Vuokkolan Liisi

Vuokkolan Liisi. Kirjoittanut Emil Lassinen

Liisi näki niin somaa unta...

Oli olevinaan nuori tyttökoulun oppilas. Sihvo, teoloogi ja ensimmäinen tenoori, tuli noutamaan häntä premieeriin. Hän seisoi kuvastimen edessä ihastellen silmäillen kutrejaan, jotka valuivat hänen olkapäilleen. Tuokio vain, ja eteisestä kuului miellyttävä Hardangerin hääretken sävel..

Kun sen kukkarantoja soutaa

hääjoukko, mi morseinta noutaa.

Oho! Ohei! la la la – – –

Sihvo seisoi enää vain askeleen päässä hänestä, kumarsi hymyillen, harasi tukkaansa, mutta samassa kuului posetiivin soittoa, koiran haukuntaa ja lapsen itkua – eikä Sihvosta näkynyt enää vilaustakaan. Liisi riensi rappuja alas kadulle, pyytäen ettei Sihvo häntä jättäisi, hän kun oli aivan valmis premieeriin lähtemään, mutta hän ei enää tavannut Sihvoa. Laiha, likainen sanomalehtipoika irvisti hänelle julkeasti – ja siihen hän heräsi.

Huoneessa oli uutimien vuoksi vielä pimeä, mutta ulkona oli talviaamun hämärä jo haihtunut ja vaiennut. Liisi raapaisi tulta ja katsoi kelloa. Se kävi jo seitsemättä. Tulen räiskettä, kolinaa ja askeleita kuului tuvan puolelta.

Hääjoukko, mi morseinta noutaa – – –

Liisiltä pääsi syvä huokaus, hän koetti vielä hyräillä unessa kuulemaansa säveltä, mutta sanat aivan kuin turposivat hänen suussaan. Hän huokasi taasen, sitte hän kosketti Almaa ja herätti hänet.

– ..olin kuulevinani laulua, mutta kai se oli unta.

– Ei se vallan .. minä tässä jo hyräytin.

– Kas vainen .. mutta tänäänhän onkin syntymäpäiväsi.

– On, kahdeksaskolmatta järjestyksessä.

– Saanko gratuleerata?

– Elä viitsi. Tiedät sanomattanikin, että toivoisin tämän syntymäpäiväni olevan kymmenen vuotta tuonempana.

– Oo, kyllä sen hyvin tiedän, mutta ollaan sentään iloisia ja onnellisia, ollaan vanhojen muistojen maksolla. Oi teitä, suloiset, pyhät muistelmat, miten mieli lämpenee teidän seurassanne. Syntymäpäiväsi, Liisi, kymmenen vuotta taaksepäin, muistathan. Aamulla serenaadi, päivällä hiihtoretki, illalla hämäläisten juhla. Voin vielä kuulla laulajien pehmeästi vyöryttävän:

Sen, mi maan päällä kuljeskelee

unelmissani, lauluissa vaan – –

– Alma, elä viitsi, keskeytti Liisi; minä serenaadeista ja semmoisista nyt enää kaks viis. Ne olivat kaikki pelkkää hupsutusta, olin silloin itsekin hupsu.

Molemmat vaikenivat tuokion.

– Nyt olen toki jo viisastunut.

Liisi sulki silmänsä, huokasi syvään pari kertaa, mutta sitte hän äkkiä kysyi vilkkaasti:

– Mitä Janne kirjoitti äidille? Rahaa, arvaan ma, johonkin kuumaan tarpeesen. Sehän on niin tavallista.

– Rahaa kyllä. Kehuu ostaneensa hiljattain kaupungin talon.

Janne, muutaman pikkukaupungin viskaali, oli Liisin ja Alman kälymies. Oli nainut Heilin, Vuokkolan nuorimman ja sievimmän tyttären.

– Mistä sitä rahaa taasen? tuli Liisi ehdottomasti kysyneeksi, sillä hän tiesi, miten tiukalla heillä oltiin helähtävistä hopeoista.

– Janne kehottaa myymään Vuokkolan, nyt on paras aika.

– No, jopa nyt kummia kuuluu. Onkohan se mies mieltä vailla, vai muutenko se lörpöttelee.

