Viimeinen sirkka

Viimeinen sirkka Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Kun nurmikot nukkuivat kuun hopeaan,

syyskuurassa, kummulla hautuumaan

kulosirkka kuoleva lauloi.

Muu ääni ei hiiskunut ainoakaan,

ypö yksin se valitti kuolemataan.

Unohduin polon soittoa kuuntelemaan:

Kuristain sitä kalma jo kauloi..

Sävel särkyi vaivaan jo vaikeampaan,

valittain yhä harvemmin, haikeampaan,

yhä heikommin.. vaieten niin kokonaan..

Syyskylmään kuoli jo kohmetta vaan

polo laulu, sen pakkanen pauloi.

* * *

Sain sinulta, sirkka, min tarvitsin,

kun kuolinitkuas kuuntelin..

Niin itsekin itkin ja vaikersin,

kuin kuoleva, vuotta jo monta.

Yöt synkeät ollutta aattelin

ja pilvisin päivin ja paistavin

yhä tapailin mahdotonta,

ikävöin iki-mennyttä takaisin.

Olen nyt kuin haudassa makaisin,

olen murhetta tahdotonta.

Surusoitostas, sirkka, sen ymmärsin,

valituksestas kuulin sen vihdoinkin:

Oli lauluni soimatonta,

kun kuollutta muistoa talletin,

povessain vahingollista varjelin,

sylissäin väsynyttä jo sylkytin

ikävöintiä voimatonta.

Minä viimeinkin, viimein nyt ymmärrän tään.

Jään kulmin kuulain miettimään

tähän yllättävään

elontuntoon loihtuisan lempeään.

Minä kuuntelen korvin niin kirkkain,

miten ilmaan läikkyvän lämpimään,

suviyön elävöittävän hämärään

soi miljoonat viulut sirkkain..

Minun silmäni aukeavat näkemään:

Kovat kohtalon-kasvot nyt kauneina nään,

sädeloistoon ne polkuni luo ylevään..

Pyhä tyyneys saa elämään.

Ja ma hiljaa riemuitsen, virkkain:

Ota pois minun onneni, kohtalo, vain –

suven saat, kesän viimeisen viedä!

Minä sultahan, sulta sen lahjana sain!

Laki ammoinen laatima lie jumalain:

sydän liioin ei riemua siedä.

Ajan olleen auvoa kaunista hain,

mut haudoille vain tulin vainajain.

Ota pois minun onneni, kohtalo, vain –

ja kun luopumisen olen täyttänyt lain,

jos onneen otollisemmaksi sain.

sinä itse se päätä ja tiedä!

Oras rintani lyö vihannoivana vain,

minä en sinun sirppiäs estä!

Ilot maan ovat lainoja vain jumalain,

tomun laps ei vertainen kuolottomain.

Yli määränsä ei kesät kestä.

Lie tieto se ihmistä viisaampain:

osa vaikein ois osa omistajain –

unohtaisi he korkean kohtalon-lain,

povet kyltyisi kyllyydestä.

Sydänlaihoni lyö epäkypsänä vain,

lumes saa minun peltoni pestä!

Näen tieni: se kulkee kullassa kuun,

sädepilkkeessä miljoonan tähden,

ohi kiemurtelee lumikruunuisen puun,

kideruusujen saartuu se kimalteluun..

Minä tielleni, tielleni lähden!

Kovempaan vain vieköön se kilvoitteluun,

vain kuljettakoon liki turman suun!

Vain kulkuni muistan ja unhoitan muun

pois annetun onneni tähden.

Osan armaimman nyt, mitä milloinkaan

sydän sai, minä luovutan pois kokonaan,

kera kuolevan luonnon ja’an sen

ja peitän nyt poveen maan sen.

Ja siksi sen peittelen multaan maan,

sentähden sen tuuditan tuonelaan

ja keinutan kuolemaan sen,

ihanampana että sen takaisin saan

minä taas, tuhatkertaisna saan sen.

Sydän unhoita ei iki-armastaan,

ja sen painaa taas liki parmastaan

hän, noutaen onnelaan sen.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.