Vetohihnojen laulu
| Vetohihnojen laulu Kirjoittanut Ludvig Kosonen |
1.
muokkaa- Vetohihnat ulvoivat lauluaan,
- terä jyrsien rautaa söi.
- Jokapäiväistä tuttua tahtiaan
- pajamoukari paukkuen löi.
- Savu peittävi auringon, pihamaan,
- pölypilvet jatkavat leijailuaan.
- Vetohihnat ulvoivat:
- herroille saa
- yhä raataen reuhtoa kansa ja maa!
- Terä jyrsivi: luokkasi orjana on,
- ja sen riisto on räikeä, loppumaton.
- Pajamoukari löi: oi, voimakas mies,
- miksi raukkana raahustat elämän ties,
- sinä miksi et nouse jo taistoon?
- Terässirkkelit liikkuen kirskuivat näin:
- nämä pojat vain nöyrinä, paljahin päin
- yhä ottavat iskuja vastaan.
- Savupilvien hämärrys silmillä on,
- halu vielä on kuunnella loppumaton,
- unilauluja noskelaisrastaan.
- Ja alla sen raskahan orjan työn
- oli revetä rikki raatajan syän...
- Tuli herrojen narreja tehtaisiin,
- ihan »työväen miehiä» – aivan niin.
- Meitä katsoivat naamoihin likaisiin,
- sekä työpajan nurkkihin pölyisiin.
- Vetohihnat ulvoivat lauluaan,
- terä jyrsien rautaa söi,
- jokapäivästä tuttua tahtiaan
- pajamoukari paukkuen löi.
- Ja ne narrin perhanat peljästyi
- – heitä hirvitti räiskinä työn.
- Pian kirjoja paksuja ilmestyi,
- jotka kuvasi »tehtaan yön»:
- »Savu peittävi auringon, pihamaan,
- pölypilvet jatkavat leijailuaan.
- Remu, ryske siellä on korvissa ain,
- pirun pimeä, ruostetta tonnittain.
- Terässirkkelit jyrsien rautaa syö,
- tulilieskat ahjosta turpaasi lyö».
- Mutta siitä vain tarkoin vaikeni he,
- että orjina herrojen oltihin me.
- Miten raivoten rintaamme raastoi
- se, että vain laiskuriluokkien vuoksi
- hikipisarat turhana virraten juoksi,
- lies silmien vihasta haastoi...
- Että riemuksi rosvojen hummailevain
- saimme kärsiä ahdistusta.
- Oli orjuus yksin kahleena vain
- ja sen yö oli raskas ja musta.
2.
muokkaa- Näin myöskin kerran raadoimme me.
- Työn veljet! Kauan me kärsittiin,
- mutta viimein tultihin järkiin,
- ja potkivat rosvot me nostettiin
- ylös keikkumaan pistimen kärkiin.
- Ikiajoiksi nousimme, toverit, me
- ylös orjuuden kahleiden alta,
- ikivahva on linnoitus luokkamme:
- luja työväen Neuvostovalta.
- Ja sen kaiken, min sota herrojen kaas,
- jo nostanut on tämä valta.
- Savupiiput suitsevat taivaalle taas,
- tuli hehkuu uunien alta.
- Vetohihnat laulavat:
- yhteistä on
- punaveikkojen rakennustyö!
- Terä jyrsivi:
- kaukana, kaukana on
- sysipimeä orjuuden yö.
- Pajamoukari lyö.
- Hei, voimakas mies,
- ihan pohjaton sulla on tarmosi lies!
- Savu peittävi auringon, pihamaan,
- pölypilvet jatkavat leijailuaan,
- mutta peloita meitä ne ei.
- Yhä uudet tehtahat nousevat aina,
- ja tahtimme työssä, se kiihtyvä vain.
- Terässirkkeli kirskuvi: hei!
- Viisivuotinen täyttyy! Uus aloitetaan,
- näin veikot me vapaina ponnistetaan.
- Joka perustus uuden tehtahan tuo,
- jyrytyöhömme paremman ponnen,
- peruskivenä huomisen varmasti luo
- yhä suuremmam työn sekä onnen.
- Ja maailman rosvoille sanomme näin:
- ei askelta tännepäin!
- Sillä kauan, kauan me kärsittiin,
- mutta viimein tultihin järkiin.
- Jos ryöstölle mielitte, nousette – niin
- ylös keikkumaan pistimen kärkiin!
- Verta vuotavin haavoin ja sydäminkin
- tie meidän on iloisin, onnellisin...
- Ikiajoiksi noussut on luokkamme,
- ylös orjuuden kahleiden alta.
- Pian nousevat toverit, veljemme,
- koko maailman Neuvostovalta.
1932
Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.