Liisiä oikein nauratti. Vuokkola, uhkea Vuokkola, pitäjän paraimpia ja vanhimpia taloja, vieraan käsiin. Sepä vasta olisi loiskaus. Kolme miespolvea oli Vuokkola kulkenut heidän sukunsa omaisuutena isältä vanhimmalle pojalle, ollen siten laajan heimon juurakkona ja tammena, jonka oksat ja haarukat ylettyivät pitäjän jokaiselle suunnalle. Miten hurja olikaan tuo tuuma luovuttaa suvun tammi vieraalle, muuttaa Vuokkola liukkaaksi rahaksi. Sitenhän sammuisi koko heidän sukunsa loisto. Mitä olisikaan vuokkolaisten laaja heimo ilman Vuokkolaa? Emoton lapsi, jouluton talvi, tähätön olki.

– Eikö isä suuttunut raivoksi?

– Eikä suuttunut. Sitä on, luulen ma, jo kauan hiljakseen taivuteltu.

Liisaa ei enää naurattanut. Hän äännähti jonkun katkonaisen sanan ja hänen kasvoilleen levisi kummastuksen ilme, kuten ainakin ihmisen, joka on äkkiä päässyt jonkin salaisuuden perille. Moni äidin huulilta päässyt samea sana selvisi äkkiä hänelle uudessa valossa, ja kun hän muisteli toisen kälynsä, kirkonkylän kansakoulunopettajan viime jouluista kestikäyntiä, pääsi hän käsiksi koko vyyhtiin. Vastoin tapaansa oli käly pysytellyt vaan enimmältään isän juttusilla, olipa Liisi raollaan olevan oven lävitse kuullut hänen tuumailevan, että maatilojen ostossa vallitsi varsinainen huijaus, joka ei arvatenkaan kauan tule kestämään. Hintaa maksetaan, minkä vain osaa vaatia, ken myydä aikoo, myyköön huijauksen kuumimmillaan ollessa.

Siskokin oli muuttunut. Hänessä piili jotakin, joka ei miellyttänyt Liisiä ja joka etäännytti heidät toisistaan. Heidän välillään ei syntynyt ainoatakaan sydämmellistä ja lämmintä puhelua, ja joskus oli Liisi huomaavinaan, että siskon katse oli ilkeä ja pilkallinen. Hän ei mitään silloin käsittänyt ja hän epäili huomioitaan mielikuvituksen tuotteiksi, mutta nyt hänelle selvisi kaikki. Vuokkola myydään enimmän tarjoovalle, jotta väyvypojat saavat osalleen mahdollisimman suuren summan, muuten syntyy perillisten kesken, jos ei ole jo osalta syntynyt, salainen viha, vaino ja eripuraisuus. Taivahinen taatto sentäänkin, minne on jouduttu kaikella kouluttamisella ja herrassäätyyn pyrkimisellä. Menee lopulta Vuokkolan talo, jollei vaan jo lie yksi nurkka mennyttä.

– Olen jo kauvan vainunnut, että meidän selkämme takana pidetään jotakin peliä, virkkoi Anna. Onkin puuhattu talonmyyntiä, ja lie se jo valmiiksi päätetty, koskapa sitä ei enää salassakaan pidetä.

– Äiti on ollut pelaajien etevimpänä liittolaisena.

– Onpa niinkin. Hän on kyllääntynyt meihin molempiin, syystä ettemme päässeet miehelään, ja hellii naimisissa olevia tyttäriään sekä huolehtii niiden etuja. Muuten on minusta Vuokkolan myynti aivan luonnollista. Kukapa pojistakaan pellon kyntäjiksi, kaikkihan ne on kouluun tupattu, ken puoli väkisin, ken omasta tahdostaan.

– Mitä sitte, kun Vuokkola myydään? kysyi Liisi surunsekaisella äänellä.

– No, arvaahan tuon etukäteen. Isä ja äiti ottavat eläkkeen ja muuttavat kulmapytinkiin. Äiti pääsee irti taloushuolista, joiden painoa hän niin usein on viime aikoina ruikutellut.

– Entä me, Vuokkolan vanhat piiat?

– Me asumme tietysti isän ja äidin luona.

Liisiltä pääsi huokaus.

– Mitä siinä suremista? Pois nyt kylmät mietteet, pois tummat tunteet, ollaan iloisia syntymäpäivänäsi. Kukkuu se käki vielä meillekin.

– Jos piloillaan kukkuu.

