Venäjän kirjallisuuden nykyinen suunta ja tarkoitus

Venäjän kirjallisuuden nykyinen suunta ja tarkoitus. Kirjeitä Venäjältä. II. Kirjoittanut Arvid Järnefelt

Helmikuun 10 päivänä oli viisikymmentä vuotta kulunut kirjailija A. S. Puschkinin kuolemasta. Niinkuin tunnettu, tämä runoilija kuoli vallan nuorena, vaan 37 vuoden ikäisenä kaksintaisteluun, johon oli ryhtynyt kunniaansa puollustaakseen; siis miehuutensa paraimmassa kukoistuksessa ja toimintansa palavimmassa tulessa. Syystä Helmikuun 10:s päivä herättää venäläisessä isänmaan ystävässä rauhatonta surua ja kaipailevan muistoa jostakin kesken hävinneestä suuruudesta, jostakin ikuiseksi kadotetusta suuren aatoksen toteuttamisesta. – Kun kumminkin pysähtyy hänen elämäänsä katsomaan, täytyy rauhallisen tyydytyksen tunteitten voittaa katkeroittumisen. Sillä lyhyeesen elämäänsä ja vaikutukseensa nähden hän verrattoman paljon aikaansai isänmaansa palveluksessa. Vaikea on mieleensä kuvaillakkaan sitä kirjallisuutta, joka nyt voisi Venäjällä olla olemassa, jos sen historiasta pyhkisi Puschkinin nimen, – niin rajaton ja yleinen oli hänen vaikutuksensa, niin likeisesti on se yhteydessä koko seuraavan ajanjakson kanssa Venäjän runoudessa ja kaunokirjallisuudessa. Viisikymmentä vuotta, jotka ovat hänen kuolemastaan jo kuluneet, eivät estä nykyisiä kirjailijoita käyttämästä hänen käyttämäänsä kieltä, yhä heitä elähyttää sama itsenäinen kansallinen henki, joka pääsi ensi kertaa ilmenemään Puschkinin luomissa teoksissa. Ja juuri nämät viisikymmentä vuotta voivat epäilemättä tuoda nähtäville rikkaimman ja hedelmällisimmän jakson venäläisessä kirjallisuudessa, jonka suurimmat ja täydellisimmät tuotteet ovat niitten kuluessa syntyneet.

