Viidenkymmenen vuoden kuluttua
| Viidenkymmenen vuoden kuluttua Kirjoittanut tuntematon (nimimerkki Wasara) |
[s. 2]
Viidenkymmenen vuoden kuluttua.
Kello on lyönyt kymmenen eräänä kesäkuun aamuna. Kuusikymmenvuotias rouva Vanhanen on juuri noussut makuutilaltaan ja seisoo toalettipeilin edessä harmahtuneita hiuksiaan oikoen.
— Kummallista taaskin sitä Kaisaa, kun ei tuo aamukahvia, sanoo hän itsekseen tyytömättömänä.
Samassa naputetaan ovelle.
— Viimeinkin! Tule sisälle.
Kaisa tulee sisään, kahvitarjotin kädessä.
— Mikä sinua nyt on niin kauan viivyttänyt? kysyy rouva Vanhanen.
— Minä kävin katsomassa tuolla kadun toisella puolella ruumista, vastasi Kaisa levollisesti.
— Joko taas! Jo nyt jotakin... aivan joka yö nyt ruvetaan sitasemaan.
— Niin, täytyyhän niitten poikaparkain käyttää sitä keinoa, mikä on käytettävissä, eihän ne miten muulla tavoin morsianta saa, puhuu Kaisa, laskee tarjottimen pöydälle ja lähtee huoneesta.
[s. 2:2]— Pirullinen on tämä aika... Murhaaminen on muotiasia... niin ei tehty minun lapsuuteni aikana. Silloin toki ihmishengelle vielä arvoa annettiin.
Hän pukee kiiresti vaatteet päälleen ja lähtee ulos. Kahvinkin unohtaa juomatta. Kadun toisella puolella olevaan taloon hän menee ja mennessään murisee:
— Kunhan eivät vaan Sandra ja Maiju olisi sitä murhaajapetoa kosimassa.
Talon pihalla on koko liuta ihmisiä.
— Missä se on täällä se tapettu ihminen? kysyy rouva Vanhanen.
— Tuollahan se on kamarissa, vastaa eräs vanha vaimo.
Rouva Vanhanen menee sisälle. Siellä makaa nainen yö pu’ussaan vuoteella. Nuora on vedetty kaulan ympärille, kasvot ovat mustuneet, silmät pullistuneet ulospäin päästä. Ovat kuin puolipallot. Sitaseminen on ollut voimakas.
— Voi sentään, mitä ne tekevät ne nuoret ihmiset, huudahtaa muori läimäyttäen kätensä yhteen ja lähtee takaisin. Kiireesti rientää hän kotiansa kohti. Puristaen nyrkkiään, puhuu itsekseen:
— Malttakaas te tytön tylleröset! Kyllä minulla vielä on siksi mahtia, ettette siitä sitaisijasta miestä saa. Vanhasen mummon tytöt eivät saa joutua murhamisten vaimoiksi, [s. 2:3]ei totta! ... siksi minä toki ihailen entistä aikaa ja vihaan nykyistä.
Kadun kulmassa on suuri paperilevy. Suurilla mustilla kirjaimilla on siinä: „Huomaa!”
— Mikähän tuo on? Jokohan taas tyttöjen ilmoitus, sanoo rouva Vanhanen ja menee lähelle. „Eikös ole, niinpäs onkin!”
Paperiin on painettu:
Jos se urhoollinen nuorimies, joka viime yönä sitasi Suurenkadun varrella n:o 7, haluaa päästä elämään onnellisessa avioliitossa, niin ilmoittakoon itsensä Kestikadulla n:o 100 Anna Kaunosen ilmoitus konttoorissa klo 11—15 välillä. Varma todistus siitä, että hän todellakin an viime-öisen sitaisun tekijä, vaaditaan!”
— Voi turkin pippuri sentään. Eikös näet, ole ihmiset hulluja. Kukahan tuokin tyttö lienee ... eihän toki minun Sandrani tai Maijuni?”
Ja ämmä lähtee kiireesti kotiinsa.
— Hyvänen aika! Jokohan tuo? — Eihän se toki ... eihän ne minun tyttöni ole niin miehen tarpeessa, onhan sillä Maijulla 5,000 markkaa tuloja pankista ja ansaitseehan Sandra vieläkin enemmän tuomarin viralla ... Eihän heillä ole tarvis miestä...