Liisin täytyi väkisinkin nauraa. Alma oli sitä luonnetta, joka ottaa kaikki asiat kevyemmästä päästä ja sukkuloi ne somempiin väreihin. Monet ikävät olivat siten menneet helposti ohi, moni huokaus tukoutunut naurun hihitykseen.

Mutta tänään, kahdeksantenakolmatta syntymäpäivänään, ei Liisi ollut Alman ohjattavissa. Hän kyllä koki väistää katkeria ajatuksia, mutta niitä työntyi niin sakeasti hänen kimppuunsa, että hän, vastarintaa kyllin yritettyään, lopulta aivan kuin nujertui niiden rääkättäväksi. Hän pakeni äitiään, jopa Almaakin, ja viimein turvaantui hän vanhaan, huonossa vireessä olevaan pianoon, joka seisoi heidän makuukamarinsa viereisessä, salin tapaisessa huoneessa. Moneen aikaan hän ei ollut koskettanut sen kieliin, mutta nyt hän tahtoi hukuttaa ikäväänsä soiton säveliin. ”Alppien paimentyttö” sattui hänen käsiinsä, hän avasi sen ja soitti muutaman tahdin. Sitte hän äkkiä punastui ja hän tunsi, että häntä, melkein hävetti.

Hän, talonpoikaistyttö, piaanon ääressä!

Hänen ajatuksensa pysähtyivät tuokioksi, mutta sitte ne riehahtivat kahta vinhemmin esiin ja saartivat hänet joka taholta. Hänen täytyi aivan kuin pakosta tehdä kerrankin tilit selväksi itsensä kanssa – – –

Mikä hän olikaan?

Herrasteleva talonpoikaistyttö, tyhjäntoimittaja, se hän oli, siitä ei päässyt mihinkään. Eikä siitäkään, että hänen tähänastinen elämänsä oli mennyt kuin piloille. Siitä saakka kuin hänet työnnettiin tyttökouluun, alkoi kaikki mennä kieroon. Hänellä oli joustava luonne, hän ei voinut säilyttää yksilöllisyyttään, vaan tuli hänestä vuosien mukana pilautuneen talonpoikaistytön malli. Mielitteleminen ja teeskenteleminen hohti hänestä läpeensä. Herrasväen luokkaan pääseminen oli varsinaisena käytteenä koko hänen sielun elämässään, miten koreita kuplia muuten pinnalle nousikin näkyviin. Joutua rouvaksi kotiin, jossa kaikki oli komeata ja hienoa, siinä jokapäiväinen herkku ajatuksilla, siinä vieteri, joka ei milloinkaan jäykistynyt eikä puutunut.

Ja sitte? No, hän ei päässytkään hienon ja komean kodin rouvaksi, vaan sai hän ruveta opetteleimaan vanhaksi piiaksi jäämistä. Ihailijoita oli hänellä tyttökoulun ajalla useitakin, mutta ne peräytyivät kaikki yhtä somassa järjestyksessä kuin olivat ilmaantuneetkin, opittuaan tuntemaan, miten tyhjä hän oli sisuksilta. Silloin olisi hän jo kernaasti vaihtanut ne kaikki kunnon talonpoikaan, kansakoulua käyneesen ja edistyksen mieheen, mutta talonpojat olivat jo aikoja sitte vieraantuneet ja etääntyneet hänestä, tuoksun vuoksi, jota hän seuroissa oli leyhytellyt heitä kohtaan. Tuoreimmillaan ollessaan näytti hän heidän seuroissaan kuin puusta pudonneelta, ja hän salaa halveksikin heitä silloin. Ollessaan tyttökoulun yliluokilla hän oli joskus joulu- ja kesälomilla suuttua päiviinsä, ja vasta sitte, kun hän taasen polki pääkaupungin katuja, saaden edes sivultapäin katsella hienoutta, loistoa ja huvituksia, vasta sitte tuntui elämässä olevan sointua.

Nyt oli hän vanhapiika, hänen mielensä oli katkera ja tumma. Kuinka toisempaa ja valkeampaa olisikaan hänen elämänsä, jos hänen lapsuudenaikainen ihanteensa, tulla talonemännäksi, porsaiden ja karjan kasvattajaksi, olisi toteutunut. Ei puuttuisi elämän halua eikä toiminta-alaa. Kun hän kirkkomatkoilla ja huvitilaisuuksissa tapasi ikäisiään naistuttavia emäntinä ja äiteinä, kadehti hän heitä sydämensä pohjasta, noita samoja, joille hän tyttökoululaisena veikisteli ja joiden pukineista, liikkeistä ja käytöksestä hän aina keksi jotakin typerää ja naurettavaa.