Korkeista taiteen luonnista voivat nämät vuodet puhua. – Ensiksikin: vasta näinä vuosina venäläinen kirjallisuus anasti itsenäisen ja näkyvän aseman yhteiskunnallisten eri tekijäin (saktorein) sarjassa; vasta näinä vuosina se on kasvanut siksi että voi täyttää totista ja tärkeää tehtäväänsä. Ennen sitä venäläisetkin runoilijat kirjoittivat joko vaan huvikseen, pannen runon muotoon satunnaiset eikä kellekkään tarpeelliset ajatuksensa, taikka kirjoittivat virallisesta käskystä ylistellen tekokultaiseen loistoon aseitten verisiä voittoja tai erityisiä tapauksia tämän maailman mahtavitten elämästä. Tietysti moisia teoksia luettiinkin ainoastaan ikävän tappamiseksi, huvituksen saamiseksi. Että kirjallisuus saisi todellista merkitystä ja totista tarkoitusta, tarvitaan sen palvelukseen ihmisiä, joilla on elinvoimaiset ajatukset ja elonvoimaiset tunteet, – ihmisiä jotka puhuvat rehellisesti ja aineista, mitkä todella setä heitä itseään että koko yhteiskuntaa läheisesti koskevat. Ja tähänpä rehellisyyteen, tähän itsensätuntoon sekä sisällyksen että muodon puolesta, on Venäjän kirjallisuus oppinut ja päässyt nousemaan vasta vuosisatamme viimmeisinä vuosikymmeninä, pääasiallisesti Puschkinin ajoista. Tässä suhteessa Puschkin oli harvinaisen rohkea tienraivaaja ja erinomaisen vaikuttava opettaja. Ei mikään uudistaja voi olla aivan vapaa uudistettavan virheistä: hänen täytyy puhua vanhalla tavalla, että hänet ymmärrettäisiin. – Vaan vaikka hänellä kirjallinen muodollisuus vielä taisteleekin elävän sanan kanssa, niin onpa hänen alkavansa työ löytänyt Venäjän nyt jo niin rikkaassa kirjallisuudessa suuresti lahjakkaita jatkajia, joitten on lopullisesti onnistunut lujittaa tuon kirjallisuuden suunta yllä mainitsemaani tarkoitukseen. Pää-edistyksenä tässä suhteessa täytyy pitää sitä pyrintöä käsittämään ajan siveellisiä ja älyllisiä (intellektuellisia) vaatimuksia, jota muodostaa sopivimman luonnekuvauksen näitten kirjailijain vaikutuksesta. Kukin aika potee omia tautejaan, asettaa oman kysymyksensä yhteiskunnallisen tajunnan eteen, ja vaatii sen ratkaisemista. Ja niinkauan kuin yhteiskunta ei omista kysymystä, ei sitä ota ratkaistakseen, niinkauan se sitä potee, niinkauan se on jonkinlaisten sokeitten vaistojen alainen, se sairastaa – vaikka joskus kunniallistakin, niin kumminkin aina näivettävää tautia. Jokainen on aina tuntenut kysymyksen välttämättömäksi ratkaista, mutta ainoastaan harvat valitut sitä kykenevät ratkaista. Ja nämät valitut ovat Venäjällä kenties enemmän kuin missään munalla olleet kirjailijataiteilijoita. Ikäänkuin itsessään kantaen ajan tautia, sairastaen ajan henkistä kipua, he ovat itsessään löytäneet semmoisen siveellisen alun, jota on auttanut heitä valtaamaan kysymyksen koko oleellisuuden, asettumaan sen ulkopuolelle ja osottamaan sille paikan ihmiselämän arvoituksena. Taisteltuaan loppuun oman sisällisen taistelunsa, he ovat levittäneet koko sen sisällyksen esille objektiivisessä (havaittavassa) taiteellisessa muodossa, ja sen johtopäätökset tulivat siten koko yleisön näkyviin. Lukien heidän tuotteitaan, yleisö löysi niissä oman sisällisen elämänsä kuvastuksen, löysi vastauksia omien ajatuksiensa ja tuntteittensa asettamiin kysymyksiin ja epäilyksiin, ja vähitellen tottui taiteellisen kirjallisuuden totiseen ja rehelliseen henkeen, tottui pitämään sitä älykkäänä ja puhdas-tuntoisena neuvonantajana elämän suurissa kysymyksissä. Ja viimmeisinä aikoina ovat Venäjällä yhteiskunnallisten tekijäin merkitys niin paljon muuttunut, että nykyjään yhteiskunta voikin ainoastaan tältä kirjallisuudelta odottaa eloisaa sanaa ja totista ohjaajaa siveellisen elämän aloilla. Vieläpä niinkin on Venäjän yleisö tottunut pitämään kirjallisuuden tarkoituksena siveellisten kysymysten käsittelemistä, että se tuskin tunnustaakaan taiteilijaksi semmoista kirjailijaa, joka tuotteillaan ei ole tarkoittanut ajan kysymysten selvittämistä ja yhteiskunnalle välttämättömien idealien (ihanteiden) muotoon kehittämistä, – huolimatta hänen kykynsä mahdollisesta suuruudesta. Moiset kirjailijat ovat vaikutuksiltaan pienet ja unohtuvat pian. Vaan kaikki ne, joita yleisö pitää suuressa arvossa, ovat välttämättä sen omien syvimpien ajatuksien ja sanoihin vielä pukemattomien tunteitten ilmi-tuojia ja lausujia.

