Vihan voitto
| Vihan voitto. Kirjoittanut Kaarlo Luoto |
- Mä linnan olen nähnyt suuren mahtavan,
- mi ylvähänä tornit nostaa pilviin asti,
- kuin pyytäis valloitella tähtitaivahan
- ja sielläi elon ohjat pitää voittoisasti.
- On linnan ympär laaja metsä kaunihin,
- sen täyttää kaikkinainen jalo pyyntiriista,
- ja siellä korvaa kohtaa tuhatsävelin
- suloinen laululintuin lemmen riemukiista.
- Ja metsän takaa siellä täällä aukeaa
- vihanta niitty karjoineen ja pellot rikkaat,
- ja suuret järvet vilvakkaina lainehtaa
- ja sieltä silmää kohtaa purjeet loistehikkaat.
- Ja linnassa suuren pylväspihan somistaa
- veslampi kukkarannoin kauniin kirjavaisin,
- ja siinä valkojoutseniset joikuaa
- ja leikkii rauhaisina hetkin armahaisin.
- Ja milloin päivä säteillänsä kullervoi
- sen metsän, järven sinipinnan, pellon viljan,
- niin tuntuu, onni yksin tämän nousta soi
- ja tässä hymyänsä enkel jakoi hiljan.
- Mut angemieltä kantaa kansa seudun tään
- ja valitellen huokaa orjan osoansa.
- Ei konsaan nouse onnen oras syömessään,
- sen tietää, siks’ on tuska vainen elostansa.
- On sielläi joskus unelmoitu onnesta
- ja kaikkialle kaikuin toivon laulu soinut.
- On sielläi käyty kynnökselle uskolla
- ja korret koottu, minkä lienee voima voinut.
- Vaan siitä on jo paljon aikaa viereillyt
- ja milloin vaihtui aika uus ei kenkään muista,
- mut orjan työ on rikkaruohon kylvänyt,
- se tunnetaan ja sen voi kuulla kansan suista.
- Sen linnan asukkaat on korskat voimistaan
- ja alttihit on palvelohon valtaherran.
- He aina seuranansa hällä sodissaan
- ja saaneet aina kaatumahan tieltä verran.
- Ja käskyt kiukkuisina, niinkuin ruoska sois,
- sen herran ärjyminä holviloissä kierii;
- sen synkkä mieli kaiken onnen kaatoi pois,
- siks’ ajat murhein, tuskin jälellehen vierii.
- Taas kerran tappotöihin julmat aikoili
- ja viettivät he silloin lähtöpitojansa,
- he juoden, mässäellen hetket viettävi,
- ja raaka laulu kaikui väliin vuorollansa.
- Vaan nytpä ovi hiljallensa aukeaa
- ja pylvään vierehen käy neito arkaellen.
- Ol’ armahainen hän ja lopun melu saa,
- niin monen silmä katsoo häntä ihannellen.
- – »Et päältä kerjääjältä juuri näytä sä,
- mut koiratkin on täältä löytänehet luunsa;
- ei pitkää ruikutusta täällä siedetä»,
- näin ärjyi neitoselle valtiaalla suunsa.
- Vaan neito kanteloineen alkoi laulamaan,
- hänellä kaikui ääni, sävel satakielen,
- ja sormet soittimesta nosti taikojaan. –
- Nyt täytti sulotunne monen kovan mielen.
- Hän lauloi rakkautta ihmisrintoihin,
- hän rakkautta lauloi elo-onnen vuoksi.
- Näin kertoi: – »Mieli peittyy silloin murheisiin,
- kun sielun täytteheksi vihan virrat juoksi.
- Vaan lempi onnen kaikkialle orastaa
- ja sammuu silloin poviltamme vihat kyiset,
- se yksin miehen uljahankin urhoks’ saa
- ja kaataa elon vainioilta vainot hyiset.
- On lemmen suuren vuoksi ihmiselo tää
- ja palkka parhain löytyy täällä lemmen työssä,
- mut vihan askelihin katkeruutta jää –
- ja valon kukka lempi on, se kuihtuu yössä.»
- Hän päähän päässyt viel’ ei ihmelauluaan
- kun linnan herra kiukuin nousi paikaltansa
- ja neidon luokse nopsaan astui arvossaan,
- pois riisti kantelon, sen pirstoi vimmoissansa.
- Mut neitosen hän salistansa taluttaa
- ja jälkehensä vielä kiron julman heittää:
- – »Jos virtes juonikkahat konsa kaikuaa
- mun linnan seutuvilla, kuolo sinut peittää.»
- Nyt kadottua immen lauluinensa pois
- jäi salihin niin kolkko äänettyys ja ankee,
- ja tuntui niinkuin päiväi pimennynnä ois, –
- ja kukin pelkäs kelle herran viha lankee.
- Vaan neitonen se vieläi linnaa kiertelee
- ja joskus poikkee seudun tupihin kuin tuttu,
- ja surut kertoin kanneltansa mainitsee,
- niin tietää muistutella häntä kansan juttu.
- Hän milloinkaan ei kuultu enää laulavan,
- jäi sijalle vain hyräilynsä, suru tumma.
- Mut ken on nähnyt häitä katseen suruisan,
- sen syöntä polttaa ikuisesti kaiho kumma.
Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.