Sopi noiden nyt vuorostaan nauraa hänelle –

Heitä oli kahdeksan lasta, neljä poikaa ja neljä tyttöä, ja kaikkien piti kohoutua pois talonpojan teloilta herrasoloihin. Tytöt, ollen järjestään kaikki vanhempia, olivat jokainen käyneet tyttökoulun, kaksi nuorinta poikaa kävi lyseota, vanhemmat olivat jo ennättäneet yliopistoon. Toinen luki hallintotutkintoa nimismiehen virkaa varten, toinen aikoi opettajauralle. Äidin päähän oli noussut jonkinlainen kuume saada poikansa ja tyttärensä, maksoi mitä maksoi, herrassäätyyn, ja heitä lapsia ajettiin kouluun kuin karjaa syönnökseen. Se oli naurettavaa ja säälittävää, ja samalla oli se kuin synti ja loukkaus suvun traditsiooneja kohtaan.

Tyttökoulua käydessä oli hänkin kuin humaltunut, mutta sitten seurasikin kohmelo pahanpäiväinen. Jokainen päivä viime vuosina oli ollut masennusta, toiveiden sortumista ja nöyryytystä. Eikä mistään lievitystä. Vuodet vierivät, kesät ja talvet vaihtelivat, mutta hänen asemassaan ei sattunut mitään muutosta paitsi ehkä se, että mieli kävi yhä mustemmaksi ja katkerammaksi.

Miksi oli hän ollut sellainen raukka, että istui kädet ristissä liki vuosikymmenisen, istui tyhjäntoimittajana herrasneitinä. Kosijoitako hän yhäti oli odottanut? Mutta mistäpä niitä olisi pudonnut? Talonpojat eivät vilkaisseetkaan häneen sellaisella silmällä, naimakuntoisia herrasmiehiä taasen löytyi seudulla ani harvassa, ja kun löytyi, oli niillä vaatimuksia turkin hihatkin täynnä.

Ja kuitenkin oli hän istunut ja odottanut.

Liisiä oikein suututti, kun ajatteli kaikkea tuota. Tuokion kuluttua suuttumus lauhtui katkeruudeksi, suli siitä sitte kaihoisiin huokauksiin ja heristi hetken kuluttua vesikarpalot silmiin. Hän koetti niiden syntymistä vastustaa, mutta hän ei jaksanut. Kyynellähteiden varastoon oli aikojen kuluessa kertynyt aineksia vahvasti, ja ne tahtoivat nyt kerrankin purkautua. Tuntien voimansa loppuvan, työnsi Liisi lukon telkeen, paiskautui nojalleen tuolille ja itki rinnastaan kaikki karvaudet, itki maan tasalle kaikki valhekuvat, joilla hän oli pettänyt itseään kautta koko elämänsä kevätpuolen.

Vasta päivällä, kun oli täysin tyyntynyt, meni hän tupaan. Äiti ei ollut mitään huomaavinaan, vaikka hän kyllä näki, että Liisi oli itkenyt. Mutta itsekseen hän ihmetteli tyttärensä reippautta. Sen koko olennossa ilmeni toisempi ryhti, ja vaikka silmissä vielä näkyivät kyyneleen jäljet, ilmeni niissäkin sekä kasvoissa jonkinlainen ilon heijastus, aivan kuin olisi jotakin odottamatonta ja onnellista tapahtunut. Jotakin varmaa ja päättäväistä ilmausi hänen äänessäänkin. Tuo kaikki pistihe äidin ja siskon silmiin sitäkin erikoisemmin, kun Liisi viime aikoina oli ollut melkein sietämättömän epäröivä ja lienteä.

Iltapäivällä pistäysi äiti tyttöjen huoneeseen Liisin syntymäpäivää viettämään. Palvelijoille tarjottiin vanhan tavan mukaan vehnäiskahvit, laulettiinpa joku lyhyt laulukin mielien kostukkeeksi.

Makuulle mennessä lausui Alma, että päivä valostui ihmeesti ennen iltaa, vaikka oli niin synkältä ja pilviseltä puolelta aamulla lähtenyt kulkuun.

