Virgilion Bucolica: Kuudes Ecloga

Virgilion Bucolica: Viides Ecloga Kuudes Ecloga.
Silenus.
Kirjoittanut Vergilius
Virgilion Bucolica: Seitsemäs Ecloga


Syracusan värsyillä näki Thaliani hyväksi ensiksi huvitella itseänsä, eikä hävennyt asuskella metsissä. Yrittäissäni laulamaan kuninkaista ja tappeluista nykäsi Phoebus minua korvasta ja sanoi; ”kuules Tityrus! Paimenen tulee ruokkia lihavia lampaitansa ja laulella halvempia aineita.” Nyt siis, koska sinulla, Varus, on kylliksi niitä, jotka haluavat mainia kiitostasi ja kertoilla sodan kauhistuksia, niin laulelen hennolla huilullani ainoastaan maalaisia lauluja. En laula käskemättä; kuitenki, jos joku mielellään lukisi näitäki, silloin, Varus, ovat tamariski ja kaikki lehdot sinua ylistävät; eikä ole Phoebollekaan mikään lehden sivu mieluisempi kun se, jolla on Varon nimi kirjoitettuna päällensä. Niin liikkeelle siis, Pierian naiset! Pojat Chromis ja Nasylus näkivät Silenon makaavan luolassa nukuksissa, verisuonet, kuten ainaki, turvuksissa eilisestä viinistä. Palasen matkan päässä makasi maaperässä hänen seppelensä, joka vastikään oli pudonnut hänen päästänsä, ja raskas juomakannunsa rippui kuluneessa kantimessaan. He kävivät häneen käsiksi (sillä ukko oli usein laulun lupauksella pettänyt molemman) ja panivat hänen siteisin, jotka olivat tehdyt juuri samoista seppelistä. Aegleki, kaunein veden-neidoista, yhtyy heihin ja antauu avuksi pelvon alaisille, ja ukon havaitessa hänen, maalaa tämän otsan ja ohimot silkkiäis-marjoilla punaisiksi. Tämä vaan naurahtaa mokomalle tepposelle ja sanoo: ”Miksi sidotte minun? Päästäkäät, pojat! Siinä on kyllin, että on nähty teidän kyllä kykenevän (minua sitomaan). Laulut, joita haluatte, saatte kuulla. Teille aijon lauluja; hän saakoon toisen palkinnon.” Samalla alkaa hän. Mutta nytpä olisit nähnyt, kuinka Faunit ja metsän elävät hyppivät tahdin mukaan ja kuinka jäykät tammet huiskuttivat latvojansa. Näin isosti eivät Parnasson kalliotkaan ihaile Phoeboa, eikä Rhodope eikä Ismarus ihmettele Orpheota. Hän lauloi nimittäin, kuinka maan ja ilman ja meren ja kuultavan valkian siemenet kokousivat tyhjässä avaruudessa ja kuinka näistä peri-aineista kaikki, yksin tuo äsken-luotu mailman piiriki muodostui. Sitte lauloi hän, kuinka maa alkoi kovettua ja sulkea vesiä meren rajoihin, ja kuinka kaikki vähitellen sai muotonsa; kuinka sitte maapiiri ihmetellen näki uuden auringon paistavan ja kuinka kuurosateet korkiammalta virtasivat ylenneistä pilvistä, silloin kun metsät ensin alkoivat kohota maasta ja harvalukuiset elävät kuljeksivat tuntemattomilla vuorilla. Sitte jutteli hän Pyrrhan viskomat kivet, Saturnon hallituksen, Caucason linnut ja Prometheon varkauden. Näihin liitti hän, kuinka merimiehet huutelivat lähteesen jäänyttä Hylasta, niin että Hylaan, Hylaan nimi kaikui ylt’ympäri rantoja. Myös lohduttelee hän Pasiphaea hänen mielettömässä rakkaudessaan, häntä, joka olisi ollut onnellinen, jos ei yhtään karjaa koskaan olisi ollut. Oi onneton nainen! Mikä hulluus sai sinussa vallan? Proeton tyttäret möykyivät kedoilla väärällä äänellä: kuitenkaan ei yksikään heistä halunnut tuota häpeällistä sekaannusta eläinten kanssa, vaikka pelkäsivät auraa laskettavaksi niskoilleen ja usein koettelivat, oliko sarvia siliässä otsassa. Oi onneton nainen! Nyt harhailet sinä vuorilla. Hän lepää lumivalkialla kyljellään, pehmeitten hyacinthos-kukkain päällä ja märehtii tumman raudustammen alla kellahtavaa ruohoa, taikka tapailee hän jotaki kumppalia karjalaumassa. Nymphit, te Dicten nymphit! Sulkekaat jo tiet, jotka vievät lehtoisille laitumille. Jos joitakuita nauta-elävän jälkiä näkyy meille siellä ja täällä, niin se, joko halusta verekseen ruohoon taikka seuraten karjalaumoja, kulkeuu lehmäin kanssa Gortynan pihatoille. Sitte lauloi hän sitä neitoa, joka kummastui Hesperidein omenoita. Sitte puki hän Phaëtontiadit karmiaan puunkuoreen ja sammaliin, ja pani ne korkeina leppinä maasta kasvamaan. Sitte lauloi hän, kuinka yksi sisarista johdatti Permesson rannalla harhailevan Gallon Aonian vuorille ja kuinka kaikki Phoebon runottaret nousivat seisalleen miehen edessä; kuinka paimen Linus, tuo jumalallinen runoilija, hiukset koristettuna karmian sillerian lehdillä, näin sanoi hänelle; ”Ota! Runottaret antavat sinulle tämän huilun, jonka he tätä ennen antoivat Ascran ukolle ja jolla tämä soitellen kuljetteli jäykkiä villi-vuori-saarnia vuorilta alas. Laulele tällä Grynion metsän syntyä, ettei löytyisi lehtoa, josta Apollo enemmin kehuu.” Vieläkö jutellen, kuinka hän lauloi Schyllasta, Nison tyttärestä, josta sanotaan, että hän, vyötettynä valkoisilta kupeiltansa haukkuvilla hirmu-otuksilla, kiusasi Dulichion aluksia ja syvässä nielussaan raatelutti merikoirillaan säpsähtyneet merimiehet; taikka kuinka hän kertoili Tereon muutettuja jäseniä; minkälaisen atrian ja minkälaiset antimet Philomela hänelle valmisti; kuinka hän pakeni erämaahan ja millä siivillä hän lenteli onnetonna entisten asuntoinsa ylite. Kaikki, mitä onnellinen Eurotas kuuli Phoebon muinen laulellessa ja mitä tämä käski laakeripuitten ulkoa opetella, kaikki nämät nyt Silenus lauloi, ja laksot, joissa hänen äänensä kaikui, lähettivät hänen säveliänsä tähtiin saakka, kunnes ilta tuli vasten Olympon tahtoa ja pakotti ajamaan lampaat navettaan sekä lukemaan niitä.