Virsi ijankaikkisesta autuudesta

Virsi ijankaikkisesta autuudesta.

Kirjoittanut Julius Krohn


Oi riemua!
Oi autuutta!
Kuink’ kepeeksi
Nyt tuntuupi!
Ei murheet maan
Mua painakaan;
Ei pahat työs,
Mun syntin’, myös.
Mun sielun’ on kuin lentää vois!
Mi valkeus!
Mik’ kirkkaus! –
Mi päällä maan
Kuin peiliin vaan
Häämöitteli,
Kajasteli,
Se paistaa jo
Kuin aurinko
Nyt selkeänä, kirkkaana.
Maan päällä sain
Vaan puolittain
Tät’ oivaltaa,
Tät’ aavistaa
Mun toivossan’,
Mun uskossan’ –
Nyt, Jumala,
Sua kasvoista
Jo näen kasvoihin!
Oi Korke’in!
Mill’ ansaitsin
Mä syntinen,
Mä saastainen
Tään kaiken nyt?
Ei täyttänyt
Mun voimani,
Vaikk’ koitteli,
Sun käskyjäsi pyhiä.
Kyll’ rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust’ ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi –
Mut aina – voi! –
Taas vaipui kesken lentoaan.
Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Omaksi lapseks pyhitit!
Tuhatkin ois
Jos kielt’, en vois
Sua kyllin mä
Täst’ ylistää.
Vaikk’ ääretön
Ja määrätön
Ijäisyys on,
Ah mahdoton
Täydesti kiittää armostas!
Oi riemua!
Oi autuutta!
Ei hetkeä
Ei vähintä,
Jok’ erottais,
Luovuttaa sais
Mua Sinusta,
Oi Jumala,
Mun Herrani, mun Isäni!

Suonio [Julius Krohn].


Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. III. 1880. G. W. Edlund, Helsinki.