Verkon kutoja.

Kirjoittanut Mikko Uotinen


Hän kutovi verkkoa yhtenään
elon tuimaat pitkät päivät,
siinä laulavi sumeat surunsa
se työ hälle tuottavi murunsa,
pois poistavi hetken häivät.
On poskensa kalpee, veretön
ja kirkkaus silmistä poissa,
kesä kalpeni hältäkin aikaiseen
sydän nuorena vuos’ verikyyneleen,
elon tuimissa otteloissa.
Ei rintansa riemuja elämän
ja onnen osuutta tunne,
kodin hellyyttä ei, ei ystävän
viha, pilkka on edessä kärsivän,
jos pyrkivi retkillä kunne.
Hyvän kaipaus raukalta rinnasta
pois häipyen hiljaan palaa,
sydän sammuvi tuskien keskellen
hän alle vaipuvi vyöryijen
– ja kurjan kukkia valaa! –
– Oi miksi elämä kauhullaan
näin vaanivi köyhän lasta,
oi miksi ain surujen summat nuo,
tää elämän keikkojen kuormaksi suo,
– se väsy ei uhkailemasta! –

16–7–04.

Mikko U[otinen].


Lähde: Työmies 19.7.1904.