Voi niitä aikoja!

Voi niitä aikoja! Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Syksyilta verhansa jo taivahasta luo.

Päivä laskee maillensa ja ääntää virran vuo;

Ma mättähällä istahdan,

Luon silmäin lännen purppuraan.

Aurinkoinen, päivän lempi vielä ruskottaa,

Illan juhlatyyneyttä maille kuvastaa;

Ja tuossa aloin muistella

Mun lapsuuteni aikoja.

Aatelmissa samoilin mä maita, korpia,

Milloin hymyin, huokasin: voi niitä aikoja!

Ja kyynel silmään hervahti,

Kuin paimentorvi toitahti.

Paimenessa käydessäni lasna minäkin

Monta ilosävelettä torvin puhalsin,

Söin leipää paimenkontista,

Join puron vettä raikasta.

Lähtehen kun tapasin, ol’ ilo korkein,

Reunallensa istahdin, sen kalvoon katsahdin,

Näin, miten pilvet hymyili,

Ja iltaruskoo suuteli.

Noita mättään reunalla istuissa aattelin;

Paljo muuta, josta viimein vaivuin unelmiin,

Vaan heräsin ja vavahdin,

Kun kastehelmee suutelin.

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.