– Oikein on hauska monesta ajasta, lisäsi hän sitte, pyörytellen Liisiä tuonne ja tänne. Eikö niin? Tunnusta vain pois, että kaikki semmoiset ikävät ovat haihtuneet.

– Ovat haihtuneet ijäksi, vastasi Liisi semmoisella äänen ryhdillä, että Almaa ihmetytti.

---

Liisi oli tehnyt päätöksensä ja hän pani sen myöskin täytäntöön. Hän sanoi hyvästi omaisilleen ja ajoi eräänä talvi-iltana rautatien asemalle. Matka oli hänellä pitkä, tuntemattomat olivat vaiheet, joita kohden hän suuntasi.

Kun juna oli viheltänyt ja lähtenyt liikkeelle, tuntui hänestä helpommalta. Kiihtyneet tunteet alkoivat tyyntyä, epäilykset häipyivät, mieleen tuli jonkin verran iloisuutta, rohkeutta ja luottavaisuutta.

Ero omaisista ja kodista otti lujemmalle, kuin hän konsanaan oli luullutkaan. Isää hyvästellessä hän jo melkein katui syntymäpäivänään tehtyä päätöstä, mutta heikkouden tunnetta kesti vain silmänräpäyksen.

Ja nyt oli hän matkalla..

Koko hänen elämänsä tuntui uudemmoiselta, tuntui kuin olisi hän kuudentoista vuotias tyttö, joka hymyilee kaikille ja jolle kaikki hymyilevät. Hän kyllä tiesi, ettei semmoista väritystä tule kauan kestämään, mutta kuitenkin hän nautti siitä. Se oli kuin hyvitystä kaikkien masennuksien jälestä, joita hän oli niin runsaasti kokenut viime vuosikymmenien kuluessa. Tieto – että hän menetteli oikein, oli kuin virkistävä tuulahdus, joka halaili ja syleili häntä, ja se oli myöskin hänen tarmonsa ja rohkeutensa peruste. Tulkoon vastaisuudessa millaisia nöyryytyksiä tahansa – ja niitä luultavasti tulee ehkä enemmän kuin hän osaa odottaakaan – hän tietää ainakin täyttäneensä velvollisuutensa. Elämä kaikkine väririkkauksineen viittasi häntä luokseen, ei huvituksiin ja nautinnoihin, vaan hiljaiseen, vähäpätöiseen työhön. Hänen täytyi totella viittausta, jos mieli välttää henkistä itsemurhaa, kuolemaa.

Liisin ajatukset asettuivat hetkiseksi. Hän tunsi itsensä hiukan rauhoitetuksi, seuraus mielenliikutuksista, joita hän päivän kuluessa oli niin paljon kokenut. Hän nojasihe vaunun nurkkaan ja vaipui tuollaiseen unen ja valveillaolon välitilaan, johon junan tärinässä ja heijutuksessa niin helposti joudutaan.

Kuvitelmat lähtivät mieliteilleen..

Joskus hän tapaa hänet, tapaa aivan varmasti. Sen, josta hän on valveillakin ollessa viime aikoina niin usein uneksinut. Ei konserteissa eikä tanssi-iltamissa, sillä nehän ovat jääneet ijäksi kaikeksi hänen elämänsä ulkopuolelle, vaan jossakin vaatimattomassa toimessa leipäänsä ansaitsemassa. Ja hänellä on tumma tukka, ja hän on vakava, kuin ainakin mies, joka on ikänsä käynyt elämän kovaa koulua.

Hän, Liisi, on myöskin enättänyt oppia jotakin käytöllistä ja arvokasta, ja hän on samalla saavuttanut jotakin syvällisempää, joka kelpaa elämän perustukseksi, johon voi luottaa.

Kotiinsa hankkivat he tietysti kesyn variksenpojan – varikset ovat hänen suosikkejaan.

Junan pysähtyessä syntyy töytäys, Liisi sävähtää ja herää unelmistaan. Ja hän hymyilee itsekseen. Hymy on erinomaisen makeata, kuten ainakin Liisin hymyily, milloin hän on saanut itsensä kiinni jostakin lapsellisuudesta.

Sitte soi aseman kello, juna viheltää ja lähtee laukkaamaan eteenpäin talviyön pimeydessä.

Lähde: Laulujuhla-albumi. 1900. Toimittanut Kaunokirjailijaliitto. Helsingin laulujuhlaan kesäkuun 18–20 p. 1900. Helsinki.