Viimeinen suutelo

Viimeinen suutelo. Kirjoittanut anonyymi

Usein luetaan suuteloista jos jonkinmoisista, sentähden suotakoon minunkin vähä kertoa.

Elettiin sinä suurena nälkävuotena. Olin viidennellä ikävuodella, kun isäni kelkalla saattoi minut ja vanhemman veljeni ensimmäiseen kylään. Me läksimme kerjuulle. Kylään päästyämme valjastettiin hevosta ennen tulleille kerjäläisille. Meillä ei ollut aikaa lämmitellä, vaan kun tuotiin kaksi palasta olkisekaista leipää, pisti veljeni ne poveensa, kun ei ollut aikaa syödä. Me ja toiset kerjäläiset käskettiin istumaan liisteille. Isäni nosti minut veljeni syliin ja laskien polvilleen reen viereen otti viimeisen suutelon. Hän jäi siihen, kun hevonen läksi, itkemään katkerasti. Ei löydy kylliksi sanoja isäni surua ja katkeruutta kertomaan. Minä en tuota silloin ymmärtänyt, vaan veljeni sen kyllä ymmärsi.

Yli puoli vuotta olimme kulkeneet, en tiedä missä. Kotipuoleen palattuamme tuolta vaivaloiselta matkaltamme yöpaikassa kysyttiin, kenen poikasia olimme, kun olimme niin pieniä, toinen vallankin. Veljeni selitti, että vanhempamme asuvat Säkkijärven Vainio-tuvassa kestinä.

»Te olette sitten Ville vainaan poikia», sanottiin. »Isänne on jo aikoja kuollut. Meidän hevosella hänet vietiin, eikä päässyt äitinnekään saattamaan lapsiltaan, eikä ollut vaatteitakaan – 6 ruotsin virstaa matkaa ja kova pakkanen. Sinne jäivät mökkiin itkemään.»

Näin kertoi isäntä. Lisäsi vielä, että isässä oli punatauti – »ja kyllä se taisi kuolla aivan nälkään, koska äitinne kävi täällä kahta päivää ennen pyytämässä lainaksi pari leipää, mutta meilläkään ei ollut liikenemään, kun kerjäläisiä kulkee niin paljo.»

Veljeni itki katkerasti isännän puheesta koko yön tuvan kiukaalla. Minä silloin vielä en ymmärtänyt edes itkeä. Olin matkasta väsynyt.

Heräsin olkivuoteelta ja huomasin että olin kotona. Äitini astui sisään minä pyysin leipää. Äitini tuli tyköni ja itki katkerasti ja otti monta kuukausia päälläni olleen mekon pois, me olimme vielä kulkutaudin saastuttamia. Ei löydy kylliksi sanoja senlaisien äitien sydän suruja ilmoille tuomaan, jonka täytyy pienet lapsensa laittaa mierolaisiksi ja odottaa yli puoli vuotta kirjettä saamatta, eikä tiedä onko enää elävissä vai tiellenkö paleltuneet. Sekin jää arvoitukseksi. Kahden päivän perästä meidän täytyi taas lähteä.

Lähde: Työmies 1.10.1901.