Vihreä veräjä.

Kirjoittanut Larin-Kyösti


Ma muistan vihreän veräjän,
olin pieni piltti ma silloin,
kun alta sen vanhan pihlajan
ma katselin pilviä illoin.
Ma katselin punaisten vuorten taa,
mistä kajasti taivaan kaaret,
siell’ unteni haahdet harhaili,
sieltä siinti onnelan saaret.
Ma muistan sen vihreän veräjän,
kun ystävän askelta vuotin,
kun taivaan tähdistä arvailin
ja sinisiin silmiin luotin.
Ma muistan kellojen kuminan,
kun emo mun syliinsä sulki,
kun veräjän kuuset kumarsi,
pois kirstussa taatto kulki.
Ma muistan, kun pihlajan oksasta
ma veistin kulkurisauvan,
kun kotini veräjää hyvästelin
ja vieraissa viivyin kauvan.
Ma muistin ne kiiltävät saranat,
ne naristen nauroi ja paukkui,
mua vierahat veräjät ilkkuivat
ja likaiset koirat haukkui.
Ma muistin pihlajan suhinan,
kun mieronmatkoilla näännyin,
kotiveräjän vesissä silmin näin,
kun tutuille tanhuille käännyin.
Ma kuulin äitini kuolleeksi
ja kodissa vierahat asui,
koiruoho se peitti aittatien
ja nokkoset kodassa kasui.
Se heleämarjainen pihlaja
pinopuiks’ oli pilkkoeltu,
ja se vanha vihreä veräjä
oli mustaksi maalaeltu.


Lähde: Larin-Kyösti 1901: Unta ja totta. Otava, Helsinki.