Viktor Rydberg (runo)

Viktor Rydberg. Kirjoittanut Carl Snoilsky

Suomentanut Pirre

Vaiennut on runoilijan kannel,

   Pois on paras tulkki aatteiden.

Suru, jonka suuruista vain harvoin

   Sattuu elämässä kansojen.

Isku tuli arvaamatta aivan,

   Tuskan jäljet viel on tuorehet,

Kuolon sanoman kun kaiku vielä

   Tuhansien valtaa sydämmet.

Kuva särkynyt on; kuinka saisi

   Sopusointuisaks ja ehjäks sen?

Ken voi koota hohtokiven loisteen,

   Osan sukupolvein vastaisten?

Ihmiskunta vuosisadat koittaa

   Aatoksia yhteen sovittaa

Oppahana valos heitä johtaa,

   Kieles sointu heissä kaiun saa.

Koittaa kenties vielä kerran aika,

   Aika, jolloin oikein tulkitaan

Laulu, jonka Prometeus lauloi

   Eessä Ahasveron tuskissaan.

Uusi nuoriso – ei aineen orjat –

   Käsittää ne lauseet jalot voi,

Jotka muinen suusta Dexippoksen

   Poikajoukon urheen korviin soi.

Taivahia tavoittava henki

   Äänen tietäjänpä kuulee siin

Nöyränä sen valossa, kun etsii

   Totuuden ja Luojan löytää niin.

Hyväks vastaisten hän sukupolvein

   Aatteli ja lauloi laulujaan.

Nykyisyyden melske, halut, himot

   Kerran kuolee – hän ei kuolekaan.

Mutta meiltä särkynyt on kannel,

   Kaipauksen ensi hetkihin.

Liittyy suru siitä, ett’ on mennyt

   Ystävämme paras, kuuluisin.

Kolkkoa ja tyhjää nyt on kaikki

   Sieltä, missä ennen oli hän.

Täyden arvon hälle antaa voimme

   Vasta taottua elämän.

Ijäisyyden meren tuolta puolen

   Äänes kaikuna vain kajahtaa.

Emme koskaan majaas Enkelideen

   Sua tervehtimään tulla saa!

Lähde: Itä-Suomen Sanomat 8.10.1895.