Viktor Rydberg (runo)

Viktor Rydberg.

Kirjoittanut Carl Snoilsky
Suomentanut Pirre


Vaiennut on runoilijan kannel,
   Pois on paras tulkki aatteiden.
Suru, jonka suuruista vain harvoin
   Sattuu elämässä kansojen.
Isku tuli arvaamatta aivan,
   Tuskan jäljet viel on tuorehet,
Kuolon sanoman kun kaiku vielä
   Tuhansien valtaa sydämmet.
Kuva särkynyt on; kuinka saisi
   Sopusointuisaks ja ehjäks sen?
Ken voi koota hohtokiven loisteen,
   Osan sukupolvein vastaisten?
Ihmiskunta vuosisadat koittaa
   Aatoksia yhteen sovittaa
Oppahana valos heitä johtaa,
   Kieles sointu heissä kaiun saa.
Koittaa kenties vielä kerran aika,
   Aika, jolloin oikein tulkitaan
Laulu, jonka Prometeus lauloi
   Eessä Ahasveron tuskissaan.
Uusi nuoriso – ei aineen orjat –
   Käsittää ne lauseet jalot voi,
Jotka muinen suusta Dexippoksen
   Poikajoukon urheen korviin soi.
Taivahia tavoittava henki
   Äänen tietäjänpä kuulee siin
Nöyränä sen valossa, kun etsii
   Totuuden ja Luojan löytää niin.
Hyväks vastaisten hän sukupolvein
   Aatteli ja lauloi laulujaan.
Nykyisyyden melske, halut, himot
   Kerran kuolee – hän ei kuolekaan.
Mutta meiltä särkynyt on kannel,
   Kaipauksen ensi hetkihin.
Liittyy suru siitä, ett’ on mennyt
   Ystävämme paras, kuuluisin.
Kolkkoa ja tyhjää nyt on kaikki
   Sieltä, missä ennen oli hän.
Täyden arvon hälle antaa voimme
   Vasta taottua elämän.
Ijäisyyden meren tuolta puolen
   Äänes kaikuna vain kajahtaa.
Emme koskaan majaas Enkelideen
   Sua tervehtimään tulla saa!


Lähde: Itä-Suomen Sanomat 8.10.1895.