Näin yksinään puhellen rientää hän rappuja ylös, tulee sisälle kamariin ja nyrpeänä nuhjahtaa kiikkutuoliin [s. 2:4]istumaan. Kello lyöpi yksitoista. Niin, tosiaan, johan niitten tyttöjen täytyy olla virkatoimissaan tähän aikaan, sanoo hän kuullessaan kellon lyönnin.
Sitten lähtee vanhus keittiöön, määrää mitä on päivälliseksi valmistettava, käskee Kallen mennä ostamaan torilta maitoa ja lihaa, toruu sisäpiika Yrjöä huonosta pölyn pyyhkimisestä ja siitä, kun ei ole avannut kaikkia ikkunoita auki. Yrjö koettaa puolustaa itseään sillä, että hän ei vielä kerinnyt. Tuosta vanhus kiivastuu. Vihasesti tiuskaa hän:
— Kyllä olet aika nahjus! Ei teistä miehistä ole mihinkään. Siihen aikaa kun tyttöjä pidettiin sisäpiikoina, olivat huoneet puhdistetut kahta tuntia aikasemmin. Tästä nyt näkyy, mihinkä te miehet kelpaatte!
Siinä kuluu kello puoleen kahteentoista. Vanhus järjestelee pianon päällä olevia nuotteja sievempään läjään. Ovi aukenee ja sisään astuu nuori nainen, nojaten punaposkisen, pyöreämuotoisen miehen käsivarteen. Suu auki, silmät selkiselälleen jää rouva Vanhanen tulijoita katsomaan[.]
— Hyvää huomenta äiti! Onnitelkaa minua, kun olen löytänyt tällaisen aarteen, tämmöisen toverin elämän matkalla, huutaa nuori nainen iloisesti.
[s. 2:5]— Sandra! Mitä minun pitää nähdä! Tuoko...
— Ei kun sitä että tyttärellänne tuomari Sandra Vanhasella on mies. Eikös mieheni ole komea ja kaunis? Olli on hänen nimensä. Hän on kelpo poika, ettekö näe? Äitini, jos saan luvan esittää — sanoo hän punaposkiselle miehelle. Hän on hieman pahalla tuulella tänään, mutta muuten on hän herttainen mummo. Tulehan tänne istumaan, Katsele nyt ensin valokuvia tuosta pöydällä olemasta kuvasäiliöstä, minä menen vähäksi aikaa keittiössä käymään.
Rouva Vanhanen lähtee salista. Sandra seuraa perästä, iloisesti hyppien.
— Mitä kauheata sinä nyt olet tehnyt, Sandraseni! sanoo äiti tyttärelleen, kun keittiöön tulevat.
— Mitä kauheaa ... Onpas nyt jotakin! Ettekö näe ja kuule että olen ottanut miehen. Ja eikös hän ole komea ja kaunis, vai mitä? Hän se on, joka viime yönä sitasi tuossa toisella puolen katua. Hih, kuinka minä olen iloinen!
— Aijai, sinua, miten sinä elät ihan niinkuin kaikki muutkin tämän ajan ihmiset. Ennen olisi tuollainen murhammies vankeuteen pantu, nyt hän pääsee tuomarin puolisoksi.
— Teidän hulluja entisaikojanne! Ne olivat niinä miesten hallituksen aikoina, jolloin ei tunnettu mitään ihmistuntetta, ei ollut mitään sääliväisyyttä. [s. 2:6]Nykyinen laki ei toki ole niin sokea. Katsokaas nyt, kun joku tekee noin „hirveän hauskan” pahateon, niin häntäkö pitäisi vankeudessa kiduttaa? Eihän toki. Päinvastoin tuommoinen ihmisten tappaminen on aivan hyödyllinen, sillä sen kautta ehkäistään liiallinen väkilu’un lisääntyminen. Jo viisikymmentä vuotta sitten käsitti Matti Haapoja tuon asian ja Helsingin neidit jo silloin tiesivät tempulle arvonsa antaa, vaikka lainkäyttäjät Matti-paran rautaristikkojen taakse panivat...
— Hyvä on, hyvä on ... kyllähän vielä kenties tulee sinunkin vuorosi nuora kaulassa loikoa, sanoo rouva Vanhanen ja lähtee ulos.
Vasara
Lähde: Viidenkymmenen vuoden kuluttua. Viipurin Sanomat, 8.11.1890, nro 260, s. 2. Kansalliskirjasto.