Huomaamme Venäjän kirjallisuuden tuossa jaksossa erään piirteen, joka ilmaantuu niin selvänä ja elävänä, että sitä täytyy pitää tarkoituksellisena ja täysin itsetietoisena pyrintönä määrättyyn suuntaan. Se on tuo realistisen taidekoulun kasvattama pyrintö saada kustakin eri ihmislajista, semmoisina kuin niitä yhteiskunta eri tavoin on muodostanut, kuvatuksi yksi ihminen, joka itsessään sisältää kaikki tuota ihmislajia kuvaavat puolet, eli jota voi – käyttäen muukalaista sanaa – sanoa kirjallisten tyyppien (mallien, perikuvien) luomiseksi. Kansan historian eri ajan jaksot kasvattavat erilaisiin yhteiskunnallisiin elämäntapoihin ja laitoksiin nähden erilaisia ihmislajia, joista otetut tyypit muodostavat historiallisen sarjan kansallisia muistokuvia; – ne ovat niitä tunnussanoja kansan elämässä, joitten mukaan kansa vähitellen oppii itseänsä ajattelemaan; sillä ne uppoutuvat lähtemättömiksi ajatusvälikappaleiksi eli käsitteiksi kansan järkeen, niinkuin sana ihmismieleen. Ja semmoisina ne ovat omiansa ehkä paremmin kuin mikään muu kasvattamaan kansaa itsetietoisuuteen ja itsensäarvostelukykyyn, mitä on niin kansan kuin yksityisen ihmisen ensimmäinen henkisen suuruuden ehto. – Minusta näyttää olevan harvoja semmoisia kansoja, jotka antaisivat kirjallisuudelleen semmoista arvoa ja merkitystä kuin sille antaa Venäjä. Mutta toiselta puolen ja ehkä juuri sentähden harvassa lienee semmoista kirjallisuuttakaan, joka vetäisi vertoja nykyiselle venäläiselle kirjallisuudelle tarkoituksen iloisuudessa ja päämaalin selvyydessä. Ja tämä tarkoitus suuntautuu nykyjään etupäässä ratkaisemaan juuri nykyisyyden yhteiskunnallisia kysymyksiä. Antamalla tendenssisen (tarkoituksellisen) kuvan yhteiskunnan eri kerroksista, sukeltaen sen syvimpiin sokkeloihin ilmituodakseen mitä pohjalla löytyy, liikkuen sen avonaisimmilla, julkisimmilla aloilla ja merkiten siellä joka paikassa samaa punasta lankaa, jonka kulkua oli haettu ja merkitty yhteiskunnan salakäytävissä, kirjallisuus luo mahtavan ajatuksen kansalle, ajatuksen, jota viepi itsetuntoon ja edistysaskeleen mahdollisuuteen. Omituisin ja enin todistavaa laatua on se elävä yksimielisyys, joka on olemassa nykyajan kirjailijain välillä heidän työssään. Heitä yhdistää yhteinen suuri tarkoitusperä, joka tuntuu olevan niin heidän olentoonsa juurtunut, ettei työn suunta ole muuanne mahdollinenkaan. Ja toiselta puolen ei lukijakuntakin huoli muista kirjailijoista kuin juuri näistä yhdistyneistä. On niinkuin sovinto tehty lukijan ja kirjailijan välillä; mutta itse asiassa yhdistää heitä tunto oikean asian välttämättömästä voitosta. Niinkuin yksityinen ihminen, joka tuntee muutoksen elämässään tarpeelliseksi vaikka vaivaloiseksi toimeenpanna, taistelee sisällistä taistelua hyvän ja pahan välillä, koettaen omaa itseänsä pettää ja muutoksen tarpeellisuutta kieltää, niin kansankin elämässä nousee taistelu vanhan ja uuden välillä. Ja kansojen heräävä kirjallisuus, semmoisena kuin sen tarkoitus ja suunta nykyjään on muodostunut, on kuin heräävän omantunnon ääni yhteiskunnallisessa elämässä, kansojen julkisessa työssä. – Vaadittujen yhteiskunnallisten muutosten suuruus ja perinpohjaisuus on herättänyt tämmöisen omatuntotaistelun nykyaikana tulisen riehuvaksi.

Venäjän paraimmat kirjailijat ovat olleet ja ovat nytkin mestareja käyttämään satiria (ivaa) ajatustensa ja kuviensa esittelytapana. Gogol, joka on Venäjällä naturalistisen, puhtaasti realistisen (elämän todellisuutta kuvaavan) koulun perustaja s. o. elämämme totuuden kertoja, oli samalla Venäjän etevin ilkkurunoilija. Tämä ei ole mitään sattumusta, vaan on koko venäläisen intelligenssin (sivistyneen säädyn) historian kanssa läheisessä yhteydessä, joka sääty ei ole Venäjällä semmoisekseen kehittynyt omien historiallisten traditionien perustuksella, vaan vieraan länsieuroopalaisen kultturin vaikutuksesta. Muut Gogolia seuranneet kirjailijat ilmestyvät myös usein ilkkurunoilijoina. Semmoisia ovat Ostrofskij komeroissaan ja Stschedrin (eli Saltikof, niinkuin hän itseänsä nimittää); useissa romaneissa käyttävät ivaa myöskin Turgenjef, Dostojeffskij ja Pisemskij.

Mutta ei ivakaan ole vapaa Puschkinin valtavasta vaikutuksesta. Jo hänessä oli piirteitä, jotka sinnepäin vetivät. Tosin hänen suhteensa silloiseen nykyisyyteen ei ole ollenkaan ivallista luonnetta. Päinvastoin hän on paljoa enemmän aikaansaanut kirjallisuuden eduksi niillä tunteillaan, joilla on ilmaissut rakkautensa Venäjän köyhään luontoon, harmaasen näköalaan, kylien yksinkertaiseen väestöön, ja joilla hän on kuvannut nykyisyyden suloisuutta. Näillä teoksillaan hän on paraiten onnistunut kumoomaan romantiikin ihanteet ja paraiten toiminut sen terveen todellisuuden tunteen elähyttämiseksi. jonka perustalla sitten kehittyi venäläinen realistinen taide. Varsinaisena tämmöisen suunnan seuraajana Puschkinin jälkeen on ilmestynyt kreivi L. N. Tolstoi, joka nykyjään on niin ihailtu sekä koto- että ulkomailla.

