Veljekset (Koskela)

Veljekset

Kirjoittanut Unto Koskela


Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
me suurelle tuomiolle.
Olet syntynyt valossa unelmain,
minä varjossa kuilujen pohjattomain.
Mitä mahdoimme kohtalolle!
Olet siinnyt hetkestä hurmion
ja – puhtaasta tuntehesta.
Sait lapsensieluusi auringon,
– mut ammoin sieltä se kaikonnut on
kuin kolkosta vankeudesta.
Minä sikisin pesässä syntien
ja, arvelen, vahingossa.
Isäs otti mun äitini kiroten
pääll’ likaisten, kurjien riepujen
esikaupunkikammiossa.
Ja me elämän elimme kumpikin
saman syntisen tähden alla.
Sinä syntiä teit kuten minäkin,
sinä huonehiss’ uljaan palatsin,
minä – eniten taivasalla.
Sinä viettelit naisesi hymyillen
tai voimalla kultarahan.
Minä maksoin nyrkillä, kiroten
kera toisten satamajätkien.
– Mikä ero on pahan ja pahan?
Sinä juovuit kullasta samppanjan,
olit – hienosti humalassa.
Minä upotin murheeni viinahan
ja puukolla tyhjensin kapakan
joka vieraassa satamassa.
Näin käymme nyt veljinä, rinnakkain
ja kumpikin sielu on musta.
Saman saamme tuomion, mukaan Lain,
sama kahle kuin sulla on jalassain.
HÄN tunne ei eroitusta.


Lähde: Koskela, Unto 1930: Purjeet sumussa: runoja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.