mutta käsitätte tietysti, että siirtyminen vuosisadan sivuitse on tavaton harppaus, joka ei voi olla järkyttävästi vaikuttamatta, ja vaikka en ehkä eilen sitä näyttänyt aivan selvästi käsittävänikään, olen tänä aamuna kuitenkin ollut hyvin tuskallisten tunteiden vallassa». Pitäessäni hänen käsiänsä käsissäni ja katsellessani hänen kasvojansa voin jo hiukan laskea leikkiäkin tilastani.
»Ei johtunut kenenkään mieleenkään, että menisitte ulos kaupungille yksin niin varhain aamulla», puheli hän. »Missä olitte, herra West?
Kerroin hänelle kokemukseni heräämisestäni alkaen siihen hetkeen saakka, jolloin katsahdin ylös ja näin hänet edessäni, – kuten olen kertonut ne jo lukijalle. Puhuessani valtasi hänet syvä sääli, ja vaikka päästin hänen toisen kätensä irti, ei hän koettanut vetää pois toista, epäilemättä sentähden, että hän huomasi, kuinka rauhoittavalta minusta tuntui pidellä sitä kädessäni.
»Voin jossakin määrin käsittää tunteenne», sanoi hän. »Tilanne lienee ollut kauhea. Ja lisäksi jätimme teidät yksin kamppailemaan kauheaa taisteluanne. Voitteko antaa sen anteeksi?»
»Onhan kaikki jo ohitse. Olette tällä kertaa kokonaan haihduttanut epätoivoni», vastasin hänelle.
»Ettehän anna sen enää palatakkaan», lausui hän levottomana.
»Sitä en voi luvata», sanoin. »Liian varhaista on vielä arvella sinne tai tänne, mutta siltä minusta tuntuu, ajatellessani, kuinka outoa ja kummallista kaikki on ympärilläni».
»Mutta ette ainakaan saa enää koettaa yksin taistella sitä vastaan», pyysi hän. »Luvatkaa tulla meidän luoksemme, sallikaa meidän ottaa osaa taisteluunne ja koettaa auttaa teitä. Vaikka emme paljoa voisikaan, on kuitenkin parempi olla yhdessä, kuin koettaa yksin kärsiä sellaisia tunteita».
»Tulen kyllä luoksenne, jos sallitte sen», lupasin hänelle.
»Tietysti, tietysti, minähän sitä pyysinkin», huudahti hän innokkaasti. »Minä teen kaikki voitavani auttaakseni teitä».
»Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta, kuin tuntea osanottavaisuutta minua kohtaan, kuten nyt näytätte tekevän», sanoin.
»On siis päätetty», virkkoi hän hymyillen kyyneleet silmissä, »että ensi kerralla tulette minun luokseni ja avaatte sydämenne minulle, ettekä lähde enää juoksemaan ympäri Bostonia outojen ihmisten joukkoon».
Edellytys, että me muka emme olisi outoja toisillemme, ei tuntunut minusta enää sanottavasti omituiselta. Minun kärsimykseni ja hänen osanottavat kyyneleensä olivat saaneet meidät niin lähelle toisiamme muutaman minuutin kuluessa.
»Lupaan teille», lisäsi hän kasvoillaan ihastuttavan veitikkamainen ilme, joka myöhemmin muuttui innostukseksi, »että kun tulette luokseni, koetan osottaa surkuttelevani teitä mitä syvimmin, mutta älkää hetkeäkään luulko, että todella surkuttelisin teitä, tai edes uskoisin, että te itse kauan surkuttelette asemaanne. Yhtä varmasti, kun tiedän, että nykyinen maailma on taivas teidän aikuiseenne verraten, yhtä varmasti tiedän myöskin, että ennen pitkää tunnette ainoastaan kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on sallinut teidän jatkaa täällä elämäänne, joka katkesi niin omituisella tavalla teidän aikakaudellanne».