Tärkein kirjallisuuden edistysaskel on täydellinen vapautuminen ennakkoluuloista aineen valitsemisen suhteen. Sen sijaan että ennen saatettiin runoilla ainoastaan ylemmän, etuoikeutetun yhteiskunnan piiristä, nyt on kirjallisuuden eteen auennut koko elämä. Kirjallisuus on käynyt läpi erään aikakauden, joka on lähimmin tähän vienyt ja joka samalla tavalla on ollut viime aikoina muittenkin maitten (esim. Norjan mainiossa) kirjallisuudessa realismin edelläkäypänä ilmiönä. Se oli tuo muotiin tullut talonpoikaiselämän kuvaaminen. Mutta vaikka tämä muoti oli alusta aivan viatonta laatua, se kumminkin kasvatti yleisössä vähitellen harrastusta tutustumaan tuohon omituiseen ”talonpoikaismaailmaan”, ja asia kasvoi suureksi, kun tämä halu vedettiin muuallekin yhteiskunnan alakerroksen ja kun viattomista ”sunnuntaikuvista” kansan elämässä siirryttiin työtätekevän ja kumminkin poljetun, sorretun ihmisluokan todelliseen arkipäiväiseen elämään. Omituinen kuva on siitä syntynyt. – – Ja kuinka monet ovat kammolla kääntyneet pois näkemästä todellisuutta kuvattuna semmoisena kuin se on; ja kuinka monet ovat sitä suuremmalla rakkaudella uhrautuneet palvelemaan maailmanparantamis-aatetta, ja sitä suuremmalla rakkaudella omistaneet itselleen kirjallisuutta, joka tahtoo totta puhua ja totta opettaa?! –

Helpompi lienee määritellä vastustajain ja puolustajain rivit silloin, kuin kirjallisuus nousee kuvaamaan oloja yhteiskunnan ”valoisilla”, julkisilla aloilla, tunkeutuu selittämään perustuksia ja tekemään johtopäätöksiä aloilla missä ennen on totuttu kuulemaan imartelevaa ylistämistä ja odottamaan kirjailioilta nöyrää pyrintöä hankkimaan ”intressanttia” (miellyttävää, hupaista) lukemista. Sillä nykyisen kirjallisuuden tendenssi (tarkoitus) lyöpi tässä suorastaan ”vasten naamaa” sitä, jota säälin ja rakkauden tunne kärsiviä kohtaan ei ole voinut liikuttaa hänen nähdessään kirjallisuuden kuvia yhteiskunnan alakerrasta. Ja tässä on suora pakko asettua joko ystäväksi tahi viholliseksi. Mutta kirjallisuuden suuri ansio on, ettei välinpitämättömäksi voi kukaan jäädä. Se edistää taistelun alkamista, se muodostaa puolueet, se antaa niille tunnuslauseensa, se määrittelee niitten tarkoitukset, ja pakottaa niitä lausumaan julki kaikki periaatteensa, ettei salaan jää mitään ja että taistelun pohja on selvä. – – Ja onko niin vaan Venäjällä?

Yleisinhimmillisten siveysaatteitten ajaminen ei kuvaa ainoastaan Venäjän uudenaikaisen kirjallisuuden luonnetta, vaan myöskin kaikkein muitten maitten. Selvimmin ehkä Norjan ja Ranskan. Tämä yhteinen henki onkin silminnähtävästi vaikuttanut, että sekä eri maitten kirjailijat ovat enemmän kuin ennen tulleet keskenään likeiseen ja tahalliseen vuorovaikutukseen että eri maitten yleisöt yhä enemmän tutustuneet muukalaiseen kirjallisuuteen. Niin näemme seuraavien maailman kirjailijain olleen alituisessa vuorovaikutuksessa: Emil Zola, Flaubert, Turgenief, Keller, Björnson. Parisissa oli heillä perustettuna niin sanomansa ”ulosvihellettyjen klubbi” ja lukivat he tuossa seuraparassa toisilleen teoksiaan. Nykyjäänkin elävät Parisissa etevimmät Norjan kirjailijat yhteydessä ranskalaisten kanssa. – Ja yleisöt tuntevat samaa pakkoa lähenemään toisiaan ja tutustumaan toisiinsa. Semmoiset maat kuin Ranska, Englanti, Saksa omistavat kirjallisuuteensa kaikkea, mikä Venäjällä herättää huomiota ja ihastusta. Venäjän kielen väkevyys ja rikkaus, sisällyksen syvyys ja omatakeisuus ovat tehneet Venäjän kirjallisuuden yleismailmalliseksi. Paitsi Turgenjefiä, Gontscharofia, Dostojefskiä ja Danilefskiä, vetää nyt erittäin ranskalaisten ja englantilaisten huomiota puoleensa Leo Tolstoin teokset. Hänen vakavasta vaikutuksestaan, syvyydessään ja merkityksestään maailmankirjailijana tulen ehkä vastedes tilaisuuteen puhua.

Arvi Rauta.

Lähde: Kaiku 26.2.1887.